Vappu

Se olisi nyt sitten vappu. Se, että täällä ei vietetä joulua, ei tuntunut missään. Tuntui ihan luonnolliselta, että uusi vuosi on se tärkeä juhla. Typerää kulttuuri-imperialismiahan se olisi vaatia, että täällä olisi täsmälleen samat juhlat kuin länsimaissa. Ei ole yhtään niin helppo suhtautua siihen, että täällä ei vietetä vappua. Ajatella, voisin juuri nyt seistä kuoharilasi kädessä räntäsateessa ja laulaa lauluja, joiden sanoja en osaa.

Mutta kerrottakoon juhlan kunniaksi seuraava anekdootti:

Olipa eräänä vappuna metallityömies matkalla ratikassa Sörnäisiin. Ratikka oli melko tyhjä, etupenkillä vain istui sellainen vähän vanhempi herra mittatilauspuvussa, kävelykeppikin taisi olla. Että kehtasi, työväen juhlapäivänä vielä. Mukavan nousuhumalan kannustamana metallimies siitä karjaisemaan että perkeleen porvari. Etupenkin herra nousi seisomaan, pui nyrkkiä ja kivahti (suomenruotsalaisella korostuksella): ”Minä en ole mikään porvari, minä olen aatelismies!”

Viikon luontokuvaus

Joskus pienistä asioista tulee hyvälle mielelle: linnulla oli pesä markiisin alla.

**

Joku aika sitten kirjoitin:

Viime päivinä on ollut sateista. Melkein kuin olisi toinen syksy, nyt kun viimeisetkin kirsikankukat putoavat. Vaikutelmaa korostaa se, että juuri puhjenneet kirsikanlehdet ovat punertavia – puut muuttuvat valkoisista ja vaaleanpunaisista kohti syksyisempiä sävyjä. Lisäksi appelsiinipuista (olen antanut niille sellaisen nimen vaikka en tiedä, onko niillä oikeasti mitään tekemistä appelsiinien kanssa), joissa on ollut lehdet koko talven yli, putoaa vanhoja lehtiä (punaisia ja keltaisia, tietysti), nyt kun uudet vaaleanvihreät lehdet alkavat olla jo melkein lehden kokoisia. Niin, maassa kirsikankukkia ja punaisia lehtiä.

*

Kun näin keisarillisen puiston ensimmäiset kirsikankukat, minulle tuli vähän samanlainen olo kuin syksyllä vaahteranlehtiä katsellessa. Sekä sakurat että momijit näyttävät liikaa valokuviltaan ja muovikopioiltaan. Puistossa kävellessä tuli sellainen olo kuin olisi lavastetussa satumetsässä. Kirsikkapuista roikkuvat valkoiset ja vaaleanpunaiset kukat eivät tuntuneet todellisilta. Niistä tuli luonnoton olo, joka vähensi esteettistä kokemusta. Kaverini sanoi, että kukat näyttävät ihan popcornilta. Minulle niistä tuli mieleen mauttomat hääpuvut.

Esteettinen kokemus vaatii aina jotakin lohdutonta. Yksittäinen, pudonnut kukka on kauniimpi kuin hillitön runsaus. On kliseeksi asti kulunut totuus, että kirsikankukkien estetiikka on niiden putoamisessa. Otin hurmoksessa loputtomat määrät kuvia sadeveden mukana viemäriin huuhtoutuvista terälehdistä (valotus oli ihan pielessä, joten kaikki kuvat epäonnistuivat). Tällä hetkellä viimeiset, myöhään kukkivat lajikkeet, pudottavat kukkiaan. Kävin eilen keisarillisessa puistossa katselemassa niitä. Pienet, vaaleanpunaiset kukat kulkeutuivat veden mukana puutarhan läpi kulkevassa purossa. Maisema oli vaikuttava, vaikka olin unohtanut kameran kotiin. Tai ehkä juuri siksi.

*

Tiesittekö muuten, että on olemassa vihreitä kirsikankukkia? Olin ihan riemuissani, kun tämä paljastui minulle! Alla valokuvatodiste (pudotessaan kukat muuttuvat kylläkin sisäpuolelta vaaleanpunertaviksi – vaikka en juuri biologiaa tunnekaan, veikkaan että kyse on samanlaisesta ilmiöstä kuin ruskalehdissä: puu imee kallisarvoisen klorofyllin (?) takaisin sisuksiinsa).

