Jotenkin kuvittelin, etten enää kirjoittaisi tätä blogia. Mutta tänään huomasin Helsingin keskustassa, että ostoskeskus Kämp Gallerian oven yläpuolelle oli kiinnitetty muovinen, kukkiva kirsikanoksa. Ihan kuin japanilaisissa ostoskeskuksissa keväisin. Japanissa inhosin muovioksia (keväisin kirsikoita, syksyisin vaahteroita), nyt nostalgia sai minut astumaan ovesta sisään ja kiertelemään liikkeitä päämäärättömästi (en ostanut mitään).
Olen pyrkinyt selvittämään, missä Helsingissä on kirsikkapuita. Ne alkavat kai kukkia ihan lähipäivinä. Kaipaan japanilaisia nettisäätiedotteita, joiden kätevistä kartoista näki, missä vaiheessa kukintaa kunkin puiston puut olivat (nuppuja, osittain auenneita kukkia, suurimmaksi osaksi auenneita kukkia, täydessä kukassa olevia puita, hiljalleen putoavia terälehtiä, pudonneita terälehtiä...). Ihmettelen, saako Helsingin kirsikankukista tietoa yhtään mistään. Ehkä ainoa tapa on käydä itse paikan päällä tarkistamassa tilanne riittävän usein. Niin japanilaistenkin on täytynyt tehdä aikoina ennen massamediaa.
Tuesday, 12 May 2009
Wednesday, 17 September 2008
Ihan normaalisti
Joskus Japanissa tuli sellainen olo kuin olisi taas teini-iässä ja vasta harjoittelisi sosiaalista käyttäytymistä. Tuntui, että aasialaisia oli mahdoton ymmärtää eikä koskaan tiennyt, mistä uskaltaisi puhua tai miten asiat pitäisi ilmaista (kielimuuri ei ainakaan helpottanut asiaa). Mitä hyvänsä teinkin tai sanoinkin, japanilaiset sanoivat ilahtuvansa. Usein he olivat kanssani samaa mieltä kaikesta. Kun pyysin anteeksi jotakin, sanottiin aina ettei se ollut mikään ongelma tai iso juttu. Koko ajan täytyi yrittää virittäytyä lukemaan hienovaraisia vihjeitä eikä voinut olla varma, tulkitsiko niitä oikein.
Nyt Suomessa luen toisinaan ihmisten käytökseen tai puheisiin asioita, joita niissä ei ole (on tosin sanottava, että en ollut täysin vailla taipumusta ylianalysoimiseen ennen Japaniin lähtöäkään). Minun on välillä muistutettava itseäni siitä, että olen nyt Suomessa ja että ihmiset tarkoittavat suurin piirtein mitä sanovat ja sanovat suurin piirtein mitä tarkoittavat. Mutta sitten iskee pelko, että en ehkä tajuakaan minulle pudotettuja sosiaalisia vihjeitä. Eihän täälläkään sentään ilmaista kaikkia asioita aina ihan suoraan.
Kun yritin selittää asiaa eräälle ystävälleni, tämä sanoi: ”Mikset sä voisi olla vaan ihan normaalisti?” Mutta ongelmahan on nimenomaan siinä, että en ole vielä kalibroitunut täkäläiseen sosiaaliseen ympäristööni enkä siis tiedä, mikä on normaalia! Japanissa minua pidettiin länsimaalaisena jo lähtökohtaisesti vähän eksentrisenä, missä oli omat etunsa. Jatkuva tuijotus ärsytti minua ajoittain tavattomasti, ja aina välillä toivoin, että voisin vain sulautua ja olla ihan tavallinen ihminen, kuka tahansa. Mutta kun palasin Suomeen, erikoisaseman katoaminen alkoikin harmittaa minua. Kuin olisi lakannut olemasta kuuluisa.
Niissä kirjoissa, joista opiskelin japania ennen lähtöäni, oli paljon sellaisia esimerkkilauseita kuin ”Koskaan ei voi tietää, mitä toinen todella ajattelee.” Tunnilla korostettiin, että ei saisi sanoa ”Opettaja oli iloinen”, vaan pitäisi sanoa joko ”Opettaja näytti iloiselta” tai ”Opettaja sanoi olevansa iloinen”, koska emme voi tietää, mitä opettaja todella tuntee. Minulle tämä oli lähinnä huvittava kuriositeetti. Olin kuitenkin jo selvinnyt pahimmista nuoruuden angsteistani, ja minusta oli turha tehdä suurta numeroa kommunikaation vaikeudesta ja nähdä ihmisiä erillisinä saarekkeina.
