Non scholam sed vitam...

koetehtävistä poimittua:

”Hra Hurmuri: Kuinka olisikin ihanaa kävellä Shijolla käsi kädessä tyttöystävän kanssa!
Hra Laiskuri: Totta! Taidankin mennä heti tänä iltana.
Opettaja Pelkonen: Mutta ensin on suoriuduttava loppukokeista. Siihen asti, että olette omaksuneet läpipääsyyn riittävät tiedot, minä hoidan seurustelun tyttöystävän

a) sijasta b) siasta c) sijaan d) siaan”

Jäin miettimään eilistä sanomalehtikoetta. Monet tehtävät olivat sellaisia, että niihin olisi ollut mahdoton vastata, jos ei olisi lukenut kurssilla käsiteltyä aineistoa. Riippumatta siitä kuinka hyvin osaa japania. Mutta jos valittaisin asiasta kurssin opettajalle, tämä luultavasti hämmentyisi ja kysyisi, miksi kokeesta pitäisi saada hyvä arvosana, jos siihen ei kerran ole lukenut.

Olen itse tottunut ajattelemaan, että kielikurssien kokeiden tarkoitus on mitata kielitaitoa, ei sitä miten paljon opiskelija on päntännyt edellisenä iltana. Opiskellaan elämää varten, kuten lentävä lause sanoo. Suomalaisen näkökulmasta sanomalehtikurssilla opittava oikeassa elämässä hyödyllinen (ainakin jos asuu Japanissa tai on Japanin tutkija tai muuten kiinnostunut japanilaisesta mediasta) taito on kyky lukea japaninkielistä sanomalehtitekstiä. Yksittäisten artikkelien sisällön opettelu tuntuu puhtaasti koulua varten opiskelemiselta.

Mutta toisaalta – japanilaisessa yhteiskunnassa on varmasti tärkeä elämäntaito osata osoittaa kunnioitusta toisia kohtaan noudattamalla muotoja, jotka tuntuvat länsimaisesta ihmisestä tyhjiltä ja tarpeettomilta.

*

Kävin tänään viimeistä kertaa tämän yliopiston kuntosalilla. Siellä oli lisäkseni vain kaksi japanilaista tyttöä, joilla oli korviasärkevän korkeat äänet. Toinen tytöistä kirmasi ympäri salia, pysähtyi sitten peilin eteen, nosti paitaansa ja vilautti rintsikoita (ne olivat vaaleanpunaiset).

*

Tässä olisi vielä jäljellä kaksi koepäivää, kolme koetta, muutama pakattava ja lähetettävä laatikko, sayonara paati huomenna, suuri kesäilotulitus Osakassa perjantaina, toinen sayonara paati lauantaina, loppusiivous, huonetarkastus maanantaina, sitten (toivottavasti – en ole hetkeen kuullut mitään siitä tuttavapariskunnasta) taas Osakaan ja tiistaiaamuna koneeseen. Tuntuu niin epätodelliselta.

Kokeiden välistä

Koti-internet lakkaa toimimasta torstain ja perjantain välisenä yönä. On sellainen olo, että pitäisi kirjoittaa niin kauan kuin kätevästi voi. Ideoitakin olisi. Mutta kaikki keskittymiskyky menee tentteihin ja ajatukseen siitä, että viikon päästä kaiken on oltava sillä mallilla että voi lähteä.

"Älä kuvittele, että huominen kanji-koe on yhtä helppo kuin tämä kielioppikoe. Pänttää läpi yön!" kuului tämän päivän ensimmäisen kokeen viimeinen tehtävälause.

Toisena kokeena oli vuorossa sanomalehtikurssin tentti. Kurssilla luetuista artikkeleista oli peitetty osia ja kysyttiin, mikä seuraavista lauseista kuuluu tähän. Tai missä järjestyksessä seuraavat virkkeet olivat tässä osiossa, numeroi.

Mutta - kuusi takana, neljä jäljellä. Enää kolme koepäivää.

Rakkautta ja hiilihydraatteja

Oppimateriaalista poimittua:

”Kun kerran on loppukoe tulossa, laadin vaikeat tehtävät, joissa täytyy soveltaa laajasti kaikkia tähän mennessä opittuja asioita. Mitä se on, ellei rakkautta?”

Jos olen koko ajan sisällä, nuudun ja tulen mökkihöperöksi. Ilmastointilaitteen humina ja lakkaamaton kaskaiden siritys (miten jostain pienestä hyönteisestä voi lähteä niin kova ääni?) tekevät minut hulluksi. Koko ajan on sellainen olo, että pitäisi lähteä kävelylle, jotta vähän virkistyisi, mutta ulkona kuumassa vain väsyy entisestään.

Kun olin leipomon kassalla, radiosta (tai levyltä, tai mitä ne ikinä siellä soittavatkin) alkoi yhtäkkiä kuulua: ”En oo koskaan tavannut/ ketään niin kuin nyt oon sut.” Oli vähän puulla päähän lyöty olo ja piti hetken aikaa miettiä, että onko tämä nyt oikeasti suomea. Olisi tehnyt mieli jäädä liikkeeseen kuuntelemaan, mutta sosiaalinen paine pakotti ulos. En kyennyt kohtaamaan myyjätyttöjen hämmennystä siitä, että asiakas ei poistukaan heti maksettuaan. Ajatus siitä, että on kymmenen päivän päästä Suomessa, tuntuu hyvältä. Toivottavasti ei tule sellainen kauhea shokkipettymys, josta ulkomaille lähtijöitä aina varoitellaan.

