Lopun alkua

Aika rientää. Enää pari hassua kuukautta Japanissa. Tuntuu, että vasta nyt on saanut elämänsä järjestykseen, että vasta nyt on alkanut tulla läheiseksi näiden ihmisten kanssa. Ehkä on ulkomailla vietetylle vuodelle ominaista, että todella henkilökohtaisista asioista alkaa puhua uusille kavereille vasta ihan lopussa. Kuin olisi larpissa ja yhtäkkiä muistaisi että hahmolla on salaisuuksia, jotka on ehdittävä paljastaa ennen pelin päättymistä.

Blogia pitäisi päivittää hieman ahkerammin. Yhtäkkiä sitä huomaa, että ei olekaan loputtomasti aikaa kirjoittaa kaikkia suunnittelemiaan merkintöjä. Etenkin aluksi tuli kirjattua muistiin aiheita, joista olisi mielenkiintoista kirjoittaa. Nyttemmin kulttuurieroihin ei aina jaksaisi sillä tavalla paneutua. On väsynyt analysoimiseen, haluaisi vain olla ja elää, toteuttaa rauhassa niitä selviytymisstrategioita jotka on tähän mennessä kehittänyt (sanoisin että itselläni yksi merkittävimmistä on määrätietoinen hajamielisyys).

Olen nukkunut yöni paremmin (pitäisi koputtaa puuta) sen jälkeen kun päätin, että kuntoilu on tärkeämpää kuin opiskelu. Sain eilen palautetusta sanakokeesta 16/20 pistettä. Opettaja oli piirtänyt pistemäärän viereen itkevän naaman ja kirjoittanut ”Kyllä sinä nyt vähän parempaan pystyisit”. Huomenna lähden Tokioon pinnaamaan koulusta. Aion viettää kolme yötä japanilaisen kaverin yksiössä. Mielenkiintoista siitä varmasti tulee, mutta en vielä osaa sanoa hyvässä vai pahassa.

Lainattua

Oppimateriaalista poimittua:

Lempi: Mutta Sisko, sinähän olet seurustellut Veikon kanssa jo viisi vuotta! Eikö niin pitkässä ajassa jo kyllästy toiseen?
Sisko: Ei sinne päinkään! Aina kun tapaamme, huomaan hänessä uuden hurmaavan piirteen. Jokaisella tapaamisella alan pitää hänestä yhä enemmän!
Lempi: ...

(Alkuperäisessä esimerkissä tyttöjen nimet ovat 愛子 (Aiko) ja 友子 (Yuuko). Merkki 愛 (ai) tarkoittaa rakkautta, 友 (yuu) ystävyyttä. Merkki 子 (ko) tarkoittaa lasta ja on yleinen pääte naisten nimissä. Veikoksi olen kääntänyt nimen 友二 (Yuuji), joka lienee tässä lähinnä miespuolinen versio Yuukosta. Suom. huom.)

Hra Laiskuri: Minulla on nälkä. Teepä jotain ruokaa!
Nti Hurmaava: Voi voi. Minulla ei ole jääkaapissa mitään. En nimittäin osaa tehdä lainkaan ruokaa.
Hra Laiskuri: Uskomatonta!
Nti Hurmaava: Usko pois. Minä aion näet etsiä poikaystävän, joka on hyvä laittamaan ruokaa.
Hra Laiskuri: Olen kuullut, että tyttöjä, jotka puhuvat tuollaisia, ei pidetä kovin sievinä.
Nti Hurmaava: Pidäpä huoli omista asioistasi!

Merkkejä ja ilmauksia

Kuten kaikki tietävät, japanilaiset pitävät epäsuorista ilmauksista:

"Palkkaamme mieluummin innostuneita kuin kokeneita hakijoita, mutta mikään ei vedä vertoja kokemukselle."

(経験よりもやる気のある人を採用するが、経験があるに越したことはない。)

Tai hieman toisessa kontekstissa:

"Jos menisin naimisiin, kaikista tärkeintä olisi tietysti rakkaus, mutta mikään ei voita rikasta miestä!"

