Sunday 30 March 2008

Sadepäivä



Olen nyt ohittanut yhden virstanpylvään matkalla kohti paikallisuutta ja pyöräillyt sateenvarjo kädessä. Ei kovin helppoa kapeilla kaduilla, jotka ovat täynnä ihmisiä. Pitäisi olla onnellinen, etten kaatunut. Aloin uudella tavalla ymmärtää läpinäkyvien sateenvarjojen etuja (omani on punavalkoruudullinen ja peitti ajoittain puolet näkökentästä). Tekstiviestien kirjoittamiseen pyöräillessä on vielä matkaa. Ehkä sitä ennen on suoritettava jokin välietappi – vaikka kahvin juominen pyörän selässä.

Saturday 29 March 2008

Tapakasvatusta



Kävin tänään teeseremoniassa, jossa ei käytetty mattchaa (sitä sakeaa, veteen liotettavasta jauheesta valmistettavaa teetä, jota teeseremoniassa tavallisesti käytetään), vaan senchaa (sitä ”tavallista”, hauduttamalla valmistettavaa vihreää teetä). Sain mukaani kaksi arkkia origamipaperia ja kirsikankukkakuviolla koristellun makeisen.

Toinen kattaus oli mustalla, korkealla pöydällä. Sen päälle oli asetettu pöydän linjoja mukailevasti kirkkaanpunainen ja kirkkaanvihreä suorakaiteen muotoinen pöytäliina, jotka tekivät voimakkaan vaikutelman. Teekupit olivat hyvin sirot, ohutta posliinia, vaaleanpunainen ja vaaleansininen. Tällainen yhdistelmä ei olisi tullut minulle mieleen, enkä olisi ikinä uskonut sen voivan toimia, ellen olisi omin silmin nähnyt. Mutta kupit ja liinat eivät riidelleet (en kehdannut ottaa paikan päällä valokuvia, joten lukijan ei auta kuin luottaa – tai olla luottamatta – arvostelukykyyni). Minulla taitaa olla vielä opittavaa estetiikasta.

Seremoniassamme oli poikkeuksellista myös se, että ensimmäisessä kattauksessa (jonka tyyli oli perinteisempi, eli istuttiin kivuliaasti nilkkojen päällä seizassa tatamilla) seremonian suorittivat lapset (toisessa saimme itse kokeilla teen tarjoilua). Emme päässeet punaiseen kimonoon puetun ylisöpön pikkutytön seurueeseen (ehkä ihan hyvä, tyttöparkaa olisi varmasti jännittänyt aivan liikaa, jos olisi joutunut palvelemaan meitä ulkomaalaisia torveloita), vaan meidän emäntämme oli vanhempi (11-14 –vuotias?).

Olen kuullut, että nykyään monet japanilaiset laittavat lapsensa harrastamaan pienestä asti teeseremoniaa, koska siellä oppii keigoa, kohteliasta kieltä. Nykynuoret eivät nimittäin useinkaan hallitse keigon käyttöä. Monesti työnantajat järjestävät palveluammateissa työskenteleville nuorille kurssitusta, jossa käydään läpi asiakaspalvelussa tarvittavat keigo-fraasit.

Minulla on aika vähän omakohtaisia havaintoja japanilaisesta kasvatuksesta. Yksi äiti puhui pienelle lapselle keigoa (jotta tämä oppisi sitä, luulen). Lisäksi vanhemmat sanoivat lapsenkin puolesta kaikki yleiset kohteliaisuusfraasit (päivää, hauska tutustua, näkemiin, jne), kun tämä ei kerran itse vielä osannut. Kyykistyivät lapsen viereen, painoivat tämän pään kumartamaan ja sanoivat fraasit kuin vuorosanoina käsinuken kautta.

Samaan tapaan toimi nainen, joka ulkoilutti röyhelöpaitaan ja farkkuhameeseen puettua pientä koiraa Tokiossa Sumida-joen rannalla. Kun vastaan tuli muita pieniä koiria ja eläimet alkoivat nuuhkia toisiaan, nainen kumartui koiran tasolle ja sanoi: ”Konnichiwa. O-genki desu-ka?” (Hyvää päivää. Kuinka voitte?)

Thursday 27 March 2008

Kevät

Hoikka, nuori mies istuu penkillä selkä puistoon päin ja soittaa kitaraa. Hän on tullut valkoisella pyörällä. Penkillä on kännykkä, avattuna. Mies silmäilee sitä vähän väliä. Ehkä hän on lähettänyt viestin jollekulle: ”Olen tänä iltana puistossa, tule tänne jos haluat.” Toivon, että se joku ei koskaan tule. Jottei kohtaus menettäisi vaikuttavuuttaan.

Monday 24 March 2008

Pupu

Katsoin Yahoo Japanista kirsikankukkatiedotuksia. Etusivun mainosten joukossa oli lurppakorvaisen pupun kuva ja teksti: "Älkää ottako lemmikeiksi ainoastaan koiria ja kissoja, vaan myös meitä!"

