Wednesday 17 September 2008

Ihan normaalisti

Joskus Japanissa tuli sellainen olo kuin olisi taas teini-iässä ja vasta harjoittelisi sosiaalista käyttäytymistä. Tuntui, että aasialaisia oli mahdoton ymmärtää eikä koskaan tiennyt, mistä uskaltaisi puhua tai miten asiat pitäisi ilmaista (kielimuuri ei ainakaan helpottanut asiaa). Mitä hyvänsä teinkin tai sanoinkin, japanilaiset sanoivat ilahtuvansa. Usein he olivat kanssani samaa mieltä kaikesta. Kun pyysin anteeksi jotakin, sanottiin aina ettei se ollut mikään ongelma tai iso juttu. Koko ajan täytyi yrittää virittäytyä lukemaan hienovaraisia vihjeitä eikä voinut olla varma, tulkitsiko niitä oikein.

Nyt Suomessa luen toisinaan ihmisten käytökseen tai puheisiin asioita, joita niissä ei ole (on tosin sanottava, että en ollut täysin vailla taipumusta ylianalysoimiseen ennen Japaniin lähtöäkään). Minun on välillä muistutettava itseäni siitä, että olen nyt Suomessa ja että ihmiset tarkoittavat suurin piirtein mitä sanovat ja sanovat suurin piirtein mitä tarkoittavat. Mutta sitten iskee pelko, että en ehkä tajuakaan minulle pudotettuja sosiaalisia vihjeitä. Eihän täälläkään sentään ilmaista kaikkia asioita aina ihan suoraan.

Kun yritin selittää asiaa eräälle ystävälleni, tämä sanoi: ”Mikset sä voisi olla vaan ihan normaalisti?” Mutta ongelmahan on nimenomaan siinä, että en ole vielä kalibroitunut täkäläiseen sosiaaliseen ympäristööni enkä siis tiedä, mikä on normaalia! Japanissa minua pidettiin länsimaalaisena jo lähtökohtaisesti vähän eksentrisenä, missä oli omat etunsa. Jatkuva tuijotus ärsytti minua ajoittain tavattomasti, ja aina välillä toivoin, että voisin vain sulautua ja olla ihan tavallinen ihminen, kuka tahansa. Mutta kun palasin Suomeen, erikoisaseman katoaminen alkoikin harmittaa minua. Kuin olisi lakannut olemasta kuuluisa.

Niissä kirjoissa, joista opiskelin japania ennen lähtöäni, oli paljon sellaisia esimerkkilauseita kuin ”Koskaan ei voi tietää, mitä toinen todella ajattelee.” Tunnilla korostettiin, että ei saisi sanoa ”Opettaja oli iloinen”, vaan pitäisi sanoa joko ”Opettaja näytti iloiselta” tai ”Opettaja sanoi olevansa iloinen”, koska emme voi tietää, mitä opettaja todella tuntee. Minulle tämä oli lähinnä huvittava kuriositeetti. Olin kuitenkin jo selvinnyt pahimmista nuoruuden angsteistani, ja minusta oli turha tehdä suurta numeroa kommunikaation vaikeudesta ja nähdä ihmisiä erillisinä saarekkeina.

Japanissa tajusin kuitenkin hyvin omakohtaisesti, mistä oli kyse. Oli mahdoton tietää, mitä japanilaisten hymyn takana piili. Ihan yhtä lailla oli mahdoton tietää, mitä länsimaiset tuttavani pohjimmiltaan kokivat ja ajattelivat. En ole täysin päässyt pois tästä mielentilasta täällä Suomessakaan. Ihmisten motivaatioita kyseenalaistaa paljon enemmän kuin ennen. Kaikki mahdolliset väärinkäsitykset tiedostaa paljon voimakkaammin. Minusta on tullut varautuneempi ihmisten suhteen. Onneksi enää ei sentään ole teini-ikäinen olo.


*

Tänään sain viimein ostettua kiitoslahjat Japaniin. Kaipa se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Naapurissani oleva Finnish Design –puoti tuntuu suoraan japanilaisille suunnatulta, lahjapapereitaan myöten.

Helsingissä on kaunis ruska. En tiedä, johtuuko se siitä että kylmä tuli varhain ja yhtäkkiä. Ehkä olen Japanissa ollessani myös oppinut kiinnittämään enemmän huomiota väriä vaihtaviin lehtiin ja kaupungilla oleviin kukkaistutuksiin.

Lähden edelleenkin vaistonvaraisesti ajamaan pyörällä tien vasenta puolta. Tajuan siirtyä vasta kun joku tulee vastaan. Sentään olen jo tottunut korkealla olevaan satulaan ja ohjaustankoon. Pitäisi varmaan hankkia pyörään sellainen käytännöllinen kori, joka mama-charissani oli.

Saturday 13 September 2008

Onko tämä muka riisiä?