*

Suullisen ilmaisun kurssilla yksi taiwanilainen tyttö alkoi kysellä minulta Suomesta. Koska olen opiskellut vähän kiinaa, näytin hänelle miten Suomi (kiinaksi Fen-lan) kirjoitetaan kiinalaisilla merkeillä. Tyttö sanoi: "それは..." ("Nuo ovat...") ja kirjoitti sitten paperille "中国の漢字" ("Kiinan kanjeja"). Sen jälkeen hän näytti, kuinka merkit "oikeaoppisesti" kirjoitetaan (minkä unohdin melkein heti).

Japania kirjoitettaessa käytetyt kanji-merkithän ovat kiinalaisia merkkejä, samoja joita taiwanilaiset käyttävät kiinaa kirjoittaessaan. Manner-Kiinassa käytetään periaatteessa samoja merkkejä, mutta niitä on yksinkertaistettu kulttuurivallankumouksen yhteydessä. Se tekee merkeistä huomattavasti helpompia oppia, mutta monet sanovat että se on ollut myös tapa pyrkiä katkaisemaan yhteys kulttuurivallankumousta edeltäneeseen historiaan. Yksinkertaistetut merkit voi siis nähdä ideologisesti värittyneinä.

En ole silti ihan varma, miksei taiwanilainen tyttö voinut sanoa ääneen merkkien olevan "Kiinan kanjeja". Siksikö, ettei halunnut luokassa olevien kiinalaisten kuulevan?

Ajatusjuna

Näin unta junasta (sen nimi oli train of thought) johon mennessä kysyttiin, kuinka usein (ja paljon) juo alkoholia, mitä lääkkeitä syö, kuinka monta savuketta polttaa päivässä ja niin poispäin. Näiden tietojen perusteella laskettiin, kuinka paljon elämää vielä olisi jäljellä, ja sitten juna kulki sen matkan metrotunnelissa. Menin tänään salille.

*

Amerikkalainen tuttava kertoi japanilaisesta tytöstä, joka oli nukkunut yläasteikäiseksi asti samassa vuoteessa vanhempiensa ja kahden veljensä kanssa. Ilmeisesti sellainen ei ole Japanissa tavatonta. Kertomukseen yhdistyi tietysti järkyttynyttä oudoksuntaa (on kuulemma vaikea käsittää, miten tytön pikkuveljet ovat saaneet alkunsa). Minuun iski voimakas halu puolustaa japanilaista kulttuuria. Samassa vuoteessa nukkuminen tuskin on haitallista. Kaikki ihmisethän tarvitsevat fyysistä läheisyyttä.

Aika monet tuttavani valittavat koko ajan pienimmistäkin kulttuurieroista ja siitä, kuinka japanilaiset tekevät asioita ”väärin”. Olin kuvitellut, että täysin erilaiseen kulttuuriympäristöön joutuminen saisi ihmiset myös näkemään omaa kulttuuriaan hieman uudessa valossa ja kyseenalaistamaan sen konventioita. Toisinaan tuntuu, että nämä tulevat vain nurkkakuntaisemmiksi (ja tämä minulta, joka juuri valitin, että kulttuuriero tuntuu joskus muodostavan ylittämättömän kuilun...). On myönnettävä että täällä on rankkaa, mutta välillä ihmettelen mitä järkeä on tulla Japaniin välttelemään (tai ylenkatsomaan) kaikkea japanilaista. Kaipaisin enemmän avarakatseisuutta asioissa, jota eivät vahingoita ketään.

Jenkki mainitsi vielä, että Yhdysvalloissa vauva yleensä saa syntymästään asti oman huoneen (kyynisenä ihmisenä minun teki mieli huomauttaa että alemmissa yhteiskuntaluokissa näin tuskin on). Tämä kuulostaa niin epäkäytännölliseltä, että sitä on vaikea uskoa. Toisaalta muistan nähneeni amerikkalaisia elokuvia, joissa äiti nousee vuoteesta ja ryntää toiseen huoneeseen kuultuaan vauvan itkun. Minusta tuntuu paitsi käytännölliseltä, myös luonnolliselta että vauva nukkuu äidin (tai kenen tahansa joka sitä hoitaakin) vieressä.

Mifune

Arashiyamassa oli tänään Mifune matsuri, ”kolmen veneen juhla”. Keisarillisiin hoviasuihin pukeutuneet osallistujat kulkivat veneissä Oi-joella. Minä ja kiinalainen kaverini (se joka kaipasi ihmisoikeuksia ja sosiaaliturvaa) vuokrasimme pienen soutuveneen, jotta pääsisimme näkemään juhlaveneet lähempää.