Japanissa tajusin kuitenkin hyvin omakohtaisesti, mistä oli kyse. Oli mahdoton tietää, mitä japanilaisten hymyn takana piili. Ihan yhtä lailla oli mahdoton tietää, mitä länsimaiset tuttavani pohjimmiltaan kokivat ja ajattelivat. En ole täysin päässyt pois tästä mielentilasta täällä Suomessakaan. Ihmisten motivaatioita kyseenalaistaa paljon enemmän kuin ennen. Kaikki mahdolliset väärinkäsitykset tiedostaa paljon voimakkaammin. Minusta on tullut varautuneempi ihmisten suhteen. Onneksi enää ei sentään ole teini-ikäinen olo.
*
Tänään sain viimein ostettua kiitoslahjat Japaniin. Kaipa se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Naapurissani oleva Finnish Design –puoti tuntuu suoraan japanilaisille suunnatulta, lahjapapereitaan myöten.
Helsingissä on kaunis ruska. En tiedä, johtuuko se siitä että kylmä tuli varhain ja yhtäkkiä. Ehkä olen Japanissa ollessani myös oppinut kiinnittämään enemmän huomiota väriä vaihtaviin lehtiin ja kaupungilla oleviin kukkaistutuksiin.
Lähden edelleenkin vaistonvaraisesti ajamaan pyörällä tien vasenta puolta. Tajuan siirtyä vasta kun joku tulee vastaan. Sentään olen jo tottunut korkealla olevaan satulaan ja ohjaustankoon. Pitäisi varmaan hankkia pyörään sellainen käytännöllinen kori, joka mama-charissani oli.
Nyt Suomessa luen toisinaan ihmisten käytökseen tai puheisiin asioita, joita niissä ei ole (on tosin sanottava, että en ollut täysin vailla taipumusta ylianalysoimiseen ennen Japaniin lähtöäkään). Minun on välillä muistutettava itseäni siitä, että olen nyt Suomessa ja että ihmiset tarkoittavat suurin piirtein mitä sanovat ja sanovat suurin piirtein mitä tarkoittavat. Mutta sitten iskee pelko, että en ehkä tajuakaan minulle pudotettuja sosiaalisia vihjeitä. Eihän täälläkään sentään ilmaista kaikkia asioita aina ihan suoraan.
Kun yritin selittää asiaa eräälle ystävälleni, tämä sanoi: ”Mikset sä voisi olla vaan ihan normaalisti?” Mutta ongelmahan on nimenomaan siinä, että en ole vielä kalibroitunut täkäläiseen sosiaaliseen ympäristööni enkä siis tiedä, mikä on normaalia! Japanissa minua pidettiin länsimaalaisena jo lähtökohtaisesti vähän eksentrisenä, missä oli omat etunsa. Jatkuva tuijotus ärsytti minua ajoittain tavattomasti, ja aina välillä toivoin, että voisin vain sulautua ja olla ihan tavallinen ihminen, kuka tahansa. Mutta kun palasin Suomeen, erikoisaseman katoaminen alkoikin harmittaa minua. Kuin olisi lakannut olemasta kuuluisa.
Niissä kirjoissa, joista opiskelin japania ennen lähtöäni, oli paljon sellaisia esimerkkilauseita kuin ”Koskaan ei voi tietää, mitä toinen todella ajattelee.” Tunnilla korostettiin, että ei saisi sanoa ”Opettaja oli iloinen”, vaan pitäisi sanoa joko ”Opettaja näytti iloiselta” tai ”Opettaja sanoi olevansa iloinen”, koska emme voi tietää, mitä opettaja todella tuntee. Minulle tämä oli lähinnä huvittava kuriositeetti. Olin kuitenkin jo selvinnyt pahimmista nuoruuden angsteistani, ja minusta oli turha tehdä suurta numeroa kommunikaation vaikeudesta ja nähdä ihmisiä erillisinä saarekkeina.
Japanissa tajusin kuitenkin hyvin omakohtaisesti, mistä oli kyse. Oli mahdoton tietää, mitä japanilaisten hymyn takana piili. Ihan yhtä lailla oli mahdoton tietää, mitä länsimaiset tuttavani pohjimmiltaan kokivat ja ajattelivat. En ole täysin päässyt pois tästä mielentilasta täällä Suomessakaan. Ihmisten motivaatioita kyseenalaistaa paljon enemmän kuin ennen. Kaikki mahdolliset väärinkäsitykset tiedostaa paljon voimakkaammin. Minusta on tullut varautuneempi ihmisten suhteen. Onneksi enää ei sentään ole teini-ikäinen olo.