Kun ulkomailla olleet japanilaiset kertoivat kulttuurishokkikokemuksistaan, päällimmäisenä oli yleensä ruoka. Useimmat myös olettivat, että japanilaiseen ruokavalioon siirtyminen oli ollut melkoinen shokki minulle. En ymmärtänyt. Kyllähän minä olin tiennyt, että ruoka on Japanissa erilaista kuin Suomessa. Uudenlaiset ruoat eivät olleet mitään verrattuna kulttuurin ryhmäkeskeisyyteen ja jatkuvaan holhoamiseen. Varmasti ihan vastaavat kulttuurierot olivat ahdistaneet myös ulkomailla olleita japanilaisia. Ajattelin, että ruoasta puhuttiin ehkä siksi, että se oli turvallinen aihe, joka ei aiheuta kenellekään pahaa mieltä (toisin kuin syvemmät kulttuurilliset erot).

Toisaalta ruoka on Japanissa paljon keskeisemmässä asemassa kuin Suomessa. Kaverini kysyi japanilaiselta tuttavaltaan, mitä Koreassa kannattaisi tehdä ja sai vastaukseksi listan ruoista, joita oli ehdottomasti syötävä. Kulttuurikohteet tätä eivät kiinnostaneet. Myös Japanissa jokaisella paikkakunnalla on tietyt ruoat, joita sinne matkustavan on nautittava. ”Menit Kobeen, etkä edes syönyt yakinikua!” minulle päiviteltiin. Japanilaiset matkaoppaat pursuavat ruokakuvauksia. Japanilaisen lentoyhtiön lehti tyypitteli Pohjois-Amerikan ruokakulttuuria tavalla, johon en uskoisi törmääväni missään länsimaisessa mediassa.

Välillä ihmettelin, mitä ihmeellistä kaikissa niissä japanilaisten ylistämissä herkuissa muka oli. Olisin voinut helposti elää ilman mitä tahansa niistä. Huonoina hetkinä olisi tehnyt mieli alkaa psykoanalysoida ruokakeskeisyyttä ja todeta, että syöminen on aasialaisille jonkinlainen seksin korvike (sinänsä teoria olisi ollut huono, koska tiesin vallan hyvin että näennäisen tiukka seksuaalimoraali ei implikoinut erityisen siveellistä, vaan ainoastaan salailevaa elämää). Inhosin sitä, että minun oli jatkuvasti vastailtava kaikenlaisiin ruokaan liittyviin kysymyksiin ja yritettävä selittää, millaista on suomalainen ruoka. En ole koskaan kiinnittänyt suuremmin huomiota ruokaan. Yksikköympyrä on minulle todellisempi kuin ateriat (mistä olen jopa salaa hieman ylpeä).

Suomeen palattuani ymmärsin kuitenkin paremmin ruoan aiheuttamat kulttuurishokit. Aluksi jätin aterioita välistä, koska suomalainen ruoka tuntui vastenmieliseltä, eikä ruokahalu ole kunnolla palannut vieläkään (nyt tosin tiedostan, että minun täytyy syödä, ja yritän kiinnittää asiaan huomiota). Useimmat ruoat tuntuvat raskailta tai niissä on liian voimakas maku. Ensimmäisellä ravintola-ateriallani teki mieli kysyä tuohtuneesti, onko tämä muka riisiä.

Kun mietin asiaa tarkemmin, tulen ajatelleeksi että ruoka on välttämätön elämän perustarve, joten on melko luonnollista että kulttuuri keskittyy sen ympärille. Ei kai loppujen lopuksi ole mitään pahaa siinä, että pyrkii elämässään nauttimaan sellaisista pienistä, jokapäiväisistä asioista kuin vaikkapa ateriat? Aiemmin valitin, että suomalaiset ovat koko ajan ikään kuin metrin päässä omasta elämästään. Eikö funktionaalinen asenteeni ruokaan ole juuri sitä?

Minulla on ollut joskus tapana ajatella, että on pahasta pitää syömistä kovin nautinnollisena, koska sellainen asenne johtaa helposti epäterveelliseen elämään. Japanissa ruoka kuitenkin on ihmisille yleisesti ottaen tärkeämpää kuin Suomessa, mutta esim. ylipainoisuus ei ole lähellekään yhtä iso ongelma. En muista nähneeni Japanissa yhtä ainoaa ylipainoista lasta (täällä olen niistä välillä melko järkyttynyt). Ehkä ongelma on pikemminkin siinä, että suomalaiset eivät pidä ruokaa riittävän tärkeänä eivätkä siksi kiinnitä huomiota siihen, mitä syövät. Tai sitten kyse on vain siitä, että japanilainen ruokavalio on kevyempi.

Tuesday 2 September 2008

Mansikkahillolla täytetty voileipä

Vuosi Japanissa voi olla traumatisoiva kokemus. Sen huomaa vaikkapa siitä, että saa voimakkaan tunnereaktion, kun lukee romaania (japanilaista, tietysti) ja siinä mainitaan mansikkahillolla täytetty voileipä. Ei niistä leivistä itsestään tietysti traumoja saanut, mutta assosiaation kautta tulee mieleen tiettyjen ihmisten loputon ystävällisyys ympäristössä, jota ei koskaan voinut täysin ymmärtää ja jossa ei koskaan voinut saada itseään kunnolla ymmärretyksi. Kiitoskirjeet ovat vieläkin kirjoittamatta, enkä edes enää osaa tuntea sellaista kunnon syyllisyyttä kuin kuuluisi.