Kaverini alkoi heti kehua soututaitoani. Koska olen surkea soutaja, oletin hänen olevan itäaasialaiseen tapaan ylilyövän kohtelias (joskus tuntuu, että mitä huonommin osaa tehdä jotakin, sitä enemmän kehutaan). Hän sanoi, ettei itse osaa lainkaan soutaa mutta voisi kokeeksi kuitenkin tulla hetkeksi airoihin. Koska olen ollut vastaavissa tilanteissa ennenkin, ajattelin että kaverini lienee kyllästynyt katselemaan avutonta soutamistani ja haluaa ottaa ohjat käsiinsä.

Mutta ei – kiinalainen vaikutti todellakin siltä kuin ei olisi koskaan ennen soutanut. Hän nousi vähän vaarallisesti seisomaan, yritti ottaa valokuvia soutaessaan ja törmäsi pariin muuhun veneeseen. Mutta ihailen sitä, että hän halusi soutaa – yleensä uusien, vaikeiden asioiden kokeileminen nolostuttaa itäaasialaisia tyttöjä niin paljon etteivät nämä tee sitä.

Veneissä istuvat ”hovimiehet” pudottivat jokeen viuhkoja, jotta me soutuveneissä olevat katsojat voisimme poimia niitä muistoksi. Me saimme oranssin viuhkan, jossa on kultaisia koristeita. Päätin antaa sen kiinalaiselle seuralaiselleni. Noustuamme veneestä tämä sanoi kuitenkin välittömästi: ”Ota sinä tämä muistoksi.” Sanoin ainakin viidesti ”Ei, ota sinä se”, mutta itäaasialaiset ovat parempia tässä pelissä. Viuhka on nyt kirjahyllyssäni.

Hiljaiset hirttäjäiset

Sain syksyllä amerikkalaisen opettajan vetämältä yhteiskuntakurssilta kuolemanrangaistusta Japanissa koskevan lehtiartikkelin, mutta olen ilmeisesti sittemmin heittänyt sen typerästi roskiin. Lehdessä oli haastateltu tuomioiden täytäntöönpanosta vastuussa olevaa virkamiestä. ”Kuolemanrangaistus on julma ja epäinhimillinen, mutta minun on toteutettava velvollisuuteni”, tämä sanoi.

Japanissa kuolemanrangaistusten täytäntöönpanopäiviä ei julkisteta missään. Joskus perusteena käytetään tuomittujen yksityisyyttä. Se ei kuitenkaan selitä sitä, että päivämäärää ei kerrota etukäteen edes vangille itselleen. Yleensä vangille ilmoitetaan teloituksesta vasta teloituspäivän aamuna, joskus vielä lyhyemmällä varoitusajalla. Oikeusjärjestelmä on hidas, ja tuomitut joutuvat elämään vuosia epäinhimillisissä oloissa jatkuvan kuolemanuhan alaisina.

Amerikkalainen opettajamme kysyi, eikö tämä ole meistä hieman epäinhimillistä. Sanoin, että kuolemanrangaistus on minusta aina epäinhimillinen. Opettaja häkeltyi ja sanoi, että ei nyt halua keskustella kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta sinänsä. Ymmärrän kyllä, että japanilaista kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanotapaa voi pitää epäinhimillisenä, vaikka moraalisesti hyväksyisikin kuolemanrangaistuksen sinänsä. Mutta opettajan reaktio hämmästytti minua. Tämä oli vaikuttanut niin liberaalilta ja yhteiskuntakriittiseltä, että olisin kuvitellut ettei kuolemanrangaistuksen moraalisessa tuomitsemisessa olisi tälle mitään yllättävää.

Teloituspäivien salaaminen tuntuu minusta jotenkin hyvin aasialaiselta käytännöltä. Hiljaisuus toimii mekanismina, jonka kautta kysymys muutetaan julkiseksi salaisuudeksi. Teloituksilta on helppo sulkea silmänsä, jos ne eivät mitenkään kosketa omaa elämää (ts. jos ei satu esim. tuntemaan jotakuta kuolemansellissä olevaa vankia). Poissa silmistä, poissa mielestä, pidetään huoli omista asioista – tämä tuntuu olevan vallitseva käytäntö niin monessa asiassa täällä Japanissa. Hiljaisuus vie myös toimintamahdollisuuksia kuolemanrangaistusta vastustavilta aktivisteilta – yksittäisiä telotuksia ei voi pyrkiä estämään, ja niitä vastaan voi protestoida ainoastaan jälkikäteen, kun on jo liian myöhäistä.