Sunday 23 March 2008

Toinen väsynyt sunnuntai

Kun tänään tulin kotiin, melkein kaikkien japanilaisten tyttöjen nimet oli pyyhitty alakerran tussitaulusta. Uudet asukkaat saapuvat kai parin seuraavan viikon aikana. Jotenkin tuli hieman orpo olo - talo tuntuu nyt tyhjältä ja autiolta. Huomaan yhtäkkiä kaipaavani tyttöjä, joista ketään en tuntenut (tai tunne) kovin hyvin ja joiden joukossa oli monia, joista en pitänyt. Naapureista oli tullut tuttuja, osa arkea, vaikka en näiden kanssa juuri puhunutkaan.

*

Kävin tänään keisarillisessa puistossa. Kirsikankukat ovat nupullaan, yhdessä puussa jo hieman auki. Saman puiston eri puut ovat ihan eri vaiheissa. En osaa päättää, olisiko parempi että kaikki puut kukkisivat yhtä aikaa (jolloin puisto olisi hetken aikaa häkellyttävän näköinen) vai että kukinta tapahtuisi vaiheittain (jolloin kukkia olisi kauemmin). Osa minusta odottaa jo terälehtien putoamista.

*

Yllättävänä uutisena: sähköpostilaatikossani oli hääkutsu! Siis japanilaisiin häihin (tai ainakin puoliksi japanilaisiin... sulhanen on Uudesta-Seelannista)! Japanilaiseen tapaan mitään häälahjoja ei viedä, vaan juhliin on tuotava rahaa. Tässä tapauksessa summa on 7000 jeniä (n. 45 euroa) naisilta ja 8000 jeniä (n 51 euroa) miehiltä, eli ymmärtääkseni verrattain vähän. En vastannut vielä kutsuun, mutta luulen kyllä että menen - onhan tuossa antropologista kuriositeettiarvoa. Mutta mitenköhän tuonne
pitäisi pukeutua? Eihän minulla edes ole täällä mitään juhlavaatteita mukana...

Friday 14 March 2008

Kyläily

Vierailin tänään japanilaisessa kodissa. Olen kai tottunut tänne, kun en hämmentynyt siitä, että kolmen hengen perhe asuu asunnossa, joka on kokonaisuudessaan vain hieman suurempi kuin olohuoneeni Suomessa. Tila oli jaoteltu olohuoneeseen (jonka yhteydessä oli keittonurkkaus) ja siitä liukuovella erotettuun tatamilattiaiseen makuuhuoneeseen (josta saa päiväsaikaan olohuoneen laajennuksen, kun siivoaa futonit syrjään).

Toisaalta en ole ehkä tarpeeksi tottunut tänne. Minua nimittäin vaivaannutti se, kuinka vierasta palvellaan. Välillä emäntäni käyttäytyi kuin tarjoilija. Erityisen hassulta tuntui aloittaa syöminen ennen kuin tämä itse oli tullut pöytään.

En ole myöskään aina oikein varma, miten paljon ruokia tulisi kehua ja pitäisikö kaikesta tarjotusta yrittää ensin kieltäytyä. Välillä myös tuntuu, että käytän oikeita fraaseja väärissä paikoissa ja että se ei muutu mihinkään, vaikka kävisin kyläilyetiketin läpi kuinka monta kertaa.

Mutta jotain ehkä olen tästä kulttuurista sisäistänytkin. Minuun nimittäin iski paniikki, kun kysyttiin haluanko mehua, teetä vai kahvia. Jokin sanoi, että oikea vastaus olisi "samaa kuin tekin" tai "mikä tahansa noista on hyvä". Sanoin kuitenkin että teetä. Koska omasta mielestäni kestitseminen on niin paljon helpompaa, jos vieraat antavat selkeitä vastauksia. Mutta toisaalta minä olen länsimainen ihminen, jolla ei ole japanilaisille ominaista kuudetta aistia...

Thursday 13 March 2008

Japaniin liittymätön merkintä

Andrew Wiles vertaa matemaattisen ongelman ratkaisemista pimeässä huoneessa hapuiluun. Aluksi törmäilee huonekaluihin, mutta pikkuhiljaa alkaa ymmärtää, missä mikäkin esine on. Lopulta löytää valokatkaisijan ja painaa sitä. Yhtäkkiä kaikki on selvää ja voi edetä seuraavaan huoneeseen, joka on pilkkopimeä.