Lahja

Nettifirma lähetti minulle syntymäpäivälahjaksi 10 000 jenin (n 60 euron) lahjakortin kauneushoitolaan. Varmaan ajattelevat, että tässä iässä pieni kasvohoito tulee tarpeeseen.

Kaljaa ja voileipiä

Kun meillä, tyttöjen asuntolassa, on joku tapahtuma jonka yhteydessä tarjotaan päivällistä, se tarkoittaa kuutta eri ruokalajia ja jälkiruoaksi kahta kakkua ja suklaakuorrutettuja mansikoita. Kun tuossa vastapäisessä talossa, poikien asuntolassa (siinä jossa saa polttaa parvekkeella), luvataan päivällinen illanvieton yhteydessä, se tarkoittaa lämpimiä voileipiä (joita riittää yksi kullekin syöjälle) ja kaljaa. Ja sanatonta sopimusta siitä, että joko tuodaan omat eväät tai syödään ensin kotona.

Rehellisesti sanottuna oman asuntolamme ruokaillanvietot ovat alkaneet ahdistaa minua niin paljon, että en nykyään enää käy niissä. Ideana on se että laitetaan yhdessä ruokaa. Ensimmäiseksi kysytään että mitäs sinä aiot tällä kertaa valmistaa. Sanon, että minulla ei ole mitään omaa ideaa, mutta voin kyllä auttaa kunhan kerrotte minulle, mitä tehdä. Illan päätteeksi minulta kysytään kymmenen kertaa, voisinko seuraavalla kerralla tehdä jotakin suomalaista ruokaa (ja minähän en edes tiedä, mikä olisi suomalaista). Vaikka sanoisin viisitoista kertaa, että syön mieluiten ulkona (mikä on itse asiassa täällä monesti halvempaakin) enkä koskaan laita kotona ruokaa, se ei mene perille.

Poikien talossa on tietysti ihan toinen meininki. Pöytä on hirveässä sotkussa, ja japanilainen insinööriopiskelija nyrsii avuttomasti leipäveitsellä tomaattia. Kun tytöt tulevat paikalle, he alkavat heti emännöidä. Annapa se veitsi tänne, niin minä leikkaan. Toinen tyttö hakee keittiöstä kuppeja ja kaataa kaikille teen valmiiksi. Pojat olivat suunnitelleet, että jokainen tekisi itse oman voileipänsä, mutta suunnitelma unohtuu kun tytöt kasaavat kaikkien leivät sukkelasti kokoon.

Minä en tietenkään tee mitään, eihän se minun kotini ole (kuten ei niiden tyttöjenkään). Mietin, pitävätkö tytöt minua huonotapaisena vai ainoastaan länsimaalaisena (pojat tuskin kiinnittävät koko asiaan huomiota). Ja tunnen hirveää raivoa. Niitä naisia kohtaan, jotka (automaattisesti, kenenkään käskemättä, luultavasti koko asiaa sen tarkemmin ajattelematta tai siihen huomiota kiinnittämättä) passaavat ja palvelevat.

Mietin, onko se väärin. Pohjimmiltaanhan naiset ovat vain vallitsevan järjestyksen uhreja. Eikö minun pitäisi ennemmin inhota miehiä näiden kaikessa avuttomuudessa? Mutta tuntuu aika epärealistiselta olettaa, että pojat alkaisivat tehdä yhtään mitään niin kauan kun joku muu tekee kaiken. On vaikea kuvitella, että naisten asema muuttuu, elleivät nämä tee itse mitään sen muuttamiseksi.

Liikuttava kohtaus

Perjantain viimeinen luento on pääasiassa kielioppiin keskittyvää japanin kansainvälisen taitotasokokeen preppausta. Koska kurssi on vaativa (niille, joille se mitään sanoo: nooryokushikenin ikkyu), siellä käy paljon kuunteluoppilaita. Kurssia opettava S-sensei on itse sanonut, että se on viisainta kuunnella kaksi kertaa.

Eilen H-sensei tuli luennon päätyttyä saliin ja sanoi että nyt on ikäviä uutisia. Vaikka S-sensei on aiemmin sanonut, että kaikki ovat tervetulleita luennolle, hiljattain pidetyssä kokouksessa on päätetty että vain kurssille ilmoittautuneet saavat kuunnella luentoa. Suunnilleen itkua vääntäen H-sensei sanoi, että hän ja S-sensei ovat todella pahoillaan ja että hän yksittäisenä opettajana vastusti tätä päätöstä, mutta näin kokouksessa kuitenkin päätettiin. Ja että tuntuu hirveältä kieltää opiskelijoita tulemasta luennolle, jos nämä kerran haluavat oppia.

