Ihan normaalisti

Joskus Japanissa tuli sellainen olo kuin olisi taas teini-iässä ja vasta harjoittelisi sosiaalista käyttäytymistä. Tuntui, että aasialaisia oli mahdoton ymmärtää eikä koskaan tiennyt, mistä uskaltaisi puhua tai miten asiat pitäisi ilmaista (kielimuuri ei ainakaan helpottanut asiaa). Mitä hyvänsä teinkin tai sanoinkin, japanilaiset sanoivat ilahtuvansa. Usein he olivat kanssani samaa mieltä kaikesta. Kun pyysin anteeksi jotakin, sanottiin aina ettei se ollut mikään ongelma tai iso juttu. Koko ajan täytyi yrittää virittäytyä lukemaan hienovaraisia vihjeitä eikä voinut olla varma, tulkitsiko niitä oikein.

Nyt Suomessa luen toisinaan ihmisten käytökseen tai puheisiin asioita, joita niissä ei ole (on tosin sanottava, että en ollut täysin vailla taipumusta ylianalysoimiseen ennen Japaniin lähtöäkään). Minun on välillä muistutettava itseäni siitä, että olen nyt Suomessa ja että ihmiset tarkoittavat suurin piirtein mitä sanovat ja sanovat suurin piirtein mitä tarkoittavat. Mutta sitten iskee pelko, että en ehkä tajuakaan minulle pudotettuja sosiaalisia vihjeitä. Eihän täälläkään sentään ilmaista kaikkia asioita aina ihan suoraan.

Kun yritin selittää asiaa eräälle ystävälleni, tämä sanoi: ”Mikset sä voisi olla vaan ihan normaalisti?” Mutta ongelmahan on nimenomaan siinä, että en ole vielä kalibroitunut täkäläiseen sosiaaliseen ympäristööni enkä siis tiedä, mikä on normaalia! Japanissa minua pidettiin länsimaalaisena jo lähtökohtaisesti vähän eksentrisenä, missä oli omat etunsa. Jatkuva tuijotus ärsytti minua ajoittain tavattomasti, ja aina välillä toivoin, että voisin vain sulautua ja olla ihan tavallinen ihminen, kuka tahansa. Mutta kun palasin Suomeen, erikoisaseman katoaminen alkoikin harmittaa minua. Kuin olisi lakannut olemasta kuuluisa.

Niissä kirjoissa, joista opiskelin japania ennen lähtöäni, oli paljon sellaisia esimerkkilauseita kuin ”Koskaan ei voi tietää, mitä toinen todella ajattelee.” Tunnilla korostettiin, että ei saisi sanoa ”Opettaja oli iloinen”, vaan pitäisi sanoa joko ”Opettaja näytti iloiselta” tai ”Opettaja sanoi olevansa iloinen”, koska emme voi tietää, mitä opettaja todella tuntee. Minulle tämä oli lähinnä huvittava kuriositeetti. Olin kuitenkin jo selvinnyt pahimmista nuoruuden angsteistani, ja minusta oli turha tehdä suurta numeroa kommunikaation vaikeudesta ja nähdä ihmisiä erillisinä saarekkeina.

Japanissa tajusin kuitenkin hyvin omakohtaisesti, mistä oli kyse. Oli mahdoton tietää, mitä japanilaisten hymyn takana piili. Ihan yhtä lailla oli mahdoton tietää, mitä länsimaiset tuttavani pohjimmiltaan kokivat ja ajattelivat. En ole täysin päässyt pois tästä mielentilasta täällä Suomessakaan. Ihmisten motivaatioita kyseenalaistaa paljon enemmän kuin ennen. Kaikki mahdolliset väärinkäsitykset tiedostaa paljon voimakkaammin. Minusta on tullut varautuneempi ihmisten suhteen. Onneksi enää ei sentään ole teini-ikäinen olo.


*

Tänään sain viimein ostettua kiitoslahjat Japaniin. Kaipa se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Naapurissani oleva Finnish Design –puoti tuntuu suoraan japanilaisille suunnatulta, lahjapapereitaan myöten.