Vähän samanlainen olo minulla oli lukiessani Gene Wolfen The Book of the New Sunia. Aina kun olin tajunnut jonkin olennaisen jujun, tempaistiin seuraavaan pimeään huoneeseen. Tekisi mieli kuvailla hieman tarkemmin, mutta en halua pilata kenenkään lukukokemusta paljastamalla liikaa. Sanon vain, että kirja vaikutti aluksi tylsämieliseltä ja hajanaisesti kirjoitetulta fantasialta, mutta sitä se ei ole (aloin tosin vakuuttua tästä vasta ensimmäisen 150 sivun jälkeen – ja ei, en suosittele niiden yli hyppäämistä).

Wednesday 12 March 2008

Parempi myöhään kuin...

Tuntuu vähän hassulta vieläkin puida Okinawan matkaani, mutta miksi ei – jos kerran on kertomisen arvoisia asioita.

Lensin Okinawalle ANA:lla (All Nippon Airways), enkä ole kyllä koskaan aikaisemmin törmännyt niin tiukkoihin sääntöihin. Koneessa käsimatkatavaraa ei saanut pitää jaloissa, vaan lentoemäntä käski nostaa sen siihen istuinten yläpuolella olevaan lokeroon (mikä ihme on overhead compartment suomeksi?). Onneksi sentään sain ottaa laukusta kirjan (joka valitettavasti osoittautui huonoksi) ja tarvittaessa laskea sen vieressäni olevalle tyhjälle penkille.

Nahan lentokentältä ei saanut viedä matkalaukkua ennen kuin oli näyttänyt matkatavarakuitin ja virkailija oli tarkistanut, että se täsmää laukun merkintöjen kanssa. Sama toistui tietysti paluumatkan jälkeen. En ole koskaan aikaisemmin törmännyt tällaiseen käytäntöön, en edes saapuessani alunperin Japaniin (mutta silloin en lentänytkään japanilaisen yhtiön koneella). Kaikista näistä uusista (ja järjettömistä) terrorisminvastaisista säädöksistä huolimatta kukaan muu ei ilmeisesti ole keksinyt suojella matkustajia matkatavaravarkailta.

Tuesday 11 March 2008

Ehdottomuudesta, kohtuullisuudesta ja muusta sellaisesta

Joskus tulee mietittyä, olisiko parempi olla periaatteissaan ehdoton vai joustava. Pitäisikö esimerkiksi kiinalaisen (tai amerikkalaisen tai israelilaisen tai...) tavatessaan heti selvittää, mitä mieltä tämä on maansa politiikasta ja siellä tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista, ja päättää siltä pohjalta, ollako kyseisen henkilön kanssa lainkaan tekemisissä?

”Arkojen” aiheiden vältteleminen tai ihmisoikeusloukkauksia (välittömästi tai välillisesti) tukevan henkilön kohteleminen ystävällisesti tuntuvat älylliseltä epärehellisyydeltä ja nöyristelyltä. Jos on jotakin mieltä, tulisi olla valmis seisomaan mielipiteensä takana (etenkin jos kokee asian tärkeäksi), vaikka siitä aiheutuisikin sosiaalista epämukavuutta.

Toisaalta voi (perustellusti) sanoa, että yksittäisten ihmisten boikotoiminen (tai syrjiminen) ei johda kuin pahaan mieleen. Ottamalla ihmisoikeudet puheeksi heti ensimmäisessä keskustelussa satunnaisen kiinalaisen opiskelijan kanssa tuskin parantaa yhtään kenenkään asemaa. Hyökkäävällä lähestymisellä saa ihmiset helposti ärsyyntymään tai loukkaantumaan ja lopulta kokemaan negatiivisesti siitä asiasta, jota itse ajaa (mistä on tietysti pelkkää haittaa). On myös perusteltua suhtautua ystävällisesti niihinkin, joiden kanssa on tärkeistä asioista eri mieltä. Aikuisella suhtautumisella luo paremman kuvan itsestään ja omasta ideologiastaan, jolloin saa enemmän tuloksiakin aikaan.

Ongelmaksi tulee (kuten niin usein) rajan vetäminen. Milloin on kyse mielipide-erosta, johon tulee suhtautua aikuisesti, milloin moraalittomasta toiminnasta, jota ei tule sulattaa? Useimmat ihmiset eivät varmaankaan olisi valmiita kohtelemaan ystävällisesti ja sietämään sosiaalisessa piirissään esimerkiksi häikäilemätöntä murhaajaa. Mutta entä jos murhat tapahtuvat kaukana ja näkymättömissä (niin että ne on helppo unohtaa)? Entä jos ne tapahtuvat vain välillisesti?

Valitettavan usein tuntuu siltä, että rajanvedot ja toimintamallit harvemmin pohjautuvat rationaaliseen valintaan (niiden perusteet ovat pikemminkin rationalisaatiota kuin rationaalisia). Olympialaisista ylpeän kiinalaisen tavatessaan voi joko tuoda esille mielipiteensä tämän kotimaan politiikasta tai diskreetisti vältellä aihetta. Ensimmäinen johtuu usein kykenemättömyydestä itsehillintään, jälkimmäinen sosiaalisesta pelkuruudesta ja halusta välttää konflikteja. Itse olen syyllistynyt molempiin.