*
Tänään sain viimein ostettua kiitoslahjat Japaniin. Kaipa se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Naapurissani oleva Finnish Design –puoti tuntuu suoraan japanilaisille suunnatulta, lahjapapereitaan myöten.
Helsingissä on kaunis ruska. En tiedä, johtuuko se siitä että kylmä tuli varhain ja yhtäkkiä. Ehkä olen Japanissa ollessani myös oppinut kiinnittämään enemmän huomiota väriä vaihtaviin lehtiin ja kaupungilla oleviin kukkaistutuksiin.
Lähden edelleenkin vaistonvaraisesti ajamaan pyörällä tien vasenta puolta. Tajuan siirtyä vasta kun joku tulee vastaan. Sentään olen jo tottunut korkealla olevaan satulaan ja ohjaustankoon. Pitäisi varmaan hankkia pyörään sellainen käytännöllinen kori, joka mama-charissani oli.
Saturday, 13 September 2008
Onko tämä muka riisiä?
Kun ulkomailla olleet japanilaiset kertoivat kulttuurishokkikokemuksistaan, päällimmäisenä oli yleensä ruoka. Useimmat myös olettivat, että japanilaiseen ruokavalioon siirtyminen oli ollut melkoinen shokki minulle. En ymmärtänyt. Kyllähän minä olin tiennyt, että ruoka on Japanissa erilaista kuin Suomessa. Uudenlaiset ruoat eivät olleet mitään verrattuna kulttuurin ryhmäkeskeisyyteen ja jatkuvaan holhoamiseen. Varmasti ihan vastaavat kulttuurierot olivat ahdistaneet myös ulkomailla olleita japanilaisia. Ajattelin, että ruoasta puhuttiin ehkä siksi, että se oli turvallinen aihe, joka ei aiheuta kenellekään pahaa mieltä (toisin kuin syvemmät kulttuurilliset erot).
Toisaalta ruoka on Japanissa paljon keskeisemmässä asemassa kuin Suomessa. Kaverini kysyi japanilaiselta tuttavaltaan, mitä Koreassa kannattaisi tehdä ja sai vastaukseksi listan ruoista, joita oli ehdottomasti syötävä. Kulttuurikohteet tätä eivät kiinnostaneet. Myös Japanissa jokaisella paikkakunnalla on tietyt ruoat, joita sinne matkustavan on nautittava. ”Menit Kobeen, etkä edes syönyt yakinikua!” minulle päiviteltiin. Japanilaiset matkaoppaat pursuavat ruokakuvauksia. Japanilaisen lentoyhtiön lehti tyypitteli Pohjois-Amerikan ruokakulttuuria tavalla, johon en uskoisi törmääväni missään länsimaisessa mediassa.
Välillä ihmettelin, mitä ihmeellistä kaikissa niissä japanilaisten ylistämissä herkuissa muka oli. Olisin voinut helposti elää ilman mitä tahansa niistä. Huonoina hetkinä olisi tehnyt mieli alkaa psykoanalysoida ruokakeskeisyyttä ja todeta, että syöminen on aasialaisille jonkinlainen seksin korvike (sinänsä teoria olisi ollut huono, koska tiesin vallan hyvin että näennäisen tiukka seksuaalimoraali ei implikoinut erityisen siveellistä, vaan ainoastaan salailevaa elämää). Inhosin sitä, että minun oli jatkuvasti vastailtava kaikenlaisiin ruokaan liittyviin kysymyksiin ja yritettävä selittää, millaista on suomalainen ruoka. En ole koskaan kiinnittänyt suuremmin huomiota ruokaan. Yksikköympyrä on minulle todellisempi kuin ateriat (mistä olen jopa salaa hieman ylpeä).
Suomeen palattuani ymmärsin kuitenkin paremmin ruoan aiheuttamat kulttuurishokit. Aluksi jätin aterioita välistä, koska suomalainen ruoka tuntui vastenmieliseltä, eikä ruokahalu ole kunnolla palannut vieläkään (nyt tosin tiedostan, että minun täytyy syödä, ja yritän kiinnittää asiaan huomiota). Useimmat ruoat tuntuvat raskailta tai niissä on liian voimakas maku. Ensimmäisellä ravintola-ateriallani teki mieli kysyä tuohtuneesti, onko tämä muka riisiä.