Todella monet Eurooppaan palanneet ovat sanoneet, että japanilaista palvelukulttuuria tulee ikävä ja että myyjät tuntuvat aina töykeiltä. Luultavasti minullekin käy niin. Mutta tänään leipomossa tuntui siltä, että myyjät ovat kuin robotteja hymyineen ja kumarruksineen. Olisin toivonut, että jatkuvat irasshaimaset ja arigatoo gozaimashitat edes hetkeksi taukoaisivat ja saisin valita kalliit leipäni rauhassa ja hiljaisuudessa.

Kohti sosialismia

Seisoimme eilen Sanjon sillalla. Jokirannalla pojat hakkasivat rumpuja ja joku tyttö lauloi. Kiinalainen kaverini sanoi, että Kiinassa katusoittajat soittavat saadakseen rahaa, eivät ilmaistakseen itseään. Monesti soittajat ovat sokeita tai rampoja kerjäläisiä. Meksikolainen tyttö kysyi, eivätkö ne saa valtiolta tukea kun Kiina kerran on sosialistinen maa. Kiinalainen vastasi, että sosialismia ei ole vielä saavutettu ja että sen saavuttamiseksi on ensin keskityttävä talouskasvuun.

Retkeltä

Amanohashidatessa oli kuuma. Vuokrasin punaisen polkupyörän. Pääsin uimaan. Matkustin junassa, jonka nimi oli Tango Explorer 4号.

Kaikilla japanilaisilla tuntuu olevan synnynnäinen (tai ainakin varhaisessa lapsuudessa opittu) poseeraus-skilli. Minulla menee vieläkin silmät kiinni valokuvissa. Tosin olen huomannut myös, että jos minusta otetaan jatkuvalla syötöllä valokuvia, parinkymmenen kuvan joukosta saattaa löytyä yksi hyväkin.

Far more complicated

Sain tänään palautteet sosiolingvistiikan esitelmästäni. Yksi japanilainen tyttö oli kirjoittanut: ”I realized again. Japanese language is far more complicated than foreign languages.”

Hellepäivä

Helsingissä on helle, kun lämpötila ylittää 25 astetta. Kiotossa on helle, kun lämpötila ylittää 35 astetta.

**

Nyt on aikaa (ainakin vähän), joten palaan taas viikon taaksepäin:

Teeseremoniaopettaja lahjoitti minulle viikko sitten teevälineistön (minun ei kai auta muu kuin yrittää ruikuttaa se läpi käsimatkatavarana). Tietysti ilahduin hirveästi. Mutta toisaalta tuli outo olo. Kai tämä kaikki kilpistyy siihen ”kannustetaan vammaista lasta” –asenteeseen, jolla japanilaiset niin usein suhtautuvat ulkomaalaisiin. Siihen että on täysin selvää, että minua kohdellaan eri tavoin kuin japanilaisia. Kaikkein oudointa on se, että japanilaiset tuntuvat kuvittelevan, etten huomaa eroa.

Viime viikon maanantainahan minulla oli se teeseremoniakoe. Se, jota varten en harjoitellut lainkaan. Heti aluksi opettaja sanoi, että saisin kaikki käyttämäni välineet lahjaksi, jos koe menee läpi. Siitä tiesin, että koe tulisi menemään läpi, vaikka miten mokailisin. Tilaisuus oli sen verran muodollinen, että olisi ollut kaikille seremoniaan osallistujille äärimmäisen noloa, jos minut olisi reputettu. Japanissa todelliset kokeet tapahtuvat verhojen takana, viralliset kokeet ovat pelkkää rituaalia. Mutta minä en ollut läpäissyt mitään todellista koetta.

Yksi minua opettaneista naisista istui vieressäni läpi koko temaen ja kuiskasi minulle mitä tehdä aina kun olin menossa hakoteille. Myöhemmin hän selitti senseille, kuinka minua oli muka jännittänyt niin paljon, että pääni oli välillä ihan tyhjä. Luultavasti kaikki tiesivät asian todellisen laidan. Silti sain teevälineistön, ja sensei luovutti minulle juhlallisesti virallisen todistuksen siitä, että olen tehnyt ensimmäisen ihan oikean temaeni. Samalla hän piti pitkän puheen, josta ymmärsin lähinnä sen että nykyään ulkomaalaiset ovat kiinnostuneempia perinnetaiteista kuin japanilaiset itse ja se on noloa kaikille japanilaisille. Ja sen että minä muka olin todella ponnistellut todistukseni eteen.

En tuntenut kuuluvani koko teehuoneeseen. Mutta en osannut kuin leikkiä mukana ja olla kuin en tajuaisi, millaista teatteria kaikki oli. Japanilaisille oli varmasti selvää, että sain todistukseni (ja astiastoni!) sata kertaa helpommalla kuin kukaan japanilainen oppilas ikinä. Mutta en tiedä, tajusivatko nämä ihmiset, että se oli selvää minullekin. En usko, että saan koskaan tietää.

*

Tein ensimmäisen temaeni lainayukatassa. Täti, joka auttoi minua pukeutumaan, solmi vyöni takaa rusetille, tavalla joka on varattu naimattomille naisille. Tiesin, mikä selittely ja hässäkkä olisi odotettavissa, jos protestoisin. Joten annoin asian olla, käyttäydyin vain kuin en tietäisi rusetin merkitystä. Huolimatta siitä, että periaatteessa kieltäydyn kantamasta aviollista statustani (joka tietysti on epäolennainen) ilmaisevia tunnusmerkkejä. En yksinkertaisesti jaksanut nostaa asiasta älämölyä. Kun kuulin saavani teekupit, tajusin myös miten hirvittävän noloa se olisi ollut. Ehkä minun pitäisi vain löytää jostakin enemmän huumorintajua.