Olen kuullut sanottavan, että moraali alkaa kotoa. Luullakseni sillä tarkoitetaan, että ihmistä, joka ei suhtaudu lähimpiin kanssaihmisiinsä kunnioittavasti, ystävällisesti ja empaattisesti, ei voi pitää moraalisena, vaikka tämä kuinka lähettäisi rahaa Afrikan lapsille. Toisaalta on vaikea pitää moraalisena sellaistakaan ihmistä, joka kohtelee lähipiiriä ystävällisesti, mutta ei ulota moraaliaan sen ulkopuolelle. Ammattirikolliset tai erikoisoperaatioita suorittavat sotilaat voivat olla yksityiselämässään mukavia naapureita, luotettavia ystäviä, hyviä vanhempia ja niin poispäin. Käytännössä sitä tietysti törmää harvemmin tällaisiin ääritapauksiin – useammin on kysymys siitä, mitä ihmiset omalla toiminnallaan välillisesti aiheuttavat ja minkä koneistojen osina he ovat valmiita toimimaan.

Viime kädessä kyse lienee siitä, nostaako merkittävämpään asemaan abstraktit ideaalit vai empatian yksittäisiä ihmisiä kohtaan. Molemmissa on omat vaaransa. Historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä verilöylyistä, joihin abstraktien ideologioiden seuraaminen on johtanut. Sitä tulee ajatelleeksi, että ripaus empatiaa ja inhimillisyyden kunnioitusta ehkä saisi miettimään ennen kuin tuomitsee toisen ihmisen ja on valmis tappamaan tämän. Toisaalta puhtaasti empatiaan perustuva moraali on usein lyhytnäköistä. Useimmille lienee helpompaa tuntea empatiaa omaa lähipiiriä kuin Afrikan lapsia tai kiinalaisia kidutusuhreja (tai ylipäätäänkään mitään sellaista, mikä on jatkuvasti poissa silmistä) kohtaan.

Uskoisin, että on olemassa ihmisiä, joilla ei ole juurikaan psykologisia estoja toisen tappamista kohtaan, mutta jotka moraalisten periaatteidensa vuoksi jättäisivät sen tekemättä. Toisaalta on varmasti myös ihmisiä, jotka olisivat moraalisesti valmiita tappamaan, mutta joiden luontainen empatia estäisi sen. Varmasti sekä abstrakti moraalinen periaate että empatia voi olla riittävän voimakas estämään veriteon missä tilanteessa hyvänsä. Mutta silloin, kun niin ei ole, ensimmäisen kategorian ihmisen voinee ajaa tappamaan perustelemalla teon moraalisesti (esim. abstraktin ideologian kautta), jälkimmäisen saattamalla tämän tilanteeseen, jossa empatian vaikutus on minimoitu (luulisin, että sodassa pyritään tähän).

Täällä Japanissa ihmiset tuntuvat usein olevan kiinnostuneempia konkreettisesta kuin abstraktista. Moraali perustuu usein nimenomaan velvollisuuksiin lähipiiriä kohtaan. Niistä ihmisistä huolehditaan ja välitetään, joiden kanssa jutellaan päivittäin. On harvinaista (paljon harvinaisempaa kuin Euroopassa) miettiä, miksi tietyn liikkeen vaatteet ovat niin halpoja tai mitä roskille tapahtuu sen jälkeen, kun roska-auto hakee ne. Lähipiirin ulkopuolella oleviin ei yleensä kiinnitetä huomiota. Ei esimerkiksi siihen sillan alla sinisessä teltassa asuvaan mieheen, jonka ohi pyöräillään päivittäin.

Sunday 9 March 2008

Väsynyt sunnuntai

Tuttavieni vuokraisäntä käy kerran viikossa tarkastamassa kämpän yleiset tilat ja puhdistamassa kuivausrummun suodattimen. Jos asunto on liian saastainen, vuokraisäntä myös siivoaa (mikä on asukkaille noloa ja suuri häpeä, seinällä kun on siivousvuorolistat joita pitäisi noudattaa). Kuulemma kyseinen vuokraisäntä omistaa useita asuntoja ja soittaa bändissä, joka esiintyy alienipuvuissa.

*

Täytyy olla hohdokasta mennä ostoskeskuksessa naimisiin. Ei siellä muuten niin kovasti mainostettaisi puljun omia hääpalveluja.