Itse olen ilmoittautunut kurssille, mutta liikuttava kohtaus yhtä kaikki. Etenkin, koska minulla on sellainen käsitys, että japanilaiset harvemmin ilmaisisivat julkisesti erimielisyyttään työyhteisössä tehdyistä päätöksistä.

En voi olla ihailematta H-sensein ja S-sensein omistautuneisuutta. Sitä toivoisi, että itsellä voisi olla joku asia, jonka kokisi samalla tavalla tärkeäksi kuin nämä opettajat opettamisen.

*

H-sensei on myöhemmässä keski-iässä oleva pieni nainen, jolla on ampiaisvyötärö, jakkupuku, korkokengät ja hyvät sääret. Ja vankka opetuskokemus, käsittämättömät pedagogiset taidot ja kyky saada huomiota käyttämättä minkäänlaista auktoriteettia (näennäisesti). Eräs brittiläinen opiskelijapoika sanoi H-senseitä seksikkääksi, enkä oikeastaan ihmettele miksi. Eikä yhtään yllättäisi, vaikka ne hameet ja kengät olisi tarkkaan valittu huomion saamiseksi. Olen joskus lukenut kristityistä naisista, jotka kävivät Suomen vankiloissa tekemässä käännytys- ja sosiaalityötä (joku oli erityisen kuuluisa, olen unohtanut nimen). Kuvittelen heille H-sensein olemuksen – yhdistelmän lujaa, haurasta, konservatiivista ja laskelmoidun seksikästä.

Joskus holhous on hyvästä

Tänään aamulla sitten näin koulun vessassa, kuinka japanilainen tyttö teki sen: pesi kätensä ja – kurlasi. Pitkään ja kovaäänisesti. Sain myös kuulla, että liikkeellä oleva flunssa on iljettävää vatsaflunssaa, johon kuuluu kuume, päänsärky, oksentelu ja ripuli. Pitänee selvittää, mistä kurlausaineita saa. En todellakaan halua oksennella yksin ja hylättynä japanilaisessa tilaihmevessassa (vaikka se toki varmasti voittaisi aika monta asiaa - olen liian väsynyt keksimään mitään nasevaa esimerkkiä juuri nyt - jostain syystä mieleen tulee se New Orleansin katastrofi, mutta en kirjoita siitä mitään koskapa en jaksa tarkistaa faktoja).

Terveiset holhousyhteisöstä

Ensimmäisellä tunnilla opettaja kysyi, tiedämmehän että amerikkalaisten vaihto-opiskelijoiden keskuudessa on liikkeellä flunssaa. Kun palasin kotiin, alakerran tussitauluun oli kirjoitettu: "Yrittäkää välttää flunssaa, muistakaa käsien pesu ja kurlaus!" Ei ihme, että Eurooppaan tulevat japanilaiset kokevat usein olonsa orvoksi.

Ja niin, kyse on nimenomaan holhousyhteisöstä, yhteiskuntahan ei oikeastaan pidä huolta kenestäkään.

Lymanin laki

Japanin kielessä yhdyssanan toisen osan ensimmäinen äänne muuttuu usein soinnilliseksi (esim. take (bambu) + sao (seiväs) -> takezao, yuu (ilta) + tsuki (kuu) -> yuudzuki, ko (lapsi) + shika (peura) -> kojika, hon (kirja) + tana (hylly) -> hondana). Tätä sekventiaalista soinnillistumista ei kuitenkaan tapahdu koskaan silloin, kun yhdyssanan toisessa osassa on soinnillinen obstruentti (esim. take (bambu) + kago (kori) -> takekago, koska sanassa kago on äänne g).

Tämä ilmiö tunnetaan Lymanin lakina Benjamin Smith Lymanin (1835-1920) mukaan. Lyman oli amerikkalainen kaivosinsinööri, joka matkusti Japaniin toimiakseen Meiji-hallituksen apuna. Hän oli kiinnostunut japanin kielestä ja onnistui löytämään yllä esitetyn lain. Koska Lyman ei tuntenut Japanin kirjallisuushistoriaa, hän ei tiennyt että Motoori Norinaga (1729-1801) oli jo aikaisemmin esitellyt lain japanin kieltä koskevassa tutkielmassaan.