Helsingissä on kaunis ruska. En tiedä, johtuuko se siitä että kylmä tuli varhain ja yhtäkkiä. Ehkä olen Japanissa ollessani myös oppinut kiinnittämään enemmän huomiota väriä vaihtaviin lehtiin ja kaupungilla oleviin kukkaistutuksiin.

Lähden edelleenkin vaistonvaraisesti ajamaan pyörällä tien vasenta puolta. Tajuan siirtyä vasta kun joku tulee vastaan. Sentään olen jo tottunut korkealla olevaan satulaan ja ohjaustankoon. Pitäisi varmaan hankkia pyörään sellainen käytännöllinen kori, joka mama-charissani oli.

Onko tämä muka riisiä?

Kun ulkomailla olleet japanilaiset kertoivat kulttuurishokkikokemuksistaan, päällimmäisenä oli yleensä ruoka. Useimmat myös olettivat, että japanilaiseen ruokavalioon siirtyminen oli ollut melkoinen shokki minulle. En ymmärtänyt. Kyllähän minä olin tiennyt, että ruoka on Japanissa erilaista kuin Suomessa. Uudenlaiset ruoat eivät olleet mitään verrattuna kulttuurin ryhmäkeskeisyyteen ja jatkuvaan holhoamiseen. Varmasti ihan vastaavat kulttuurierot olivat ahdistaneet myös ulkomailla olleita japanilaisia. Ajattelin, että ruoasta puhuttiin ehkä siksi, että se oli turvallinen aihe, joka ei aiheuta kenellekään pahaa mieltä (toisin kuin syvemmät kulttuurilliset erot).

Toisaalta ruoka on Japanissa paljon keskeisemmässä asemassa kuin Suomessa. Kaverini kysyi japanilaiselta tuttavaltaan, mitä Koreassa kannattaisi tehdä ja sai vastaukseksi listan ruoista, joita oli ehdottomasti syötävä. Kulttuurikohteet tätä eivät kiinnostaneet. Myös Japanissa jokaisella paikkakunnalla on tietyt ruoat, joita sinne matkustavan on nautittava. ”Menit Kobeen, etkä edes syönyt yakinikua!” minulle päiviteltiin. Japanilaiset matkaoppaat pursuavat ruokakuvauksia. Japanilaisen lentoyhtiön lehti tyypitteli Pohjois-Amerikan ruokakulttuuria tavalla, johon en uskoisi törmääväni missään länsimaisessa mediassa.

Välillä ihmettelin, mitä ihmeellistä kaikissa niissä japanilaisten ylistämissä herkuissa muka oli. Olisin voinut helposti elää ilman mitä tahansa niistä. Huonoina hetkinä olisi tehnyt mieli alkaa psykoanalysoida ruokakeskeisyyttä ja todeta, että syöminen on aasialaisille jonkinlainen seksin korvike (sinänsä teoria olisi ollut huono, koska tiesin vallan hyvin että näennäisen tiukka seksuaalimoraali ei implikoinut erityisen siveellistä, vaan ainoastaan salailevaa elämää). Inhosin sitä, että minun oli jatkuvasti vastailtava kaikenlaisiin ruokaan liittyviin kysymyksiin ja yritettävä selittää, millaista on suomalainen ruoka. En ole koskaan kiinnittänyt suuremmin huomiota ruokaan. Yksikköympyrä on minulle todellisempi kuin ateriat (mistä olen jopa salaa hieman ylpeä).

Suomeen palattuani ymmärsin kuitenkin paremmin ruoan aiheuttamat kulttuurishokit. Aluksi jätin aterioita välistä, koska suomalainen ruoka tuntui vastenmieliseltä, eikä ruokahalu ole kunnolla palannut vieläkään (nyt tosin tiedostan, että minun täytyy syödä, ja yritän kiinnittää asiaan huomiota). Useimmat ruoat tuntuvat raskailta tai niissä on liian voimakas maku. Ensimmäisellä ravintola-ateriallani teki mieli kysyä tuohtuneesti, onko tämä muka riisiä.