Saturday 8 March 2008

Raikuvat aplodit maailman parhaalle koulujärjestelmälle (jälleen kerran)

Tänään minusta sitten tuli Kaisa-sensei. Kävin opettamassa lapsille englantia (käytännössä se oli enemmänkin leikkimistä). Minut palkannut Toshiko tarjosi teetä opetustuokion jälkeen. Siinä sitten käytiin läpi se tavallinen, eli Suomen loistava Pisa-menestys. Vaikka olen käynyt tämän keskustelun jo kymmeniä kertoja, häkellyn siitä aina yhtä lailla. En oikein tiedä, mitä sanoa, japanilaisessa kulttuurissahan pitäisi aina olla kovasti nöyränä. Ehkä oikea toimintamalli olisi vähätellä Suomen Pisa-tuloksia, mutta en oikein haluaisi tehdä sitäkään, koska uskon kyllä että suomalainen koulujärjestelmä on hyvä (tai jos ei varsinaisesti hyvä, niin ainakin paras).

Japanilaiset opetusmetodit nähtyäni olen tullut siihen tulokseen, että suomalaisessa koulussa todellakin pyritään ymmärtämiseen, ei ulkoa opettelemiseen. Varmasti luokkakoollakin (suomalaisen ala-asteen 15 oppilasta vs. japanilaisen ala-asteen 35 oppilasta) täytyy olla suuri merkitys. Tai sillä, että kouluun pääsee ilmaiseksi (japanilaisethan kuluttavat aikamoisia summia lastensa koulutukseen aina ala-asteelta lähtien). Näyttää siltä, että täällä pyritään nyt kovasti ottamaan oppia Suomesta. Toshikon mies – ala-asteen opettaja – oli käynyt kahdeksan päivän opintomatkalla Suomessa. Myös suomalaisia ala-asteen oppikirjoja on kuulemma alettu kääntää japaniksi.

Samalla tuli keskusteltua vähän yliopistostakin (en malttanut olla mainitsematta, että sekin on Suomessa ilmaista). Kuulemma Japanissa ei ole kovin yleistä tehdä jatko-opintoja (sen kandin jälkeen, joka on täällä käytännössä sellainen lukion jatke, joka ei useimmiten vaadi esim. kriittistä tai tieteellistä ajattelua). Toshikon mukaan niitä tekevät lähinnä miehet, joita kiinnostaa luonnontieteellisten alojen tutkimus (en usko, että tämä käsitys vastaa ihan täysin todellisuutta).

Friday 7 March 2008

Ei alle 20-vuotiaille

Osakan metrossa silmiini osui juliste, jonka mukaan tupakka-automaateista saa kesäkuun alusta lähtien ostaa vain jollakin erityisellä kortilla. Tällä tavoin pyritään estämään alaikäisiä ostamasta tupakkaa. Olenkin ihmetellyt, ovatko japanilaiset lapset niin lainkuuliaisia, että tupakka- ja viina-automaattien teksti ”ei alle 20-vuotiaille” riittää (ilmeisesti kyllä eivät, sillä olen nähnyt ehkä 12-vuotiaalta näyttävän pennun tupakalla). On myös ristiriitaista, että kombini-myymälässä tupakkaa pitää erikseen pyytää tiskin takaa myyjältä, mutta saman kaupan pihalla on automaatti, joka ei osaa kysyä papereita...

Thursday 6 March 2008

Kansallista pohdintaa

Ajoittain on ollut sellainen olo, että ei mikään ihme että suurin osa kavereistani on ulkomaalaisia – japanilaisia kun ei yleensä Japanin kulttuuri kiinnosta. Kun sanon olevani kiinnostunut Japanin historiasta, taiteesta tai kirjallisuudesta, sitä ihmetellään silmät pyöreinä: ”Honto?” (Todellako?) Sen sijaan minun oletetaan olevan kiinnostunut mangasta, pop-musiikista ja draamasarjoista (tietenkin nekin ovat Japanin kulttuuria, mutta...). Urasuuntautuneemmat ihmiset saattavat myös ajatella minun tähtäävän esim. kansainväliseen politiikkaan tai ulkomaankauppaan (joista kiinnostuneelle ainakin Suomessa tunnutaan suosittelevan ennemmin Kiinaa kuin Japania).

Jos on ennen Japaniin tuloaan perehtynyt pääasiassa perinteiseen kulttuuriin, on aivan liian helppo kuvitella vaikkapa zen-buddhalaisuuden tai perinteisten estetiikkakäsitysten vaikuttavan Japanin arkeen ja yhteiskuntaan. Lyhyellä turistimatkalla (ja osittain myös Japania koskevaa kirjallisuutta lukiessa) on helppo sulkea silmänsä kaikelta paitsi siltä, minkä haluaa nähdä. Jos täällä asuu pidempään, voi olla pettymys edessä.

Suomesta ja suomalaisesta kansanperinteestä kiinnostuneen japanilaisen tytön kanssa keskustellessani sisäistin jotakin, mikä olisi pitänyt tajuta jo ajat sitten. Useimmat suomalaiset eivät ole kiinnostuneita kansanlauluista tai miellä niitä olennaiseksi osaksi suomalaisuutta. Miksi sitten japanilaisten pitäisi mieltää Heian-kauden runous olennaiseksi osaksi japanilaisuutta? Vanha luonnonuskonto ei näy suomalaisessa arjessa (saati selluteollisuudessa), eikä kukaan oletakaan sen näkyvän. Onko loppujen lopuksi kovin ihmeellistä sekään, että nykyshinton yhteyksiä luontoon saa usein etsimällä etsiä?