*

Eräs tapaamani kiinalainen tyttö sanoi, että haluaisi asua Pohjoismaissa, koska siellä on ihmisoikeuksia ja sosiaaliturvaa. Toteamus tuossa muodossa saattaa kuulostaa kornilta, mutta se on silti totta, ja tytön lähtökohdista katsoen hyvin ymmärrettävä.

Tyhjät iltapäivät

Tänään suoriuduin viimein ensimmäistä kertaa kuntosalille (en ymmärrä, miten rutiinien rakentamiseen voi mennä kahdeksan kuukautta ja miksi arki alkaa aina toimia vasta silloin kun siitä kohta joutuukin luopumaan). Kuntopyörä ilmoitti, että olen polttanut kaloreita yhden maitokahvin edestä. Säälittävää.

Yksi japanilainen tyttö kysyi, eikö ole ahdistavaa että pääsen koulusta jo kolmelta tai neljältä eikä minulla ole iltapäivisin mitään tekemistä. Hän oli ollut itse vuoden Yhdysvalloissa. Kuulemma siellä oli ankeaa, koska iltaisin ei ollut osa-aikatyötä. Lopulta viiteen erilaiseen kerhoon liittyminen oli auttanut asiaa.

Samalla tyttö kyseli, mitkä asiat Japanissa muodostivat isoimman kulttuurishokin. Yritin kertoa, mutta siitä seurasi vain hämmentynyt hiljaisuus. Joskus tulee sellainen olo, että kulttuuriero on ylitsepääsemätön. En kykene ymmärtämään toisen näkökantaa, toinen ei kykene ymmärtämään minun näkökantaani. Toisaalta reiluuden nimissä on sanottava että sellaisia kuiluja on oman kulttuurinkin sisällä.

Kivääri ja madonna

Näin hiljattain unta, jossa ostin kiväärin. Menin asekauppaan ja katsoin, että ne maksavat naurettavan vähän, vain 190 jeniä. Sitten katsoin tarkemmin ja huomasin, että hinta olikin 4000 jeniä. Pieni hinta kivääristä silti. Ajattelin, että ase olisi joka tapauksessa ostettava, onhan jokaisessa kotitaloudessa oltava kivääri (ehkä minun olisi syytä huolestua alitajunnastani).

Mitään syvempää logiikkaa ajatuksessani ei ollut. Unessa kivääri oli itsestäänselvyys, joka ei vaatinut perusteita. Ja eittämättä se onkin käytännöllinen olla olemassa. Jos ei saa hillopurkkia auki, voi ottaa kiväärin, kävellä naapurin ovelle ja sanoa: "Avaa tämä purkki tai kuolet!"

Sunnuntaina laitoin äitienpäivän kunniaksi viimein Munchin Madonnan seinälle (olihan se jo pari kuukautta odottanut hyllyssä). Vähät siitä, vaikka joku aasialainen tulisi käymään ja pitäisi sitä synkkänä tai jopa pornografisena.

Yhtäkkiä tuli sellainen olo, että olen viimein kotiutunut tänne (kuinkahan monta kertaa minä olen tämän saman väitteen tähän blogiinkin kirjoittanut?) ja elämä tuntuu mielekkäältä. Taitaa olla jotenkin minulle tyypillistä, että se tapahtuu silloin kun on enää pari hassua kuukautta jäljellä.

Teetä (ja ehkä vähän sympatiaakin)

Teki todellakin hyvää päästä pois Kiotosta, vuorille ja maaseudun rauhaan (voisin kertoa, kuinka siellä on kaunista ja vehreää ja ilmakin tuoksuu erilaiselta, ja luetella pari muuta klisettä perään). Luulen, että uupumukseni ei ole johtunut unen puutteesta, vaan koulusta – hitaista, monotonisista tunneista, joilla samaa asiaa toistetaan, toistetaan ja toistetaan. Tänään on virkeämpi olo, vaikka yöuni jäi lyhyeksi (pitäisi varmaan suosiolla luopua yrityksistä mennä aikaisin nukkumaan, ne on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan).