*

Yksi teeseremoniassa käyvistä naisista kysyi, missä lukiossa olen vaihdossa. Tietysti se on näin jälkeenpäin ajateltuna huvittavaa (ja osoittaa, kuinka vaikea japanilaisten on arvioida länkkärin ikää). Mutta sillä hetkellä se närkästytti, siinä määrin etten pystynyt hillitsemään itseäni, vaan sanoin olevani 29-vuotias. Olen huomannut, että täällä Japanissa toivon yhä useammin, että minut tunnustettaisiin sen ikäiseksi kuin olen. Aikuiseksi, josta ei tarvitse huolehtia (kauhea harha tietysti, koska Japanissa kaikista huolehditaan). Ehkä se tarkoittaa, että olen viimein päässyt yli ikäkriisistä (vaikka luulenpa, että silti panikoin ensi vuoden toukokuussa).

**

Huomenna on viimeinen koulupäivä. Sitten kaksi päivää vapaata ja loppukokeet. Juuri nyt tuntuu siltä, että ellei ylihuomenna sada kaatamalla, matkustan meren rannalle ihan yksin ja rauhassa. Japani-kokemukseni ei ole täydellinen, ellen ole kertaakaan uinut meressä (Okinawalla sukeltamista ei lasketa – en kyllä itsekään ymmärrä miksi).

An excess of reason

Olen lukenut Kim Stanley Robinsonin Forty Signs of Rainia vähän pettyneenä. Kirja on tuntunut vanhojen ideoiden (henkilöhahmoja myöten) kierrätykseltä yhdistettynä ilmastosaarnaan (ja minä olen Robinsonin kanssa ympäristöasioista samaa mieltä! – mutta kirjoista, joilla on liian selkeitä poliittisia päämääriä, on joskus vaikea saada mitään irti kirjallisessa mielessä). Eilen se yhtäkkiä kolautti kuitenkin: ”An excess of reason is itself a form of madness.” Ei ehkä mitään hirveän uutta ja omaperäistä, mutta kuitenkin se isku päähän jota olin kaivannut.

*

Kysyin vuoden Kanadassa viettäneeltä japanilaiselta tytöltä, oliko tällä paluushokkia. Tyttö sanoi että kyllä. Kun isä tuli vastaan Kioton asemalle, tyttö oli yrittänyt vahingossa mennä autoon väärältä puolelta sisään (Japanissahan on vasemmanpuoleinen liikenne). En tiedä, mieltävätkö japanilaiset sanan shock (tai paikallisella kielellä shokku) eri tavalla kuin minä vai onko tämä taas sitä, että vain kevyistä ja hauskoista asioista saa puhua. Vai olisiko minun pitänyt tulkita koko kertomus siten, että isän kanssa oli jotain konfliktia (tyttöhän palasi opiskelija-asuntolasta vanhempiensa luo)? En tiedä.

Vieläkin tulee niitä hetkiä, jolloin kulttuuriero on ylitsepääsemätön kuilu, jonka reunalla minua alkaa huimata. Ainoa mitä kykenee ymmärtämään, on se että keskustelukumppani ei tule ymmärtämään minua enkä minä häntä. Joskus tuntuu että kulttuuri on inhimillinen virhe, joka olisi jo aika korjata.

*

Yksi tällä lukukaudella jatko-opinnot aloittanut japanilainen tyttö valitti, että uusien opiskelutoverien joukossa ei ole lainkaan kiinnostavia tai hyvännäköisiä miehiä. Kaikilla niillä on silmälasit (eikä mitkään tyylikkäät silmälasit), eikä kukaan niistä käytä brändivaatteita.

*

Luettelin maanantain lyhyissä kuulumisissa asioita, joista kirjoittaa tarkemmin, kun ehtii. Palaan siis Takarazukaan.

Takarazuka on yksinomaan naisista koostuva teatteri, joka esittää länsimaisia musikaaleja. Kiinnostavan siitä tekee se, että naiset näyttelevät myös miesroolit. Minusta Takarazuka muodostaa hauskan vastaparin perinteiselle japanilaiselle teatterille (esim kabuki), jossa miehet näyttelevät naisrooleja.

Minulle kerrottiin, että tulevat Takarazuka-näyttelijät siirtyvät treenaamaan kokopäivätoimisesti tanssia ja laulua heti yläasteelta päästyään. Jokainen näyttelijä tekee yksinomaan nais- tai miesrooleja. Heti uran alussa näyttelijät valitaan joko nais- tai miesrooleihin kasvonpiirteiden, pituuden ja äänialan mukaan. Kertomuksen mukaan Takarazukan näyttelijät myös eroavat teatterista mennessään naimisiin. Miesroolien näyttelijöitä pidetään erityisen hyvänä vaimoaineksena, koska nämä ”ymmärtävät miesten ajattelua”.

Elekieli, liikehdintä ja ääni olivat niin miesmäisiä, että ilman teatterikiikareita näyttelijöitä ei luultavasti olisi tunnistanut naisiksi (istuimme huokeammilla paikoilla melko kaukana lavasta). Täytyy myös sanoa, että tuli todella outo olo, kun maskeerauksen ja puvustuksen (ja etäisyyden) ansiosta aidon länsimaalaisilta näyttävät Ranskan vallankumoukselliset (katsoimme Punaisen neilikan) huusivat japaniksi: ”Kakumei banzai!”

Käytännöllistä

"Jos en pääse jatko-opiskelijaksi, palaan Taiwaniin ja menen naimisiin."

Lähdön tuntua

Tein tänään älykkään ratkaisun, jätin koulun väliin ja lähdin aamukahdeksalta Shijo Kawaramachille odottamaan kello yhdeksää, jolloin Gion matsurin kulkue lähti liikkeelle. Nyt olen sitten ihan uuvuksissani ja pitäisi alkaa lukea huomisiin kokeisiin...

Kulkueen jälkeen kävin muutaman kaverin kanssa syömässä ja ottamassa purikura-kuvat. Kun siinä poseerasimme Sweet & Innocent -taustoja vasten Like a Virginin soidessa taustalla, ajattelin tajunneeni jotakin olennaista japanilaisten tyttöjen (tai ainakin monien näistä) asenteesta, siitä jossa ”viattomuus” on coolia ja itse asiassa myös seksikästä.