Miksi tätä sääntöä ei sitten kutsuta Norinagan laiksi? Jätettäköön se lukijoille harjoitustehtäväksi.

Itkupotkumaanantai

Olin unohtanut aamulla avaimeni huoneeni oveen. Siis ulkopuolelle (täällähän ovet eivät mene automaattisesti lukkoon, vaan ne pitää itse lukita). Mitäköhän naapurini ovat mahtaneet ajatella, kun avain on ollut siinä koko päivän? Ja onko pääni lopullisesti pehmenemässä? Vai eivätkö kahdeksan herätykset vain yksinkertaisesti sovi minulle? Onni onnettomuudessa on, että maanantaiaamun ensimmäisen tunnin opettaja näyttäisi olevan yhtä altis myöhästymään kuin minäkin.

Sain kuulla, että nyt kevätlukukaudella on astunut voimaan uusi käytäntö poissaolojen suhteen. Jokaista skipattua luentoa kohden joutuu tekemään poissaoloilmoituksen, johon tulee mm. poissaolon syy ja kyseisen opettajan allekirjoitus (jos olisin sairaana torstain ja perjantain, minun tulisi palauttaa seitsemän lomaketta kuuden eri opettajan allekirjoituksilla). Olen ollut kevätlukukauden aikana poissa yhdeltä luennolta (siltä jonka nukuin pommiin). En aio täyttää mitään lomaketta ennen kuin minulta tullaan erikseen kyselemään sitä.

Muissa huonoissa uutisissa: en taida lähteä kultaisella viikolla mihinkään. Tokioon olin suunnitellut meneväni, mutta yllättäen kaikissa keksimissäni majoituspaikoissa on täyttä tässä vaiheessa. Viime viikon alussa ei olisi välttämättä ollut, mutta lykkäsin asian selvittämistä, koska vieraisiin paikkoihin soittaminen ahdisti. Hyvä minä!

Kun nyt kerran päästiin valittamisen makuun, niin tänään oli taas sitä kirjallisempaa luetun ymmärtämistä. Joskus voi olla aika tuskallista keskustella luokkakavereiden kanssa novelleista. Joidenkin on esimerkiksi vaikea käsittää, että fiktiiviset hahmotkin voivat valehdella. Ja opettajan mielestä kaikki tehtävät on parempi suorittaa ryhmätyönä. Ja kiinalaiset lukevat kanjeja kymmenen kertaa nopeammin kuin minä. Valivali.

Seuraavana päivänä

Selvisin hengissä, vaikka kaikilla muilla ”viiteryhmäni” tytöillä oli polvimittainen hame, korkkarit ja manikyyri. Juhlassa pelattiin bingoa, jossa osa palkinnoista oli ”noloja” (esim. hengitysmaski ja paketti nenäliinoja – täällähän julkisesti niistäminen on sopimatonta ja sairaiden odotetaan pitävän maskia naamalla), mikä oli japanilaisten mielestä tietysti kauhean hauskaa. Voittajien piti kertoa lyhyesti itsestään, sanoa sananen juhlavieraille ja esitellä palkinto kaikille. Lisäksi mieshenkilöt joutuivat juomaan lasin kaljaa pohjanmaan kautta. Mutta sentään pääsin jatkoilla näkemään (ja kuulemaan), kuinka japsit karjuvat karaokemikkiin banzaita solmio päässä.

Ja ihan täysin yllättäen eilisestä muodostui sellainen ilta, jona päätyy jatkojen jatkojen jatkoille ja löytää itsensä polttamasta vesipiippua jossakin hämyisässä kuppilassa, johon ei sitten harmikseen löydä enää ikinä uudelleen. En tiennyt, että tällaista voi käydä Japanissakin. Mutta hyvä näin. (Huolimatta siitä että vastapäätäni istunut hyvännäköinen mies suhtautui minuun lähinnä tulkkina, jonka kautta kommunikoida englannintaidottomalle kaverilleni.)

Häävalmisteluja

Eri kulttuuri, samat ongelmat: saat kutsun häihin, stressaat vaatteista. Päätin lykätä angstaamisen siihen hetkeen kun näen muut vieraat ja huomaan etten ihan kuulu joukkoon. En käynyt yhdessäkään kaupassa. Keräsin kaapista suhteellisen siivon kokonaisuuden ja päätin että kelvatkoon. Aina voi vedota siihen, että me suomalaiset olemme vähän kummallisia.