Tapaamani tyttö oli lukenut Kalevalan. Hävettää myöntää, mutta olen itse lukenut siitä vain osia. Kalevalan sijasta olen lukenut Genjin tarinan, toisin kuin kukaan japanilainen jonka kanssa olen puhunut siitä (kaikki ovat kyllä joutuneet koulussa lukemaan kirjasta osia). Tyttöparka tuntui muodostaneen Suomesta ihan samanlaisen ihannekuvan kuin japanofiilit Japanista. Tavallaan tuli vähän surkea olo, kun ajattelin että hän joutuu vielä pettymään. Pitää Suomeen palattuani skarpata ja ottaa Kanteletar käteen.

Tuesday 4 March 2008

Finnish Design

Yksi japanilainen tuttu sanoi pitävänsä Pohjoismaista, koska siellä kiinnitetään niin paljon huomiota jokapäiväisen elämän yksityiskohtiin: astioihin, sisustukseen, kodintekstiileihin... Kuulemma tämä johtuu siitä, että Pohjoismaissa on kylmä ja ihmiset joutuvat siksi viettämään suuren osan elämästään sisällä. Niinpä he haluavat tehdä kotiympäristöstään mahdollisimman kauniin ja viihtyisän (lisäksi he lukevat paljon kirjoja ulkoaktiviteettien puutteessa).

Tuntui oudolta kuulla japanilaisen ihailevan pohjoismaista muotoilua. Minulle Japani on kuitenkin aina ollut muotoilun mekka. Olen ajatellut, että täällä nimenomaan kiinnitetään huomiota pieniin yksityiskohtiin (suuriin tosin vähemmän – esim. arkkitehtuuri on monesti hirvittävää). Astiat, syömäpuikot, syömäpuikkokotelot, furoshikit, hankachit, lahjapaketit, kalliimpien kauppojen muovipussit, kaikki näyttävät viimeisen päälle suunnitelluilta.

Suomea ihaileva tuttavani sanoi kuitenkin, että japanilaiset ottavat kauniit esineet itsestäänselvyyksinä eivätkä osaa arvostaa niitä. Kaikilla on kaapissa useita astiasarjoja, mutta pöytää katettaessa valitaan ne lautaset, jotka osuvat ensimmäisenä käteen. Vaikea sanoa siihen mitään, enhän minä ole vielä käynyt yhdessäkään japanilaisessa kodissa (kahteen minut on kutsuttu, mutta kumpikaan niistä ei taida olla ihan tyypillinen koti). Mutta kun ajattelen tarkemmin, en muista nähneeni täkäläisissä kaupoissa esimerkiksi tyylikkäitä lakanoita (voi tosin olla, että ne ovat vain menneet ohi silmien). Monesti japanilainen tilpehööri on myös pikemminkin pikkusievää kuin oikeasti kaunista.

Suomi on täällä in. Melkein kaikki tapaamani japanilaiset tietävät Arabian. Syksyllä paikallisessa taidemuseossa oli Marimekon näyttely. Kaupoissa olen nähnyt mm. huopia ja mukeja, joiden kuviointi apinoi Marimekon kuoseja ja on usein piratisoinnin rajoilla. Minun on vaikea ymmärtää, mitä annettavaa Unikolla on japanilaisille. Eihän näillä ole mitään edellytyksiä ymmärtää kuvion camp-arvoa. Mutta ehkä minun pitäisi lakata analysoimasta liikaa ja olla vain ylpeä suomalaisesta muotoilusta.

Ehkä me pohjoismaalaiset oikeasti olemme sisustusihmisiä ja pyrimme tekemään arjestamme kaunista. Minäkin olen varmaan ainoana asuntolamme asukkaana hankkinut huoneeseeni uudet verhot. Suomessa saatoin käyttää tuntikausia pohtien jonkin taulun sijoittelua. Mutta paradoksaalisesti olen aina ajatellut ottaneeni tärkeimmät vaikutteeni japanilaisesta estetiikasta...

Monday 3 March 2008

Hina-matsuri

Jaksan yhä hämmästellä sitä, että kännykkä toivottaa minulle kaikkea hyvää juhlapäivinä. Jouluna se sanoi ”Merry Christmas” ja uutena vuonna ”Happy New Year”. Tänään ruudussa luki ”Girls Festival”. Vaaleanpunaista taustaa vasten oli vaaleanpunaiset portaat, joilla istui linjakas pitkätukkainen pimu (tai sellaisen musta siluetti, oikeastaan). Sillä oli korkokengät, ja hiuksissa pyöri ylisuuri luumunkukka. Taustalla oli (tummemman vaaleanpunainen) haarautuva luumupuun oksa, josta tuli jostain syystä rivoja mielleyhtymiä.