Kun mietin asiaa tarkemmin, tulen ajatelleeksi että ruoka on välttämätön elämän perustarve, joten on melko luonnollista että kulttuuri keskittyy sen ympärille. Ei kai loppujen lopuksi ole mitään pahaa siinä, että pyrkii elämässään nauttimaan sellaisista pienistä, jokapäiväisistä asioista kuin vaikkapa ateriat? Aiemmin valitin, että suomalaiset ovat koko ajan ikään kuin metrin päässä omasta elämästään. Eikö funktionaalinen asenteeni ruokaan ole juuri sitä?
Minulla on ollut joskus tapana ajatella, että on pahasta pitää syömistä kovin nautinnollisena, koska sellainen asenne johtaa helposti epäterveelliseen elämään. Japanissa ruoka kuitenkin on ihmisille yleisesti ottaen tärkeämpää kuin Suomessa, mutta esim. ylipainoisuus ei ole lähellekään yhtä iso ongelma. En muista nähneeni Japanissa yhtä ainoaa ylipainoista lasta (täällä olen niistä välillä melko järkyttynyt). Ehkä ongelma on pikemminkin siinä, että suomalaiset eivät pidä ruokaa riittävän tärkeänä eivätkä siksi kiinnitä huomiota siihen, mitä syövät. Tai sitten kyse on vain siitä, että japanilainen ruokavalio on kevyempi.
Toisaalta ruoka on Japanissa paljon keskeisemmässä asemassa kuin Suomessa. Kaverini kysyi japanilaiselta tuttavaltaan, mitä Koreassa kannattaisi tehdä ja sai vastaukseksi listan ruoista, joita oli ehdottomasti syötävä. Kulttuurikohteet tätä eivät kiinnostaneet. Myös Japanissa jokaisella paikkakunnalla on tietyt ruoat, joita sinne matkustavan on nautittava. ”Menit Kobeen, etkä edes syönyt yakinikua!” minulle päiviteltiin. Japanilaiset matkaoppaat pursuavat ruokakuvauksia. Japanilaisen lentoyhtiön lehti tyypitteli Pohjois-Amerikan ruokakulttuuria tavalla, johon en uskoisi törmääväni missään länsimaisessa mediassa.
Välillä ihmettelin, mitä ihmeellistä kaikissa niissä japanilaisten ylistämissä herkuissa muka oli. Olisin voinut helposti elää ilman mitä tahansa niistä. Huonoina hetkinä olisi tehnyt mieli alkaa psykoanalysoida ruokakeskeisyyttä ja todeta, että syöminen on aasialaisille jonkinlainen seksin korvike (sinänsä teoria olisi ollut huono, koska tiesin vallan hyvin että näennäisen tiukka seksuaalimoraali ei implikoinut erityisen siveellistä, vaan ainoastaan salailevaa elämää). Inhosin sitä, että minun oli jatkuvasti vastailtava kaikenlaisiin ruokaan liittyviin kysymyksiin ja yritettävä selittää, millaista on suomalainen ruoka. En ole koskaan kiinnittänyt suuremmin huomiota ruokaan. Yksikköympyrä on minulle todellisempi kuin ateriat (mistä olen jopa salaa hieman ylpeä).
Suomeen palattuani ymmärsin kuitenkin paremmin ruoan aiheuttamat kulttuurishokit. Aluksi jätin aterioita välistä, koska suomalainen ruoka tuntui vastenmieliseltä, eikä ruokahalu ole kunnolla palannut vieläkään (nyt tosin tiedostan, että minun täytyy syödä, ja yritän kiinnittää asiaan huomiota). Useimmat ruoat tuntuvat raskailta tai niissä on liian voimakas maku. Ensimmäisellä ravintola-ateriallani teki mieli kysyä tuohtuneesti, onko tämä muka riisiä.
Kun mietin asiaa tarkemmin, tulen ajatelleeksi että ruoka on välttämätön elämän perustarve, joten on melko luonnollista että kulttuuri keskittyy sen ympärille. Ei kai loppujen lopuksi ole mitään pahaa siinä, että pyrkii elämässään nauttimaan sellaisista pienistä, jokapäiväisistä asioista kuin vaikkapa ateriat? Aiemmin valitin, että suomalaiset ovat koko ajan ikään kuin metrin päässä omasta elämästään. Eikö funktionaalinen asenteeni ruokaan ole juuri sitä?