Ilmassa oli lähdön tuntua – alle kolme viikkoahan tässä on jäljellä. Ehkä se, ehkä jokin muu oikku sai minut varastamaan kahvilasta lusikan. Epäröin pitkään ennen kuin uskalsin sujauttaa sen laukkuuni, ja tietysti minulle tuli huono omatunto. Euroopassa astioiden varastaminen on kai normaalia ja tavallaan hyväksyttävääkin (etenkin baareissa), täällä se tuntui rikokselta koko yhteisöä kohtaan (kuvittelin kahvilan koko henkilökunnan konttaamassa yömyöhään pöytien alla puuttuvaa lusikkaa etsimässä). Ulos kävellessäni ajattelin, että tarjoilijat luultavasti huomasivat minun ottaneen lusikan. Kukaan ei vain sanonut mitään, koska noloa tilannetta pitää välttää viimeiseen asti. Tuli entistä syyllisempi olo.

Menin bussiin kahdestaan läheisimmän kaverini kanssa, kun muut jäivät vielä ostoksille. Kotimatkalla sanoin, että tuntuu ettei ole tarpeeksi aikaa hyvästellä ihmisiä. Oli pakko lähteä kesken keskustelun, kun bussi saapui Kawaramachi-Imadegawalle. Kaveri katsoi minua bussin ikkunasta, vilkutimme toisillemme. Kotia kohti kävellessä tuli itku silmään.

Rentouttava shoppailu

Ajattelin tänään rentoutua vähän ja mennä ihan yksin ostoksille. Ettei tarvitse hymyillä koko ajan eikä jutella kenellekään, eikä vastailla kaiken maailman kysymyksiin. Tietysti ensimmäisen kaupan myyjä kysyi, mistä olen kotoisin, kuinka kauan olen asunut Japanissa ja onko tämä hiusteni alkuperäinen väri. Sovituskopissa ollessani kuulin kuinka myyjät juttelivat keskenään: ”Onpa se söpö ja puhuu japaniakin!” Siinä sitten menivät shoppailuhalut tämän päivän osalta. Seuraavan kerran vaatekaupassa asioidessani en kyllä osaa mitään muuta kieltä kuin suomea!

Päätin palkita melkein suoritetun Japanin vuoden uudella, paremmalla (ja kalliimmalla) elektronisella sanakirjalla. Siinä on kanji writing pad jonka avulla saatan ehkä jotenkuten selvitä ylihuomisesta ikkyu-preppauskurssin kanji-kokeesta (opettaja on armollinen ja antaa meidän käyttää sanakirjaa, mutta kokeessa on aika kortilla ja siinä kysytään pääasiassa kaikkein kummallisimpia lukutapoja, joten olen hieman pulassa sanakirjalla varustettunakin).

Metrossa kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota Jieitain eli Itsepuolustusjoukkojen värväysjulisteeseen. Siinä oli kuvia univormuissa (ja budo-asuissa) hymyilevistä miehistä ja naisista ja teksti ”平和を、仕事にする！” (”Tee rauhasta työsi!”)

Paranoiaa

Täällä Japanissa olen alkanut kärsiä paranoiasta (ehkä kärsin siitä jo Suomessa, mutta täällä se on pahentunut). Yksi tapa jolla se ilmenee on, etten enää uskalla luottaa positiivisiin kommentteihin. Tänään, kun pari kurssikaveria tuli kehumaan sosiolingvistiikan esitelmääni, ilahduin ensin, mutta aloin jälkikäteen miettiä että ehkä ne vain ajattelivat, että tarvitsin rohkaisua koska näytin siltä että jännitän hulluna (ja minähän jännitin hulluna) tai koska englantini (joka on melkein kaikkien kurssilaisten äidinkieli) voisi olla parempaakin.

Paranoia juontanee juurensa siihen, että japanilaisilta saa niin paljon ”kannustetaan vammaista lasta” –tyypin kehuja (”Kylläpä kanjisi ovat kauniita”, ”Kylläpä tuo teeseremonia sujui taitavasti”, ”Onpa mahtava kukka-asetelma” jne), jotka tunnistaa heti ne kuullessaan juuri siksi mitä ne ovat. Ja sitten yhtäkkiä huomaa olevansa epäluuloinen kaiken positiivisen palautteen suhteen. Pohdin asiaa kuntopyörää polkiessani (poltan muuten nykyään ihan järjestäni neljä sushirullaa), uskoin tiedostavani ongelman ja päätin suhtautua kurssikaverien kehuihin aitoina kehuina. Mielenterveyteni kannalta on silti ehkä ihan hyväksi etten ole täällä enää kovin kauan.

Lisäksi alan olla kurkkuani myöten täynnä Nihongo to Nihon bunka kyoiku sentaan toimistoa. Meillä on sellainen sääntö, että toimistolla on käytävä joka päivä ilmoittautumassa läsnäolevaksi (huolimatta siitä, että jokainen opettaja merkitsee poissaolot omalla tunnillaan) eli käytännössä pistämässä puumerkkinsä paperiin, jossa on ruutu jokaisen kalenteripäivän kohdalle (vapaapäivät on ruksattu yli). Joku sanoi, että käytäntö on olemassa maahanmuuttoviranomaisia varten (jotta olisi keino todistaa, että me opiskelijaviisumilla olijat todella opiskelemme), mutta en tiedä pitääkö se paikkansa.