Täytyy sanoa, että rahakuoren kanssa oli ongelmatonta. Kirjakaupan täti ystävällisesti neuvoi, mitä kirjoitetaan mihinkin, ja kaiken lisäksi pakkauksessa oli selkeät ohjeet. Toisinaan pidän näistä japanilaiseen kulttuuriin liittyvistä selkeistä kaavoista. Kuten juuri siitä, että kuori täytetään täsmälleen tietyllä tavalla, eikä omaa mielikuvitusta käytetä. Suomessa en koskaan keksi, mitä häälahjojen kortteihin voi kirjoittaa olematta korni, herjaava tai tylsä (yleensä päädyn ratkaisuun muotoa ”Y:lle & X:lle pp.kk.vvvv”).

Runollinen oikeus

Oppimateriaalista poimittua:

Opiskelijapoika1: Sun tyttöystäväsi käy kylmästi treffeillä muiden miesten kanssa, vaikka laittaa sut ostamaan merkkilaukkuja ja tarjoamaan parhaissa ravintoloissa. Eikö se nyt ole jo vähän liian hirveää?
Opiskelijapoika2: Vaikka toiset mitä ajattelisivat, en voisi koskaan rakastaa ketään muuta naista.
Opiskelijapoika1: ...


Ei olisi pitänyt mennä kehumaan sisäistäneensä itäaasialaisia yksityisyysstrategioita. Siitä nimittäin seuraa runollista oikeutta. Jouduin tällä viikolla käymään koulun terveysasemalla (mahtava paikka – odotushuoneessa ei ollut esim. aikakauslehtiä, vaan kaikki lukemisto oli tyyppiä ”Mitä tupakka tekee keuhkoillesi” tai ”Mitä sinun tulisi tietää HIV:stä”). Ei mitään vakavaa, mutta kuitenkin sellaista mistä en mieluummin puhuisi.

Odotushuoneessa törmään korealaiseen luokkakaveriin, joka heti rynnistää luokseni kysymään, mikä minua vaivaa. Yritän piilotella lääkärin antamia papereita ja sanon että ei mitään erityistä, daijoobu, olen ihan kunnossa. Korealainen (jonka kanssa olen tätä ennen puhunut ehkä kaksi kertaa) selittää pitkällisesti omat vaivansa ja päättelee sitten että minulla on flunssa. En korjaa käsitystä, vaan pakenen paikalta.

Seuraavana päivänä koulussa korealainen kyselee minulta olenhan kunnossa ja haluaa tietää tarkemmin taudistani. Välttelevät eleeni eivät siis ole menneet perille. Teen nopean tilannearvion. Jos sanon, että minun maassani tällaisista ei ole tapana puhua, korealainen nolostuu, hämmentyy ja olettaa minun loukkaantuneen verisesti. Jos sanon, että asia on nolo enkä mieluummin puhuisi siitä, korealainen huolestuu ja tulee vielä uteliaammaksi. Sanon, että minulla on ollut vähän yskää. Teknisesti se ei ole valhe, sillä minulla on käytännössä aina vähän yskää. Tunnin jälkeen korealainen juoksee perääni ja tyrkyttää flunssalääkkeitä. Tunnen oloni typeräksi. Väitän, että minulla on niitä kotona.

Seuraavana aamuna ihmettelen, miten voin olla näin virkeä vaikka herätyskello ei ole edes vielä soinut. Katson kelloa. Se näyttää 9:20. Ensimmäinen tunti missattu, ei mahda mitään. Harmikseni se on parhaan opettajani tunti. Olisin halunnut säästää poissaolot tylsiä varten.

Opettaja tulee minua vastaan koulun portaissa ja alkaa heti kysellä, olenko kunnossa. Kuulemma korealainen luokkatoverini on ollut minusta todella huolissaan, koska olen ollut viime aikoina sairaana. Sanon, että nukuin vain pommiin, olen todella pahoillani. Ei se mitään, hyvä ettei mitään pahempaa, sanoo opettaja. Olisi varmaan pitänyt sanoa, että minulla on flunssa.

*

”Koulussa on tympeää” –valitukseni alkavat varmaan jo kypsyttää lukijoita, mutta sanotaan kuitenkin että meillä teetetään ihan liikaa ryhmätöitä, en jaksaisi. Työskentelen parhaiten yksin, mutta sitäkös on kaikkien vaikea ymmärtää.