Kun mietin asiaa tarkemmin, tulen ajatelleeksi että ruoka on välttämätön elämän perustarve, joten on melko luonnollista että kulttuuri keskittyy sen ympärille. Ei kai loppujen lopuksi ole mitään pahaa siinä, että pyrkii elämässään nauttimaan sellaisista pienistä, jokapäiväisistä asioista kuin vaikkapa ateriat? Aiemmin valitin, että suomalaiset ovat koko ajan ikään kuin metrin päässä omasta elämästään. Eikö funktionaalinen asenteeni ruokaan ole juuri sitä?

Minulla on ollut joskus tapana ajatella, että on pahasta pitää syömistä kovin nautinnollisena, koska sellainen asenne johtaa helposti epäterveelliseen elämään. Japanissa ruoka kuitenkin on ihmisille yleisesti ottaen tärkeämpää kuin Suomessa, mutta esim. ylipainoisuus ei ole lähellekään yhtä iso ongelma. En muista nähneeni Japanissa yhtä ainoaa ylipainoista lasta (täällä olen niistä välillä melko järkyttynyt). Ehkä ongelma on pikemminkin siinä, että suomalaiset eivät pidä ruokaa riittävän tärkeänä eivätkä siksi kiinnitä huomiota siihen, mitä syövät. Tai sitten kyse on vain siitä, että japanilainen ruokavalio on kevyempi.

Mansikkahillolla täytetty voileipä

Vuosi Japanissa voi olla traumatisoiva kokemus. Sen huomaa vaikkapa siitä, että saa voimakkaan tunnereaktion, kun lukee romaania (japanilaista, tietysti) ja siinä mainitaan mansikkahillolla täytetty voileipä. Ei niistä leivistä itsestään tietysti traumoja saanut, mutta assosiaation kautta tulee mieleen tiettyjen ihmisten loputon ystävällisyys ympäristössä, jota ei koskaan voinut täysin ymmärtää ja jossa ei koskaan voinut saada itseään kunnolla ymmärretyksi. Kiitoskirjeet ovat vieläkin kirjoittamatta, enkä edes enää osaa tuntea sellaista kunnon syyllisyyttä kuin kuuluisi.

Ylijäämä

Sain sähköpostia Kiotosta, yliopistosta jossa opiskelin. Olen maksanut liian suuren summan viimeisessä sähkölaskussani. Minua pyydetään soittamaan Hra Inouelle Kansain sähköön ja sopimaan ylijäämän palautuksesta. Tuntuu hieman hullunkuriselta, kun puhelu luultavasti maksaa enemmän kuin se palautettava summa on.

Kun tuttu on vierasta

Olen Suomessa. Epätodellinen olo. Kaikki on suurta, etäisyydet ovat pitkiä. Kadut ovat neljä kertaa niin leveitä kuin Kiotossa. Tuntuu pahalta, kun naapurit eivät edes tervehdi. Ruokakaupassa on käsittämättömät valikoimat käsittämättömän tuoreita hedelmiä käsittämättömän halvalla. Sisustukseni tuntuu liian valkoiselta.

Pitäisi alkaa kirjoittaa kiitoskirjeitä ja lähettää lahjoja kaikille niille, joille jäin velkaa. Mutta vielä viikon jälkeenkin on vetämätön olo. En saa tartuttua mihinkään. Joku osa minusta sanoo, että pitäisi lopettaa syöminen ja heittäytyä olohuoneen matolle makaamaan. Ehkä tekisin sen, ellen tietäisi että rappiosta ylös kiskoutuminen on sata kertaa vaikeampaa kuin normaalitilan ylläpitäminen.

Vuosiluku 2008 tuntuu väärältä. Kun lähdin, Suomessa oli kesä 2007. Pitäisi olla vieläkin. Kuin olisi hypännyt yhden vuoden yli. Jollakulla on uusi poikaystävä, joku toinen on lihonut kymmenen kiloa. Tuntuu siltä, että koko elämä kaikkineen on niin hirvittävän hetkellistä.