Tänään on tosiaan Hina-matsuri, tyttöjen päivä. Olin kuvitellut, että se on sellainen pikkutyttöjen juhla, jolloin esille laitetaan koristeellisia hovinukkeja (ennen ilmeisesti uskottiin että mitä nopeammin nuket siivotaan juhlan jälkeen pois, sitä nopeammin tyttäret saadaan naitettua), mutta kuka tietää, ehkä sitäkin ollaan mukauttamassa aikuisempaan makuun.

Sunday 2 March 2008

Vielä vähän kalajuttuja (koettakaa kestää)

Lueskellessani Mirin (http://mirisra.livejournal.com/) blogia sain sellaisen vaikutelman, että Suomessa järjestetty sukellusopetus olisi ollut kattavampaa, paremmin järjestettyä ja huolellisempaa kuin kurssilla, jonka minä kävin (sukelluskertomus löytyy Mirin merkinnöistä ajanjaksolta 25.-27.1.). Minä en esim. päässyt kokeilemaan, miltä tuntuu kun ilma loppuu (se olisi varmasti ollut hyödyllistä mutta pelottavaa). Harjoitellessamme hätätilanteita ja ilman pyytämistä toiselta sukeltajalta säiliöni hana oli koko ajan auki, eikä kouluttaja vääntänyt sitä kiinni, kuten Suomessa oli tehty.

Suomalainen kulttuuri lienee yleisesti ottaenkin huolellisempaa kuin okinawalainen, ja sukelluksessa huolellisuus taitaa tulla korostetusti esiin, koska Suomen ympäristö on vaarallisempi (kylmä vesi on käsittääkseni merkittävä tekijä monissa sukellusonnettomuuksissa). Mutta omassa kurssissani oli tietysti se hyvä puoli, että pääsin näkemään värikkäitä kaloja ja sellaista merenalaista maisemaa, jota ei Suomesta löydy. Tapasin myös erilaisia ihmisiä – sekä mielenkiintoisia että sellaisia, joiden kanssa ei erityisemmin halua olla tekemisissä, mutta joilla on kuriositeettiarvonsa. Esimerkkinä seuraava anekdootti:

Sukellusliikkeeseen on tullut kolme nuorta jenkkiä, iän ja olemuksen perusteella voisin hyvin kuvitella heidän tulleen läheiseltä merijalkaväen Camp Fosterilta. Jenkit haluavat vuokrata varusteita ja asioivat sukellusopettajani kanssa. Käytän heistä tässä stereotypisoivia mutta kuvaavia nimiä Blondi, Silmälasipäinen ja Musta. Blondilla on koko ajan show päällä, hän uhoaa ja mahtailee ja antaa kavereilleen sukeltamiseen liittyviä teknisiä vihjeitä. Luulen ensin hänen olevan sukellusopettaja (mielessä käy, että ehkä ne minua kohtaan asiallisesti käyttäytyvät tyypitkin vaihtavat merijalkaväen kursseilla äijäilyvaihteen päälle). Musta on rauhallinen ja asiallinen, tilanteen tasalla. Silmälasipäinen ei ole sukeltanut aiemmin, hän kyselee minulta välillä veden kylmyydestä ja merieläimistä (ja on koko kolmikosta ainoa, joka kiinnittää minuun mitään huomiota).

Blondi on kolmikosta eniten äänessä ja hänen keskustelunsa sukellusopettajani kanssa kuulostaa suurin piirtein seuraavalta (Olen tietenkin lyhennellyt keskustelua, enkä muista tarkkoja sanamuotoja. Pahoittelen myös mahdollisesti virheellistä englantiani):

