Tapakasvatusta

Kävin tänään teeseremoniassa, jossa ei käytetty mattchaa (sitä sakeaa, veteen liotettavasta jauheesta valmistettavaa teetä, jota teeseremoniassa tavallisesti käytetään), vaan senchaa (sitä ”tavallista”, hauduttamalla valmistettavaa vihreää teetä). Sain mukaani kaksi arkkia origamipaperia ja kirsikankukkakuviolla koristellun makeisen.

Toinen kattaus oli mustalla, korkealla pöydällä. Sen päälle oli asetettu pöydän linjoja mukailevasti kirkkaanpunainen ja kirkkaanvihreä suorakaiteen muotoinen pöytäliina, jotka tekivät voimakkaan vaikutelman. Teekupit olivat hyvin sirot, ohutta posliinia, vaaleanpunainen ja vaaleansininen. Tällainen yhdistelmä ei olisi tullut minulle mieleen, enkä olisi ikinä uskonut sen voivan toimia, ellen olisi omin silmin nähnyt. Mutta kupit ja liinat eivät riidelleet (en kehdannut ottaa paikan päällä valokuvia, joten lukijan ei auta kuin luottaa – tai olla luottamatta – arvostelukykyyni). Minulla taitaa olla vielä opittavaa estetiikasta.

Seremoniassamme oli poikkeuksellista myös se, että ensimmäisessä kattauksessa (jonka tyyli oli perinteisempi, eli istuttiin kivuliaasti nilkkojen päällä seizassa tatamilla) seremonian suorittivat lapset (toisessa saimme itse kokeilla teen tarjoilua). Emme päässeet punaiseen kimonoon puetun ylisöpön pikkutytön seurueeseen (ehkä ihan hyvä, tyttöparkaa olisi varmasti jännittänyt aivan liikaa, jos olisi joutunut palvelemaan meitä ulkomaalaisia torveloita), vaan meidän emäntämme oli vanhempi (11-14 –vuotias?).

Olen kuullut, että nykyään monet japanilaiset laittavat lapsensa harrastamaan pienestä asti teeseremoniaa, koska siellä oppii keigoa, kohteliasta kieltä. Nykynuoret eivät nimittäin useinkaan hallitse keigon käyttöä. Monesti työnantajat järjestävät palveluammateissa työskenteleville nuorille kurssitusta, jossa käydään läpi asiakaspalvelussa tarvittavat keigo-fraasit.

Minulla on aika vähän omakohtaisia havaintoja japanilaisesta kasvatuksesta. Yksi äiti puhui pienelle lapselle keigoa (jotta tämä oppisi sitä, luulen). Lisäksi vanhemmat sanoivat lapsenkin puolesta kaikki yleiset kohteliaisuusfraasit (päivää, hauska tutustua, näkemiin, jne), kun tämä ei kerran itse vielä osannut. Kyykistyivät lapsen viereen, painoivat tämän pään kumartamaan ja sanoivat fraasit kuin vuorosanoina käsinuken kautta.

Samaan tapaan toimi nainen, joka ulkoilutti röyhelöpaitaan ja farkkuhameeseen puettua pientä koiraa Tokiossa Sumida-joen rannalla. Kun vastaan tuli muita pieniä koiria ja eläimet alkoivat nuuhkia toisiaan, nainen kumartui koiran tasolle ja sanoi: ”Konnichiwa. O-genki desu-ka?” (Hyvää päivää. Kuinka voitte?)