Kun tänään menin toimistolle, yksi tädeistä pyysi minulta ikebana-raporttejani. Kysyin, eikö niiden deadline ole vasta huomenna. Kyllä, mutta täti halusi vain muistuttaa asiasta. Kaikki aikovat palauttaa ne vasta huomenna, hän lisäsi hivenen paheksuvaan sävyyn. Minun olisi tehnyt mieli alkaa raivota ja räyhätä ja huutaa että kyllä minä helvetti soikoon muistuttamattakin tiedän että dedis on huomenna ja kai minä saan ihan vapaasti kirjoittaa paperini vaikka kuudelta huomenaamuna, kunhan tuon ne määräaikaan mennessä toimistolle. Luonnollisestikin hillitsin itseni.

Meillä on periaatteessa ensi viikon torstaina vielä korvaava luento (muut luennot loppuvat tiistaina), koska yksi opettaja on ollut kerran sairaana. Opettaja kuitenkin sanoi, että korvaavalla luennolla ei käsitellä uutta asiaa eikä kirjata poissaoloja. Tämän täytyy kuitenkin jäädä meidän välillemme, sillä opettaja joutuu vaikeuksiin, jos toimistotädit saavat tietää että luentoa ei pidetty. Tuntuu ihan naurettavalta suhteutettuna siihen, että Suomessa yliopisto-opettajat voivat jättää luentoja pitämättä ihan oman mielensä mukaan.

Periaatteessa helvetillisen koeviikkomme pitäisi alkaa ensi viikon perjantaina ja loppua sitä seuraavan viikon torstaina, mutta uusimman aikataulun mukaan ensimmäinen koe on jo tämän viikon perjantaina. Ja viimeinen kahden viikon päässä siitä. Yritän olla stressaamatta liikaa. Sinänsä arvosanoilla ei ole minulle niin merkitystä, mutta olen sitä persoonallisuustyyppiä, joka kerran aloitettuaan kokeeseen lukemisen ei pysty lopettamaan ennen kuin hallitsee koko alueen. Mutta tuntuu järjettömältä käyttää viimeiset viikot Japanissa nenä kiinni opintomonisteessa...

*

Muissa huomioissa: korealainen tyttö piti sanomalehtikurssillamme esitelmän öljyn hinnasta. Hän oli käyttänyt lähteenä yhtä japanilaista ja useaa korealaista lehteä. Esitelmässään hän analysoi erilaisia mahdollisia syitä öljyn hinnan nousuun. Maailman öljyvarojen hupeneminen ei ollut niiden joukossa. Huomautin asiasta, ja opettaja totesi että sellaisiakin teorioita on olemassa. En osaa lainkaan arvioida, onko tässä enemmän kyse aidosta tietämättömyydestä vai sosiaalisesta sopivuudesta. Tiedän vain, että minun japanintaidoillani ei esitetä vakuuttavia argumentteja juuri mistään.

Lyhyesti kuulumisia

Juuri nyt ei ole ollut oikein aikaa kirjoittaa. On tapahtunut monta asiaa, joista tekisi mieli kertoa, mutta tarkempi analyysi vaatii aikaa. Joten luettelen lyhyesti pääkohdittain (ja palaan näihin ehkä myöhemmin):

Näin Takarazukan revyyn.

Sain teevälineistön lahjaksi teeseremoniaopettajalta (ihmettelen, miten saan ne särkymättä Suomeen).

Japanilainen tuttavapariskunta, joka asuu Kansain kansainvälisen lentokentän vieressä, kutsui minut luokseen viimeiseksi yöksi. Se tarkoittaisi, ettei tarvitse herätä lähtöaamulla viideltä. Olen niin kiitollinen.

Joskus tuntuu, että japanilaiset eivät koskaan nuku eivätkä koskaan lakkaa jaksamasta hymyillä. Ei vaikka olisi väsynyt ja raskaana ja pahoinvoiva. Koen olevani heikko.

Ehkä palaan analysoimaan näitä asioita tarkemmin, jos ehdin. Huomenna pitäisi "ottaa rennommin", eli käydä salilla, siivota ja kirjoittaa kaksi esseetä.

Essee kirjoitettu

Kirjoitin, valvoin kolmeen, heräsin seitsemältä, kirjoitin vähän lisää ja nyt sosiolingvistiikan essee on valmis. Tämä se vasta on elämää. Tämä loppupäivä menee kyllä tässä vähän hukkaan (mitä nyt kävin tekemässä yhden kukka-asetelman jota piti korjata kolmesti ennen kuin se kelpasi opettajalle) kun olen niin väsynyt etten jaksa mitään.

Ensi viikolla on taas kahden paperin dedikset, sitä seuraavalla viikolla yhden, sitten alkavatkin kokeet ja niiden päätyttyä on pari hassua päivää ennen kuin lähden. Ja Gion-matsurikin olisi tässä ensi viikolla. Ja haluaisin vielä käydä meren rannalla ennen kuin palaan Suomeen. Ja sitten on vielä jäljellä järjettömät määrät pakkaamista, punnitsemista, postitse lähettämistä, kaikenlaisten sopimusten katkaisemista, pankkitilien sulkemista...

Seksijumalatar

Näin tänään noin 3-vuotiaan pojan, jonka T-paidassa luki Goddess of Sex.

Esseen kirjoittamista vältellessä

Oppimateriaalista poimittua:

Mies: ”Me molemmat käymme töissä, mutta vaimoni valmistaa minulle joka päivä benton, vaikka hänellä olisi kuinka raskas työpäivä edessä ja vaikka hän olisi edellisenä päivänä palannut töistä kuinka myöhään. Mitä tämä on, ellei rakkautta?”


En ole niitä ihmisiä, jotka polttavat vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja. Mutta eilen poltin paperin, jossa oli muistilista minua ahdistavista asioista. Siitä tuli tietyllä tavalla puhdas olo (joka on jatkunut ainakin tähän asti).