Suullisessa ilmaisussa annettiin tehtäväksi ottaa kymmenen minuutin mittainen pätkä vapaavalintaisesta japaninkielisestä elokuvasta tai TV-sarjasta ja esittää se luokalle siten että video pyörii äänettömänä taustalla. Tätä varten pitää tietysti katsoa se kyseinen pätkä sata kertaa, jotta saa käsikirjoituksen hahmoteltua kuuntelupohjalta. Ja opetella repliikit. Tähän ei käytetä aikaa tunnilla, vaan se tehdään ”vapaa-ajalla”. Ryhmässä, tietysti.

Ehti iskeä lievä ahdistus, enhän minä katso TV-draamoja tai animea käytännössä lainkaan (välillä tuntuu, että luokkakaverit eivät muusta puhukaan – paitsi ehkä japsibändeistä). Mutta opettaja laittoi minut samaan ryhmään itsensä synkäksi luonteeksi esitelleen kiinalaisen kanssa (ryhmäjaossa käytettiin sellaisia periaatteita kuin ei kahta poikaa samaan ryhmään, ei kahta länsimaalaista samaan ryhmään jne.). Tämä sanoi pitävänsä japanilaisista kauhuleffoista. Sovimme alustavasti, että teemme esityksen Ringusta.

Kombini dake

Olen alkanut oppia toimimaan täkäläisten yksityisyyskäsitysten puitteissa. Jos minulla on menoja, joista en halua kertoa naapureille, käyn kotimatkalla ostamassa tuoremehua ja paahtoleipää kombini-myymälästä. Kun nämä kysyvät, missä kävin, heilutan ostoskassia ja sanon ”Kombini dake.”

*

Tänään esimerkkilauseena oli ”On jo ihan riittävän paha, että se tyyppi pesettää paitansa rakastetullaan, mutta että vielä alushousutkin!” Vieressä kuva innoissaan pyykkiä pesevästä tyttölapsesta.

Joku ryhmämme tytöistä totesi että eihän tuo pyykkien peseminen ole mitenkään kummallista. Opettaja vastasi, että tässä ei siis olla vielä naimisissa, ei siis asuta yhdessä, kyllä se silloin minusta on aika outoa. Niinhän se menee. Sorto on ihan luonnollinen ja hyväksyttävä asia mutta kuuluu yksinomaan avioliittoon.

*

(ylläolevissa kuvissa tietysti shintolainen onnenkaluautomaatti - vasemmalla turvallista synnytystä ja oikealla rikkauksia)

Hämärähommia

Työlupaani liittyvissä papereissa tähdennetään, että lupa ei oikeuta minua työskentelemään soaplandeissa, strippiklubeilla, lovehotelleissa, pornokaupoissa ja sensellaisissa. Intuitioni sanoo, ettei sensellaisissa kukaan kuitenkaan kysyisi työlupaa. Ei siis syytä huoleen.

Sää on kuin Suomessa touko-, kesäkuussa. Sellainen olo että loman kuuluisi pian alkaa. Että haluaisi vain istua parvekkeella ja lukea kirjaa (tosin parvekkeeni on niin kämyinen, ettei sinne saa kunnollista tuolia). Vaikea asennoitua siihen, että koulu vasta alkoi. Joskin ihan kohta pian on Golden Week, kaikkien japanilaisten lomaviikko (lienee turha toive että enää saisi varattua majoitusta mistään matkakohteesta).

"Naiivit lukijat"

Periaatteessa edistyneellä tasolla opiskelusta voi tulla vielä haastavaakin. Suullisessa ilmaisussa harjoitellaan esitelmien pitoa ja yhdellä kolmesta luetunymmärtämiskurssista vaaditaan lukemaan japaninkielinen kirja ja kirjoittamaan omia mielipiteitä siitä. Mutta välillä sattuu päähän. Meidän piti lukea tunnilla novelli ja eritellä, mikä siinä oli hyvää ja huonoa. Suurin osa kurssitovereistani ilmoitti painokkaasti huonoksi puoleksi sen, että kaikki kuolivat lopussa.