Teeviljelmällä meille väitettiin, että vihreässä teessä olisi yli kolminkertainen määrä kofeiinia kahviin verrattuna (vihreässä teessä 150 mg /dl, kahvissa 40 mg /dl). Kuulostaa aika uskomattomalta. Mutta ehkä se riippuu myös teelaadusta (japanilaisen gyokuro-teen pitäisi kai olla erityisen kofeiinipitoista).

Koska tänään satoi, itse teen poimiminen jäi vähän lyhyeksi, emmekä päässeet seuraamaan teelehtien käsittelyprosessia. Sen sijaan pelasimme teenmaistelupeliä, jossa piti erottaa toisistaan viisi teelaatua: Uji gyokuro, joku toinen gyokuro (jonka nimi on kadonnut muististani), Wazuka sencha, Shizuoka sencha ja Kagoshima sencha. En ole mikään tee-ekspertti, ja kaikki lajikkeet maistuivat minusta suurin piirtein samalta. Ensimmäisellä kierroksella teeviljelmän edustaja antoi kuitenkin niin hyvät vihjeet, että arvasin kaikki viisi teelaatua oikein.

Ensimmäinen vihje: korkealaatuisin teelaatu näiden joukossa (saamamme esitteen mukaan Uji gyokuro oli kaikkein kalleinta, ei siis kovin vaikea). Toinen vihje: samaa tyyppiä kuin edellinen tee (tietysti se toinen gyokuro). Kolmas vihje: minun lempiteelaatuni (koska olimme Wazukassa, arvasin että tämän täytyy olla Wazuka sencha). Neljäs vihje: tämä tee tulee siitä prefektuurista, jossa on Japanin korkein vuori (Fuji-vuori sijaitsee Shizuokassa, joten vastaus oli tietysti Shizuoka sencha). Viides teelaji oli luonnollisesti viimeinen jäljelle jäänyt, Kagoshima sencha.

Toisella kierroksella emme saanet vihjeitä. En tiedä, oliko minulla vain hyvä tuuri vai olinko oikeasti onnistunut painamaan teelaatujen hajuja, makuja ja värejä mieleeni, mutta sain kolme viidestä oikein. Kierrosten korkein yhteispistemäärä oli kahdeksan (meitä voittajia taisi olla kuusi), joten sain palkinnoksi 100 g korkealuokkaista teetä. Tuntuu, että se menee vähän haaskuun – enhän minä edes tiedä, minkä lämpöisessä vedessä ja kuinka kauan sitä pitäisi hauduttaa (enkä luultavasti erottaisi sitä makutestissä halvemmasta lajikkeesta)!

*

Tapasin retkellä korealaisen pojan, joka oli lapsena pakotettu syömään tulisia ruokia lyönneillä uhaten: ”Sinä et ole mikään mies ellet tätä pysty syömään!” Poika (vai pitäisikö sanoa mies?) koki tietysti kansallisylpeyttä miehekkäästä ruokamaustaan ja sanoi rakastavansa nykyään kimchiä, vaikka sitä piti lapsena itkien syödä. Sellaista se on, kulttuuri.

Wazukaan

Oppimateriaalista poimittua:

Mies: En aio enää tavata sinua.
Nainen: Miksi? Joko olet alkanut inhota minua?
Mies: Ei se ole niin. Rakastan sinua ja nimenomaan siksi päätin, etten enää tapaa sinua.
Nainen: Sellainen kuulostaa vähän oudolta.
Mies: Mutta minulla ei ole vielä työpaikkaa, vanhempani ovat jengiläisiä, isoveljelläni on sadan miljoonan jenin velat ja pikkusisko on juuri karannut kotoa. Minun kanssani seurustelemisesta on sinulle vain vaivaa. Sanon tämän, koska ajattelen sinun onnellisuuttasi. Ole kiltti ja ymmärrä.


Opettaja (naispuolinen) sanoi että poikien kannattaa opetella tämä rakenne hyvin, erityisesti jos näillä on japanilainen tyttöystävä.