Se ahdistunut kiinalainen tyttö ei ollut eilen koulussa, joten tartuin tilaisuuteen ja lähetin viestin. Ajattelin, että ”Oletko kunnossa? Huolestuttaa kun et ollut eilen koulussa ja perjantainakin vaikutit huonovointiselta. Minullakin on ollut stressiä, mutta onneksi kohta on kesäloma. Aiotko käydä Kiinassa?” välittäisi oikean viestin aasialaisessa kulttuurissa. Tyttö kiitteli kovin viestistä ja tuli vielä tänään juttelemaan. Hän sanoi aikovansa jäädä vaihto-opiskelun jälkeen Japaniin ja mennä naimisiin Osakassa olevan poikaystävän kanssa, mutta se on salaisuus (ja näin
kevytmielisesti minä juoruan sen maailmalle blogissani).

Enää ei ole mitään kysymystä siitä, käyttääkö ilmastointia vai ei. Luulin, että viime viikolla oli kuuma, mutta olin väärässä. Kuulemma Osakassa on ollut nyt ensimmäinen nettaiya, yö jona lämpötila ei laske alle 25 asteen. Opettaja arveli sadekauden päättyvän (ja oikean kesän alkavan) tällä viikolla. Aamulla ulkona tuntui lähes viileältä, kun oli vain 31 astetta ja pieni tuulenvire.

Clean the filter!

”Clean the filter!” lukee meidän talomme kuivausrummuissa. Mainitsemattakin lienee selvä, että juuri kukaan ei tee sitä. Kävin juuri alakerrassa ja puhdistin suodattimet kaikista niistä kuivausrummuista, jotka eivät olleet käytössä. Jonkun on pakko.

Tänään teeseremoniaopettaja ilmoitti, että minulla on ensi maanantaina koe (se on viimeinen kerta kun käyn tunnilla). En jaksa kantaa siitä huolta. Ei ole niin väliä, pääsenkö läpi vai en. Tärkeintä on, että voin olla siinä tatamihuoneessa, katsella kukka-asetelmia ja teekuppeja ja muistaa, että oli olemassa syy miksi Japanin kulttuuri kiinnosti minua. Että voin vain tehdä temaeni kuten parhaiten taidan ja olla ajattelematta mitään, keskittyä käsien liikkeisiin ja kuppien väreihin. Puhdistaa kaikki filtterit (tai mitä hiton suotimia ne sitten suomeksi ovatkin). Kiva olisi tietysti, jos oppisi temaen niin hyvin, että voisi Suomessa pitää teekutsut.

Monet pitävät teeseremoniaa ja ikebanaa samanlaisena ”naisten pikku puuhasteluna” kuin vaikkapa koruompelua. Nämä perinnetaiteet ovat kuitenkin olleet alunperin miesten alaa (ja liittyneet pitkälti zen-ideologiaan), eivätkä naiset ole saaneet edes osallistua niihin. Vasta Tokugawa-kauden loppupuolella niistä tuli osa samuraiperheiden tytärten koulutusta – hienostuneen naisen tunnusmerkki, joka nosti tytön avioliittoarvoa.

Heian-kauden kirjallisuutta on arvostettu nykypäivään asti (monet pitävät Genjin tarinaa edelleen koko Japanin kirjallisuuden merkittävimpänä teoksena). Tärkeimmät Heian-kauden japaninkieliset teokset ovat naisten kirjoittamia. Tämän syynä on pidetty mm. sitä, että Heian-kaudella miehet pyrkivät kirjoittamaan kiinalaistyylisiä tekstejä kiinaksi, kun taas naiset, joiden koulutukseen kiinan kieli ei kuulunut, kirjoittivat japaniksi (ja luonnollisesti äidinkielellä kirjoitettu kirjallisuus oli laadukkaampaa ja säilytti siksi arvonsa). Tomiko Yoda on kuitenkin kyseenalaistanut tämän teorian. Hänen mukaansa oli ihan yleistä, että miehet kirjoittivat japaniksi eivätkä kiinantaitoiset aatelisnaisetkaan välttämättä olleet niin harvinaisia kuin on kuviteltu.

Kun Meiji-uudistuksen jälkeen alettiin rakentaa modernia valtiota, oli luonnollista pohjata kansallista identiteettiä Heian-kauden japaninkieliseen kirjallisuuteen. Tätä varten Heian-kauden kirjallisuutta oli tarpeen defeminisoida (suosittuja olivat esim. teoriat, joiden mukaan naisten nimiin laitetuilla teoksilla olikin todellisuudessa miespuolinen kirjoittaja). Oli sopimatonta, että jollakin korkeasti arvostetulla ja valtion kannalta tärkeällä oli feminiininen leima. On tavallaan mielenkiintoista, että teeseremonia ja ikebana ovat sitä vastoin kokeneet 1800-luvulta lähtien eräänlaisen demaskulinisaation, mutta ovat silti säilyttäneet kulttuurillisen prestiisiarvonsa (ja pysyneet osana kansallisidentiteettiä). Toisaalta niiden laita on vähän samoin kuin ruoanlaiton. Perinteisessä työnjaossa ruoan valmistaminen on ”naisten hommaa”, mutta huippukokit ovat silti pääasiassa miehiä. Eipä naispuolisia teemestareitakaan juuri ole, vaikka teeseremonian harrastajista suurin osa on nykyään naisia.

Täytyy sanoa, että pari kertaa teetunnilla on tullut ompeluseuraolo. Ensimmäistä kertaa kun kävin siellä, ystävällinen vanhempi rouva (jolla oli ruskeat etuhampaat) tiedusteli, kenestä Genjin tarinan naishahmosta pidän eniten. Yritin (hieman vaivaantuneena) selittää, että Genji on minusta mielenkiintoinen lähinnä sosiaalihistorian lähteenä. Mitäköhän täti olisi sanonut, jos olisin paukauttanut että leskirouva Rokujosta?