Kaikkien kielikurssien ensimmäisellä luennolla on täytetty lomake, jossa kysellään opiskelutaustaa ja arviota omasta taitotasosta. Yhdessä niistä kysyttiin, olenko lukenut jonkin japanilaisen kirjan (käännökset kelpaavat myös) ja jos, niin minkä. Tilaa oli yhden, änkemällä kahden teoksen nimelle! Jos lähdetään siitä, että jo Japanin kirjallisuuden peruskurssin lukulista käsitti Helsingissä yli kymmenen kirjaa...

Uranaisia

Edistyneen tason japaninryhmien opetusmateriaalin on laatinut naispuolinen opettaja:


Mies: Huomennahan on meidän hääpäivämme. Otin vapaata, joten voidaan viettää koko päivä rauhassa kahdestaan.
Vaimo: Jaa, vai niin.
Mies: Mikä on? Et kuulosta iloiselta.
Vaimo: En tarkoittanut sillä, ettenkö olisi iloinen, mutta minullakin on kiireistä töissä.


Nykyään naisen ei enää välttämättä tarvitse luopua työpaikasta naimisiin mennessään. Ainakaan niin kauan kuin ei ole lapsia. En tiedä, kuka seuraavan on laatinut, mutta se on kanji-korttieni esimerkkitehtävästä:


Äiti A: Meillä on kotona kolme parhaassa kasvuiässä olevaa lasta. Ne syövät niin paljon, että rahaa kuluu ihan hirveästi.
Äiti B: Mutta eikö ole sitten hyvä, että miehesi on parhaassa työiässä?


Vaikea japanilaisten äitien tietysti onkin käydä töissä, koska vain harvat yritykset myöntävät äitiyslomaa eikä päivähoitopaikkojakaan ole kovin paljon. Ja jos äitiyslomaa saakin, sen jälkeen on vaikea palata töihin ja joutuu usein käytännössä aloittamaan uransa alusta. Ei siis ihme, että lapsiluku vähenee. Juuri tällä viikolla oli yhdellä kurssilla puhetta siitä, kuinka hieman yli kolmekymppisten naisten itsemurhat ovat hirvittävän yleisiä. Siinä iässä yhteiskunnan asettamat paineet mennä naimisiin kasvavat usein liian koviksi.

Pyöräilyvalistusta

Postilaatikkoon oli ilmestynyt pyöräilyvalistuslappunen. Siinä tähdennetään (värikkäiden sarjakuvien avulla, tietysti), että sateenvarjon kanssa pyöräileminen ja kännykkään puhuminen pyörän selässä on lopetettava. Ja minä kun olin vasta harjoittelemassa näitä taitoja!

Takaisin kouluun

”Will you eat the flower?”
”Yes.”
”Then I will eat it too and if I get sick it’s your fault.”


Pitää yrittää muistaa kirjoittaa, vaikka koulu alkoikin. Kahdessa kuukaudessa ehti unohtaa, kuinka tylsää ja tympeää siellä enimmäkseen on. Siirtyminen kielikurssien tasolta Intermediate (mikä ihme se on suomeksi?) tasolle Advanced (se lienee suomeksi ”edistynyt”) tuntui jokseenkin samalta kuin yläasteelta lukioon siirtyminen.

Koulua on ollut vasta neljä päivää, mutta olen myöhästynyt jo kolme kertaa. Yhdellä niistä aikaa olisi ollut aamulla riittämiin, mutta ei vain huvittanut nousta sängystä (vaikka ei edes nukuttanut). Harkitsin ensin että laittaisin kellon vastedes soimaan varttia aikaisemmin, mutta sitten keksin paremman ratkaisun: ostamieni proteiinipatukoiden avulla voin jättää tästedes aamiaisen väliin.

Tämän viikon aikana olen joutunut kertomaan lyhyesti itsestäni koko luokalle ehkä kahdeksan kertaa ja alan inhota sitä yhä enemmän. Mutta yllätyin melko lailla, kun uusi taiwanilainen luokkatoveri sanoi omassa esittelyssään, että kaikkihan tietävät ettei Taiwan ole mikään itsenäinen valtio!

Lisäksi eräs kiinalainen tyttö sanoi suurin piirtein näin: ”Minulla on todella synkkä luonne, enkä tutustu helposti ihmisiin. Minussa ei ole mitään hyviä puolia, joita voisin esitellä. Harrastin aikaisemmin piirtämistä ja maalaamista, mutta Japaniin tultuani ainoa harrastukseni on ollut nukkuminen. Aikaisemmin unelmanani oli oppia japania ja etsiä täältä työpaikka, mutta tämä on niin rankkaa että haluan mieluummin vaikka sitten kotirouvaksi.”