Minulla on ollut joskus tapana ajatella, että on pahasta pitää syömistä kovin nautinnollisena, koska sellainen asenne johtaa helposti epäterveelliseen elämään. Japanissa ruoka kuitenkin on ihmisille yleisesti ottaen tärkeämpää kuin Suomessa, mutta esim. ylipainoisuus ei ole lähellekään yhtä iso ongelma. En muista nähneeni Japanissa yhtä ainoaa ylipainoista lasta (täällä olen niistä välillä melko järkyttynyt). Ehkä ongelma on pikemminkin siinä, että suomalaiset eivät pidä ruokaa riittävän tärkeänä eivätkä siksi kiinnitä huomiota siihen, mitä syövät. Tai sitten kyse on vain siitä, että japanilainen ruokavalio on kevyempi.
Tuesday, 2 September 2008
Mansikkahillolla täytetty voileipä
Vuosi Japanissa voi olla traumatisoiva kokemus. Sen huomaa vaikkapa siitä, että saa voimakkaan tunnereaktion, kun lukee romaania (japanilaista, tietysti) ja siinä mainitaan mansikkahillolla täytetty voileipä. Ei niistä leivistä itsestään tietysti traumoja saanut, mutta assosiaation kautta tulee mieleen tiettyjen ihmisten loputon ystävällisyys ympäristössä, jota ei koskaan voinut täysin ymmärtää ja jossa ei koskaan voinut saada itseään kunnolla ymmärretyksi. Kiitoskirjeet ovat vieläkin kirjoittamatta, enkä edes enää osaa tuntea sellaista kunnon syyllisyyttä kuin kuuluisi.
Tuesday, 19 August 2008
Ylijäämä
Sain sähköpostia Kiotosta, yliopistosta jossa opiskelin. Olen maksanut liian suuren summan viimeisessä sähkölaskussani. Minua pyydetään soittamaan Hra Inouelle Kansain sähköön ja sopimaan ylijäämän palautuksesta. Tuntuu hieman hullunkuriselta, kun puhelu luultavasti maksaa enemmän kuin se palautettava summa on.
Thursday, 14 August 2008
Kun tuttu on vierasta
Olen Suomessa. Epätodellinen olo. Kaikki on suurta, etäisyydet ovat pitkiä. Kadut ovat neljä kertaa niin leveitä kuin Kiotossa. Tuntuu pahalta, kun naapurit eivät edes tervehdi. Ruokakaupassa on käsittämättömät valikoimat käsittämättömän tuoreita hedelmiä käsittämättömän halvalla. Sisustukseni tuntuu liian valkoiselta.
Pitäisi alkaa kirjoittaa kiitoskirjeitä ja lähettää lahjoja kaikille niille, joille jäin velkaa. Mutta vielä viikon jälkeenkin on vetämätön olo. En saa tartuttua mihinkään. Joku osa minusta sanoo, että pitäisi lopettaa syöminen ja heittäytyä olohuoneen matolle makaamaan. Ehkä tekisin sen, ellen tietäisi että rappiosta ylös kiskoutuminen on sata kertaa vaikeampaa kuin normaalitilan ylläpitäminen.
Vuosiluku 2008 tuntuu väärältä. Kun lähdin, Suomessa oli kesä 2007. Pitäisi olla vieläkin. Kuin olisi hypännyt yhden vuoden yli. Jollakulla on uusi poikaystävä, joku toinen on lihonut kymmenen kiloa. Tuntuu siltä, että koko elämä kaikkineen on niin hirvittävän hetkellistä.
Pitäisi alkaa kirjoittaa kiitoskirjeitä ja lähettää lahjoja kaikille niille, joille jäin velkaa. Mutta vielä viikon jälkeenkin on vetämätön olo. En saa tartuttua mihinkään. Joku osa minusta sanoo, että pitäisi lopettaa syöminen ja heittäytyä olohuoneen matolle makaamaan. Ehkä tekisin sen, ellen tietäisi että rappiosta ylös kiskoutuminen on sata kertaa vaikeampaa kuin normaalitilan ylläpitäminen.