BLONDI (Silmälasipäiselle): Shall we get changed or do you need a hug first?
BLONDI (silmäilee rähjäisiä vuokrakamoja): Did somebody defecate in this?
OPETTAJA: Not that I know of.
BLONDI: And this one has holes in it. So, this guy got attacked by a shark and his buddy shit his pants.
OPETTAJA (menee etsimään paremmassa kunnossa olevia märkäpukuja)
BLONDI (sormeilee kakkosvaihetta, eli sitä osaa regulaattorista joka laitetaan suuhun ja jonka kautta hengitetään): This is the part I don’t like sharing.
OPETTAJA (palaa)
BLONDI: And could we have some defog solution?
OPETTAJA: I’m sorry. We don’t have it at the moment. You’ll just have to use your spit. (Yleisin tapa estää maskia huuruuntumasta sukellusten aikana on levittää sen sisäpintaan sylkeä ennen veteen menemistä)
BLONDI: So that’s what you do, huh? Those crazy Japanese!
OPETTAJA (nauraa ja osoittaa nenäänsä): I even use it when my nose runs. (Tässä kummallinen englanti on tarkoituksellista, sillä muistan japanilaisen sukellusopettajan ilmaisseen asian täsmälleen näillä sanoilla. Hän tarkoittaa tietysti käyttävänsä em. tarkoitukseen myös räkää.)
BLONDI: Yuck. What will you tell us next? To use toilet water?
OPETTAJA (Silmälasipäiselle): So this is your first time diving?
SILMÄLASIPÄINEN: Yes.
OPETTAJA (Blondille): And you are the instructor?
BLONDI: No, but I know how to do it.
OPETTAJA: Do you have the certificate?
BLONDI: You mean the PADI? No.
OPETTAJA: None of you have the certificate?
BLONDI: No.
OPETTAJA: I can’t let you go diving without an instructor if you don’t have the certificate.
SILMÄLASIPÄINEN (näyttää huojentuneelta)
BLONDI: That’s up to you. We can rent this gear and go by ourselves. But if you won’t rent the gear to us otherwise, we will go with the instructor and pay whatever it costs. It’s up to you.
OPETTAJA: You want to go now?
BLONDI: Yes.
OPETTAJA: I will check if there’s any instructor available right now. (menee toiseen huoneeseen – kuulen hänen kysyvän pomoltaan, olisiko ketään muuta saatavilla, hän itse oli nimittäin ehtinyt ajatella päivän olevan jo pulkassa)
BLONDI: So they actually ask for the PADI in Japan. In Thailand they never ask anything. I guess we should do the PADI. This will become so much cheaper once we get the PADI.

Kun sopiva opas löytyy ja jenkit vaihtavat märkäpukuja ylleen, tulee ilmi että minä ja opettaja olemme nähneet päivällä kivikalan. Blondi kysyy hieman pelästyneenä, onko tällä seudulla kivikaloja. Hän kertoo heti kavereilleen, että ne ovat myrkyllisiä ja aggressiivisia. Edellisen päivän teoriatunnilla oikea sukellusopettaja on kertonut, että kivikaloja ei ole syytä pelätä, vaikka ne ovatkin myrkyllisiä. Niiden puolustusmekanismi on maata pohjassa ja näyttää kiveltä, eikä niistä ole vaaraa ellei niiden päälle astu (ja sukeltaessa harvemmin seistään jalat pohjassa).

Ehkä en sittenkään ole huonoin mahdollinen asiakas, vaikka olenkin aina ollut huono liikunnassa ja hidas oppimaan motorisia taitoja.

Saturday 1 March 2008

Mars, maaliskuu!

Ei ole järkevää kerätä itselleen kirjastoa, jos tietää joutuvansa muuttamaan puolen vuoden sisällä Suomeen korkeintaan 20 kg matkatavaraa mukanaan. Pyöräilin tänään kuin henkeni kaupalla juuri ennen sulkemisaikaa Junkudoon ja ostin Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogian (mukaan tarttui myös saman kirjailijan Forty Signs of Rain).

Rakastan Robinsonin Mars-kirjoja, mutta myönnän, että niissä on muutamia kirjallisia ongelmia ja että niitä voisi paikoitellen tiivistää paljonkin. Kirjallisessa mielessä ensimmäinen kirja, Red Mars, on trilogian paras (mutta ei silti henkilökohtainen suosikkini). Luulen, että jälkimmäisten osien (Green Mars ja Blue Mars) ongelmat johtuvat siitä, ettei niitä ole ensimmäisen osan menestyttyä viitsitty juurikaan kustannustoimittaa. Käsittääkseni Green Mars julkaistiin vain päivä sen jälkeen kun Robinson oli jättänyt sen kustantajalle.

Oli miten oli, Mars-kirjat ovat yksi parhaita lukukokemuksia ikinä. Ne ovat tavallaan määrittäneet (tai ainakin selkiyttäneet) sitä, kuka minä olen, miten ajattelen ja mihin pyrin. Täällä kaukana poissa tuntee joskus olevansa täysin irrallaan kaikesta, siinä määrin ettei ole enää varma siitä, kuka on. Ajattelin, että auttaisi ehkä lukea jotakin tuttua ja turvallista, jotakin mikä on ennenkin antanut suuntaa elämälle.

Aion kokeilla pakoa Marsiin seuraavan kerran, kun syöminen ei houkuttele ja tekee mieli maata futonin alla viiteen, kuuteen iltapäivällä. Jos se ei auta, täytyy tehdä ex tempore –matka Tokion Miraikaniin katsomaan robotteja.

*

Muissa uutisissa: sain töitä, menen ensi lauantaina lukemaan englanniksi satuja lapsille, kun hommaan haluttu natiivipuhuja on maaliskuun matkoilla! Mistä sitä tietää - ehkä pääsen uudelleenkin, jos lapset pitävät minusta.