Joskus junassa on ihmisiä, jotka lukevat kirjoja, joita ei pitäisi lukea toisten silmien edessä.

Opettaja kielsi kysymästä, millaisia kirjoja ne sellaiset ovat.

*

Kello on miltei yhdeksän, joten täytynee lopettaa railakas perjantai-illanvietto ja laittaa koulupaperit takaisin kansioon. Lähden huomenaamuna Wazukaan poimimaan teelehtiä, herätys ennen kuutta. Ja nykyisin olen koko ajan uupunut vaikka nukkuisinkin tarpeeksi. Tekee varmaan hyvää päästä taas välillä pois Kiotosta.

Lomasunnuntai

Sain kuulla, että se pieni japanilainen tyttö, joka asui kanssani samassa kerroksessa, laittoi postilaatikkooni Disney Princesses –paperille kirjoitettuja kirjelappusia ja pukeutui Halloween-bileissä Lumikiksi, valmistui, sai työpaikan Singaporesta ja muuttaa tässä kuussa sinne. Eipä olisi uskonut!

*

Kävin pari päivää sitten kaupungilla korealaisen luokkatoverini kanssa (sen, joka juoksi flunssalääkkeet kädessään perässäni käytävällä) nähtävyyskierroksella. Tämä sanoi pitävänsä toista ryhmämme saksalaispojista pelottavana ja kysyi vielä, enkö minä pelkää tätä. Kysyin, miksi pitäisi. Koska tämä ei hymyile ja tällä on tatuointeja. Ja se poika kun on sellainen kiltin ja hiljaisen oloinen kauppatieteen opiskelija, joka äänestää japanintunneilla tiukempien koeaikataulujen puolesta ja on onnistunut kevätloman jälkeen hyppäämään kolmostasolta kutoseen...

Kotimatkalla metrossa korealainen sanoi suhtautuvansa lievällä pelolla toiseenkin saksalaiseen, koska tämä on jonkin verran meitä vanhempi – jo 24-vuotias. Minun ei auttanut kuin paljastaa ikäni. Korealainen kauhistui ja sanoi, ettei hänen sitten sovi puhua minulle ilman kohteliaisuusmuotoja ja pahoitteli monta kertaa, että oli tehnyt niin. Jotenkuten sain hänet kuitenkin uskomaan, etteivät ne ole tarpeen.

*

Toissapäivänä sain viimein katsastettua japanilaisen uimahallin. Ei siihen mennytkään kuin kahdeksan kuukautta. Ainoa uimahalli, jonka pukuhuoneessa olen nähnyt parkettilattian (ja minä tietysti ainoa asiakas, joka tiputteli sille vettä).

50-metrinen allas oli kauttaaltaan vain 140 cm syvyinen, ja sen reunalla oli kyltti, jossa kiellettiin alle 140-senttisiä ihmisiä menemästä altaaseen. Lisäksi altaan käyttö oli kielletty yläasteikäistä nuoremmilta.

Onnekseni allas oli käytännössä tyhjä – vain kolme ihmistä samalla radalla kanssani (ehkä Golden Week vaikutti asiaan, mene ja tiedä). Lisäksi vanhukset ja laihduttajat puuttuivat kokonaan. Tietysti katselen paljon mieluummin atleettisia uimahyppääjiä, mutta en silti voi olla miettimättä, olisiko ilmiöllä jokin japanilaisen yhteiskunnan normistoihin liittyvä syy. Luulen kuitenkin, että minun pitäisi käydä hallilla hieman useammin ennen kuin ryhdyn tekemään tarkempia demografisia arvioita.

Abunai!

Talvella keittiössä keskusteltiin kevätlomamatkoista. Vaihto-opiskelijoiden keskuudessa Kiina ja Korea olivat suosittuja kohteita. Yksi japanilaisista tytöistä sanoi, ettei missään nimessä menisi Kiinaan, koska siellä on vaarallista, abunai.

Välillä tuntuu, että japanilaisten mielestä kaikki on vaarallista. Kiinassa on vaarallista, Tokiossa on vaarallista, iltaisin ulos meneminen on vaarallista. Kun leikkasin vihanneksia, japanilainen naapuri kehotti viisi kertaa olemaan varovainen veitsen kanssa (niinköhän avuttomalta leikkaajalta vaikutin), koska se on vaarallinen. Tiskaamisen jälkeen veitset oli laitettava kuivaustelineeseen terä alaspäin, koska ne ovat vaarallisia. Olisi tehnyt mieli sanoa, että ei se ole minulle niin iso juttu leikata vahingossa vähän sormeen.