En ole koskaan ennen kuullut itäaasialaisen (etenkään naisen) sanovan mitään noin negatiivista. Yleensä kaikki sanovat vain iloisia, positiivisia ja hauskoja asioita. Itseään kuuluu toki vähätellä (”Minulla on huono kielipää, mutta aion opiskella ahkerasti ja tehdä parhaani pysyäkseni kärryillä tällä kovin vaativalla kurssilla”), mutta omaa luonnetta ei sanota synkäksi eikä omia sosiaalisia lahjoja heikoiksi (korkeintaan voi sanoa, että olen vähän ujo mutta kun minut oppii tuntemaan paremmin, ymmärtää että olen pohjimmiltani ystävällinen ja aurinkoinen ihminen).

Muut itäaasialaiset tytöt (joista luokkamme pääasiassa koostuu ja joiden esittelyt ovat tyyppiä ”Katson mielelläni musikaaleja ja pidän matkustamisesta. Tämän vuoden aikana aion käydä katselemassa erilaisia nähtävyyksiä, olisi kiva jos voisin kiertää Kioton kauniita temppeleitä yhdessä teidän, uusien luokkatoverien, kanssa!”) ottivat sellaisen mitäänsanomattoman ilmeen, jonka uskon tarkoittavan että synkeään kiinalaiseen kiinnitetään vastedes yhtä vähän huomiota kuin siltojen alla sinisissä teltoissa asuviin ihmisiin.

Terälehtiä kuralätäkössä

Sataa ja kirsikankukat putoilevat. Sopiva sää viimeiselle lomapäivälle. Huomenna alkavat luennot. Valitsin kevääksi kielikurssien lisäksi sosiolingvistiikkaa ja ikebana-kurssin (ikebanahan on japanilaista kukka-asettelua – akateeminen kunnianhimo on siis huipussaan).

Tänään täytyi hoitaa rästiin jäänyt terveystarkastus (sen piti olla lauantaina, mutta minä kiipeilin silloin tulivuorella). Siellä ei ollut neuloja, eikä muutakaan kauhean pelottavaa. Pituus, paino, näöntarkastus, keuhkokuva. Viimeinen osio oli tietysti eksoottisin.

Meidät ohjattiin odottamaan kuvausta valtavan luentosalin oikeanpuolimmaiseen penkkiriviin. Salin vasemmasta laidasta kutsuttiin kerralla kaksi penkkiriviä röntgeniin, ja kaikki muut siirtyivät vastaavasti kaksi riviä vasemmalle. Kun vuoromme koitti, meidät ohjattiin jonossa hieman asuntovaunun tyyppiseen autoon (minä ja kaverini annoimme sille nimen X-Ray Bus), jossa kaikilta otettiin vuoronperään röntgenit kuin liukuhihnalla. Ehkä Suomessa oli samanlainen tunnelma silloin, kun keuhkokuvat vielä olivat rutiininomainen osa terveydenhuoltoa.

Nyt minulta on sitten otettu kolme tarpeetonta keuhkoröntgeniä vuoden sisään. Tosin säteilyannos taitaa loppujen lopuksi olla melko pieni (sen röntgenkonetta käyttäneen hoitsun puolesta ehkä voisi jo huolestuakin – siinä ei nimittäin mitään kunnollisia suojia ollut). Enemmän keuhkot varmaan kärsivät kahviloissa istumisesta (mutta hulluksihan minä tulisin jos viettäisin kaiken aikani tässä kopissa).

Väliaikatietoja

Kirsikat kukkivat. Viime päivät ovat olleet yhtä juoksua. Huomenna lähden viikonloppureissulle Kyushulle. Saa nähdä, putovatko kukat kun olen poissa.

Kevätlukukausi alkoi maanantaina tasokokeella. Tänään saimme tietää tulokset. Opettaja sanoi, että kuudennelle tasolle päästettiin säälistä opiskelijoita, joiden olisi kokeen perusteella pitänyt joutua viidennelle tasolle. Kuulemma ketään ei haluttu pistää käymään samaa tasoryhmää uudestaan. Sitten opettaja sanoi, että vaikka tämä onkin törkeää, luettelen nyt näiden opiskelijoiden nimet, että tietävät vähän skarpata. Ja sitten se luetteli.