Vuosiluku 2008 tuntuu väärältä. Kun lähdin, Suomessa oli kesä 2007. Pitäisi olla vieläkin. Kuin olisi hypännyt yhden vuoden yli. Jollakulla on uusi poikaystävä, joku toinen on lihonut kymmenen kiloa. Tuntuu siltä, että koko elämä kaikkineen on niin hirvittävän hetkellistä.
Friday, 1 August 2008
Tassa tama alkaa olla
Aamupaivasta, kun istuin kotona ja luin kokeeseen, tuli yhtakkia sellainen merkillisen onnellinen ja rauhallinen olo, joka joskus tulee suurten muutosten keskella. Ajattelin, etta kaikista vaikeuksista huolimatta tama on lopulta ollut hyva vuosi. Ajattelin, etta jos jotakin kadun niin sita, etten aina jaksanut edes yrittaa hymyilla. Etta annoin itseni upota liiaksi koulustressiin ja koti-ikavaan. Etta en ottanut aktiivisemmin ihmisiin kontaktia enka yrittanyt sopeutua itaaasialaiseen kulttuuriin paremmin. Ensi kerralla osaan ennakoida kaikkea paremmin ja tiedan miten toimia. Sikali, kun tulee ensi kertaa (jos aion jatkaa Japanin tutkimuksen alalla, pitaisi kai asennoitua siten etta tulee, mutta...).
Tekisi mieli kirjoittaa jotakin hienoa ja merkityksellista, mutta paani on tyhja ja vahan kipeakin. Suoritin tanaan viimeisen tenttini ja hyvastelin parikymmenta ihmista - kaikki opettajat mukaanlukien (on hassua kuinka yhteystietojen pyytaminen osoitekirjaan tuntuu merkittavalta, vaikka pohjimmiltaan tietaa ettei tule olemaan yhteydessa). En osaa enaa sanoa muuta kuin etta olo on epatodellinen. Katselin aamupaivalla ikkunani takana olevaa japaninvaahteraa. Joidenkin lehtien karjissa nakyy jo vahan oranssia. Sita kai odottaisi jo syksya, ellei tietaisi ettei ole taalla sita nakemassa. Puun ohi lensi sinimusta perhonen. Niin iso, etta sellaisia ei Suomessa olekaan (tosin on sanottava etta torakoita tai kammenenkokoisia hamahakkeja ei tule ikava).
Aloitin taman blogin Japani-blogina ja sellaisena aion sen pitaa. Mutta annoin itselleni luvan jatkaa tata hetken viela Suomesta kasin. Viimeistella ja julkaista ne puolivalmiit merkinnat, joita koneellani on. Ehka sanoa sanasen paluushokista ja siita, milta Japanin vuosi sitten Suomesta katsottuna nayttaa. Jo senkin takia, etta tuntisi itse arjessaan olevan enemman jatkuvuutta. Silti tuntuu, etta pitaisi tassa ja nyt kiittaa lukijoita tasta vuodesta.
Tekisi mieli kirjoittaa jotakin hienoa ja merkityksellista, mutta paani on tyhja ja vahan kipeakin. Suoritin tanaan viimeisen tenttini ja hyvastelin parikymmenta ihmista - kaikki opettajat mukaanlukien (on hassua kuinka yhteystietojen pyytaminen osoitekirjaan tuntuu merkittavalta, vaikka pohjimmiltaan tietaa ettei tule olemaan yhteydessa). En osaa enaa sanoa muuta kuin etta olo on epatodellinen. Katselin aamupaivalla ikkunani takana olevaa japaninvaahteraa. Joidenkin lehtien karjissa nakyy jo vahan oranssia. Sita kai odottaisi jo syksya, ellei tietaisi ettei ole taalla sita nakemassa. Puun ohi lensi sinimusta perhonen. Niin iso, etta sellaisia ei Suomessa olekaan (tosin on sanottava etta torakoita tai kammenenkokoisia hamahakkeja ei tule ikava).
Aloitin taman blogin Japani-blogina ja sellaisena aion sen pitaa. Mutta annoin itselleni luvan jatkaa tata hetken viela Suomesta kasin. Viimeistella ja julkaista ne puolivalmiit merkinnat, joita koneellani on. Ehka sanoa sanasen paluushokista ja siita, milta Japanin vuosi sitten Suomesta katsottuna nayttaa. Jo senkin takia, etta tuntisi itse arjessaan olevan enemman jatkuvuutta. Silti tuntuu, etta pitaisi tassa ja nyt kiittaa lukijoita tasta vuodesta.
Subscribe to:
Posts (Atom)