Kun olin vasta tullut Kiotoon, japanilainen lakitieteen opiskelija neuvoi, ettei kannata mennä iltaisin keisarilliseen puistoon, sillä siellä on ”outoja tyyppejä”. Eli koiraa ulkoiluttavia mummoja, treffeillä olevia pariskuntia ja aluetta kiertävä poliisiauto.

Ennen kuin abunai alkoi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos se tuntui keinolta, jolla vapauttani pyrittiin rajoittamaan. Rakensin itselleni suojaksi eurooppalaisen kulttuuri-identiteetin. Vaikka Euroopassa olikin kulttuurieroja, olivat eurooppalaiset kulttuurit niin samanlaisia, että tietyt perusasiat oli mahdollista ymmärtää. Vapaus, tasa-arvo, liberaali arvomaailma, tietoisuus siitä että auktoriteetteja voi vastustaa.

Sitten keskustelin italialaisen tytön kanssa. Tämä sanoi oman kotielämänsä olleen melko vapaata. Mutta että veljellä oli luonnollisesti enemmän vapauksia. Luonnollisesti, itsestäänselvyytenä esitetty luonnollisesti. Naistenhan on vaarallista liikkua yksin. Masennuin. Se eurooppalaisesta kulttuuri-identiteetistä. Joidenkin on helpompi sopeutua Japaniin, toisten vaikeampi.

Varmasti on alueita, joilla naisten on vaarallista liikkua yksin. Ja varmasti useimmilla alueilla naisten on vaarallisempaa liikkua yksin kuin miesten. Mutta mitä vähemmän yksin ulkona liikkuvia naisia jollakin alueella on, sitä enemmän nämä pistävät silmään ja sitä vaarallisempaa näiden on liikkua alueella. Sen takia kannattaisi miettiä, josko sittenkin uskaltautuisi yksin ulos, vaikka onkin kuullut että puistossa on outoja tyyppejä (tai YO-kylässä itsensäpaljastaja). Se ei ehkä kannata ihan joka paikassa, mutta - niin – rajanvetokysymys. Tapaamieni jenkkien mukaan Manhattanilla on vaarallista, minun mielestäni pääsääntöisesti ei.

Käsitykset turvallisuudesta ovat tietysti kulttuurisidonnaisia (ihan samoin kuin käsitykset hygieniasta tai terveellisyydestä – kaiken vaarallisesta puhumisen jälkeen tuntuu absurdilta, että Euroopassa tupakka tappaa, mutta Japanissa se saattaa hieman lisätä keuhkosyövän riskiä). Suomessa asuva irakilainen tuttavantuttava oli sanonut käyvänsä säännöllisesti kotimaassaan tapaamassa perhettään. Hänen mukaansa siellä ei ole erityisen vaarallista, kunhan osaa pysyä poissa levottomilta alueilta.

Koska merkintä ei tällaisenaan ole riittävän hajanainen, lainaan vielä Marjane Satrapia (joka kasvoi Irakia vastaan sotaa käyvässä Iranissa):

First, people have stopped talking about pleasure. Eating is a pleasure, but they will tell you if you eat you're going to get high cholesterol. If you make love, you're going to get AIDS. If you smoke, you're going to get cancer. But smoking is a pleasure -- I'm a smoker, I can testify. Eating is a pleasure. Making love is a pleasure. OK, it's a risk sometimes.

The fact is, the world is very fearful, because we don't know who the enemy is. The world is at war, but at war against who? Bin Laden turns into Saddam and Saddam turns into someone else. They all the time talk about security. Security, security, security. But when you talk about security, then everything is about being safe. And being safe also means having less freedom.

It makes a society much more conservative, looking for security. If you have freedom, then you have more risks. It goes together. Myself, I prefer to take some risks, and once in a while it's going to hurt. My grandmother always said the saddest life is to be born a cow and to die a donkey.

(Haastattelu, josta ote on, löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta http://dir.salon.com/story/books/int/2005/04/24/satrapi/index.html)