Japanin Väyrynen

Oppimateriaalista poimittua:

Eräs ystäväni pitää tempuran valmistamista vaivalloisena. Silloin, kun hänen miehensä haluaa syödä tempuraa, ystävä tyytyy ostamaan sitä kaupan valmisruokaosastolta. Kerran hän poikkeuslaatuisesti valmisti itse tempuraa. Tultuaan kotiin ja nieltyään suullisen tempuraa mies sanoi melko törkeästi: ”Tämä tempura ei ole yhtä hyvää kuin tavallisesti. Lienee parasta ettet enää osta tästä kaupasta.”

Kun presidentti Clinton vieraili Japanissa, pääministeri Mori opetteli kaksi englanninkielistä lausetta: ”How are you?” ja ”Me, too”. Melko hölmösti pääministeri Mori kuitenkin teki virheen ja sanoi vahingossa presidentti Clintonille: ”Who are you?” Presidentti Clinton luuli sitä vitsiksi ja vastasi: ”I’m Hillary’s husband.” Melko nolosti pääministeri Mori vastasi virnistellen: ”Me too.”

Opettajan puheista sain sellaisen kuvan, että Mori-vitsit ovat Japanissa vähän kuin väyrysvitsit Suomessa.

Kikattavat hovineidot

Kuulemma Murasaki Shikibun talo sijaitsi hyvin lähellä tätä paikkaa, jossa on nyt meidän asuntolamme. Murasaki oli ”jo vanha nainen” (suunnilleen minun ikäiseni siis), ja on helppo ymmärtää hänen väsymyksensä toisiin hovinaisiin, pinnallisiin, kikattaviin tyttöihin (joista nuorimmat olivat 14-vuotiaita). Joskus täällä on ollut samanlainen olo, vaikka nuorimmat asuntolan tytöistä ovat jo 19-vuotiaita.

Paperinkeräyslaatikko

Tietysti unohdin päivän tärkeimmän uutisen. Yliopistolle oli ilmestynyt paperinkeräyslaatikko, johon ne pahviset bentoboksit voi heittää. Ehkä tämä maailma tästä pikkuhiljaa muuttuu. Ei riittävän nopeasti, pelkään.

Yksi viikko takana taas

Lehteilin japaninkielisiä kirjoja kirjakaupassa, ja huomasin että pystyin lukemaan Banana Yoshimoton Kitchenin ensimmäisen sivun! Pakkohan se oli tietysti sen kunniaksi ostaa (onneksi japanilaiset kirjat ovat pieniä ja kevyitä). Kun olisi vielä aikaa lukeakin! Harmittaa, että otin kaikki kolme luetunymmärtämistä ja lisäksi vielä ainekirjoituksen ja suullisen ilmaisun. Luennot ja niitä varten teetettävät hommat vievät tuhottomasti aikaa, mutta enemmän japania oppisin, jos käyttäisin sen ajan puhumalla ihmisten kanssa, lukemalla kirjoja ja lehtiä, opiskelemalla huolellisemmin kielioppikoostetta varten.

Ulkona on kuuma, mutta luokkien ilmastointi on säädetty niin kovalle, että kynät pyörivät pöydällä. Kun pyysimme säätämään sitä pienemmälle, opettaja sanoi että on parempi pakata villatakki koululaukkuun. Kotona yritän tasapainotella uupumuksen (se tulee, ellen käytä ilmastointia) ja kurkkukivun (se tulee, jos käytän ilmastointia) välillä. Silloin, kun ei sada, haluaisin meren rannalle ja uimaan, mutta koulu pitää kiireisenä eikä koskaan ole aikaa lähteä.

Tein suullisen ilmaisun harjoitustehtävää taiwanilaisen luokkatoverin kanssa. Ideana oli että toinen kertoo ongelmistaan ja toinen on konsultti, joka ehdottaa ratkaisuja. Luokkatoverini (tästä eteenpäin Y) sanoi olevansa koko ajan uninen, koska juttelee yötä myöten ystäviensä kanssa netissä. Ehdotin luennoilla nukkumista. Kun vaihdoimme rooleja, sanoin että minua stressaa, koska koulussa teetätetään niin paljon raportteja ja esitelmiä. ”Kuten esimerkiksi T-sensein tunnilla, vai? Jos stressaa liikaa, kannattaa ehkä pinnata vähän”, Y sanoi (olimme sillä hetkellä tietysti T-sensein tunnilla). Y oli puhunut muidenkin luokkatoverien kanssa, ja ilmeisesti kaikki ovat sitä mieltä että T-sensei teetättää meillä liikaa kaikenlaista. Y oli myös ottanut asian puheeksi ryhmästämme vastuussa olevalle H-senseille, mutta tämä oli neuvonut puhumaan asiasta suoraan T-senseille (mikä on sinänsä hieman myöhäistä, koska koulua on jäljellä kaksi viikkoa ja kaksi päivää).

Kuulostaa hölmöltä, mutta keskustelusta tuli hyvä mieli, sellainen olo että ollaan kuitenkin kaikki ihmisiä samassa tilanteessa, yhteiset ongelmat vaikka eri kulttuuri. Myöhemmin Y esitteli minulle erityisen hyvää kielioppikirjaa. Jos opettelee ulkoa kaikki siinä olevat monivalintatehtävät, pääsee kuulemma nooryokushikenin eli International Japanese Language Proficiency Testin vaikeimman tason kielioppiosiosta läpi. Se hieman pudotti minua takaisin maan pinnalle (sivunmennen sanottuna kielioppi ei ole minulle iso ongelma, mutta ainakin vielä sanasto ja kanji-merkit tuntuvat ylitsepääsemättömältä esteeltä).

Suullisen ilmaisun kurssilla meidät jaetaan aina ryhmiksi tai pareiksi korttipakan avulla. Tänään se heti alkuun itsensä synkkämieliseksi esitellyt kiinalainen tyttö valitti saavansa aina numeron 4. Lukusana ”neljä” on sekä japaniksi että kiinaksi shi, ja molemmissa kielissä samoin ääntyvä (joskin eri merkillä kirjoitettava) sana tarkoittaa kuolemaa. Siksi luku 4 tuo pahaa onnea molemmissa maissa. Myöhemmin samalla tunnilla teimme stressitestin, josta tyttö sai luokan korkeimmat (eli stressaantuneimmat) pisteet. Joku aika sitten (sillä tunnilla jolla puhuttiin terveysasioista) hän sanoi olleensa aiemmin koukussa laihdutuslääkkeisiin. Lounastauon jälkeen minua alkoi kaduttaa, etten mennyt suullisen ilmaisun jälkeen juttelemaan tytölle, pyytänyt vaikka syömään. Päätin lähettää viestin, mutta sitten en vain yksinkertaisesti keksinyt, mitä siihen kirjoittaa. Masennus on ehkä samanlaista kaikkialla, mutta on vaikea ilmaista japaniksi asioita, jotka olisin halunnut sanoa, ja vielä vaikeampi arvioida, kuinka kiinalainen tulkitsee viestiä.

*

Opettaja sanoi, että Pieni tulitikkutyttö on eurooppalainen satu, paikkakunnalta nimeltä Andersen. Toinen opettaja sanoi, että Japanissa on nykyisin todella tiukka tupakkalaki, koska missään muualla maailmassa ei tarvitse erityistä, henkilökohtaista taspo-korttia ostaakseen tupakkaa tupakka-automaatista (huomio: Asahi-lehden mukaan 22 prosentilla Japanin tupakoitsijoista on taspo-kortti). Kolmas opettaja sanoi, että thaimaalaisen lakitekstin täytyy olla todella vaikeaselkoista, kun kirjaimetkin ovat niin vaikeita (huomio: japanin kirjoitusjärjestelmää pidetään yhtenä maailman vaikeimmista, thain kirjoitusjärjestelmä on puhtaasti foneettinen).

Nostalgia

Petyit maailmaan
ja pakenit vuorille.
Entä jos siellä
synkeys valtaa sinut,
minne sitten pakenet?

- Mitsune (suom. Tuomas Anhava)


Näköjään koululla ei myydä bento-valmislounaita enää muovirasioissa. Nyt ne on pakattu pahvirasioihin, joissa on sisäpuolella ohut muovikelmu, joka estää ruokaa tahrimasta rasiaa. Puhtaan pahvirasian voi sitten laittaa tavalliseen paperinkeräykseen, kun vain poistaa kelmun. Paperinkeräyslaatikoita ei kyllä ole ilmestynyt vielä mihinkään. Olen kuullut, että joillakin asuinalueilla käy kerran kuussa paperinkeräysauto hakemassa vanhoja sanomalehtiä (mutta en tiedä tarkempia yksityiskohtia). Useimmissa talouksissa paperi (kuten melkein kaikki muukin) lajitellaan ”poltettavaksi jätteeksi”.

*

Miksi opettaja antaa viisi kanji-korttia läksyksi (yleensä niitä tulee yksi tai kaksi) juuri silloin, kun menen iltapäiväksi Osakaan ja olen unohtanut kortit kotiin niin että en voi tehdä läksyjä tunnilla?

Osakassa minulle esiteltiin Suomi-fanien Koti-kahvila. Ihan viihtyisä paikka, ei siinä mitään. Mutta kun minulta kysyttiin, muistuttaako se kotia, teki mieli sanoa että suomalaisessa keskivertokodissa kaikki esineet eivät ole Iittalaa, Arabiaa ja Marimekkoa. Ja oikeastaan sanoinkin. Ja sitten heti kaduin.

Mutta pääsin viimein käymään Umeda Sky Buildingissa. Ymmärrän, miksi Kansai Scene on mainostanut sen kattoa täydellisenä treffipaikkana (huolimatta siitä, että kerrosta alempana on hääpukuliike, korni valosydän ja ristikko johon voi kiinnittää sydämenmuotoisen lukon johon on kaiverrettu ne tietyt nimikirjaimet).

*

Paluu Helsinkiin pelottaa vietävästi. Tajuan, että olen niin tottunut tiettyihin osiin Japanin arkista ympäristöä, että ajatus niistä pois totuttelemisesta tuntuu hirvittävältä. Kyse ei ole mistään helposti lueteltavista tai selitettävistä yksittäisistä asioista, vaan tarkemmin määrittelemättömästä ”ympäristöstä”, elämän puitteista. En osaa sanoa kuin että Suomi tuntuu jossakin suhteessa ympäristönä liian kliiniseltä. Joskus tuntuu, että suomalaiset ovat koko ajan muutaman metrin etäisyydellä omasta elämästään ja sen konkretiasta. Sen tarkemmin en osaa selittää.

Kylmenevä ja pimenevä syksy pelottaa minua (kesähän menee melkein kokonaan ohi minulta). Ei vaahteranlehtiä tai temppelipuutarhoja. Minun tulee ikävä vuoria, ikävä Kamo-joen kohisevaa vettä ja niitä pieniä astinkiviä, joita pitkin veden voi ylittää. Ikävä tuoksuja, ikävä nuoria jotka soittavat yksikseen saksofonia puistossa tai jokirannassa, ikävä lehtiä haravoivaa naista joka huutaa iloisesti ”Ohayo gozaimasu!” joka aamu kun pyöräilen kouluun. Ikävä kulunutta mama-chariani jossa on kirskuvat jarrut. Ikävä sitä liikutuksen tunnetta joka tulee kun saa yhtäkkiä lahjan.