Tassa tama alkaa olla

Aamupaivasta, kun istuin kotona ja luin kokeeseen, tuli yhtakkia sellainen merkillisen onnellinen ja rauhallinen olo, joka joskus tulee suurten muutosten keskella. Ajattelin, etta kaikista vaikeuksista huolimatta tama on lopulta ollut hyva vuosi. Ajattelin, etta jos jotakin kadun niin sita, etten aina jaksanut edes yrittaa hymyilla. Etta annoin itseni upota liiaksi koulustressiin ja koti-ikavaan. Etta en ottanut aktiivisemmin ihmisiin kontaktia enka yrittanyt sopeutua itaaasialaiseen kulttuuriin paremmin. Ensi kerralla osaan ennakoida kaikkea paremmin ja tiedan miten toimia. Sikali, kun tulee ensi kertaa (jos aion jatkaa Japanin tutkimuksen alalla, pitaisi kai asennoitua siten etta tulee, mutta...).

Tekisi mieli kirjoittaa jotakin hienoa ja merkityksellista, mutta paani on tyhja ja vahan kipeakin. Suoritin tanaan viimeisen tenttini ja hyvastelin parikymmenta ihmista - kaikki opettajat mukaanlukien (on hassua kuinka yhteystietojen pyytaminen osoitekirjaan tuntuu merkittavalta, vaikka pohjimmiltaan tietaa ettei tule olemaan yhteydessa). En osaa enaa sanoa muuta kuin etta olo on epatodellinen. Katselin aamupaivalla ikkunani takana olevaa japaninvaahteraa. Joidenkin lehtien karjissa nakyy jo vahan oranssia. Sita kai odottaisi jo syksya, ellei tietaisi ettei ole taalla sita nakemassa. Puun ohi lensi sinimusta perhonen. Niin iso, etta sellaisia ei Suomessa olekaan (tosin on sanottava etta torakoita tai kammenenkokoisia hamahakkeja ei tule ikava).

Aloitin taman blogin Japani-blogina ja sellaisena aion sen pitaa. Mutta annoin itselleni luvan jatkaa tata hetken viela Suomesta kasin. Viimeistella ja julkaista ne puolivalmiit merkinnat, joita koneellani on. Ehka sanoa sanasen paluushokista ja siita, milta Japanin vuosi sitten Suomesta katsottuna nayttaa. Jo senkin takia, etta tuntisi itse arjessaan olevan enemman jatkuvuutta. Silti tuntuu, etta pitaisi tassa ja nyt kiittaa lukijoita tasta vuodesta.

Non scholam sed vitam...

koetehtävistä poimittua:

”Hra Hurmuri: Kuinka olisikin ihanaa kävellä Shijolla käsi kädessä tyttöystävän kanssa!
Hra Laiskuri: Totta! Taidankin mennä heti tänä iltana.
Opettaja Pelkonen: Mutta ensin on suoriuduttava loppukokeista. Siihen asti, että olette omaksuneet läpipääsyyn riittävät tiedot, minä hoidan seurustelun tyttöystävän

a) sijasta b) siasta c) sijaan d) siaan”

Jäin miettimään eilistä sanomalehtikoetta. Monet tehtävät olivat sellaisia, että niihin olisi ollut mahdoton vastata, jos ei olisi lukenut kurssilla käsiteltyä aineistoa. Riippumatta siitä kuinka hyvin osaa japania. Mutta jos valittaisin asiasta kurssin opettajalle, tämä luultavasti hämmentyisi ja kysyisi, miksi kokeesta pitäisi saada hyvä arvosana, jos siihen ei kerran ole lukenut.

Olen itse tottunut ajattelemaan, että kielikurssien kokeiden tarkoitus on mitata kielitaitoa, ei sitä miten paljon opiskelija on päntännyt edellisenä iltana. Opiskellaan elämää varten, kuten lentävä lause sanoo. Suomalaisen näkökulmasta sanomalehtikurssilla opittava oikeassa elämässä hyödyllinen (ainakin jos asuu Japanissa tai on Japanin tutkija tai muuten kiinnostunut japanilaisesta mediasta) taito on kyky lukea japaninkielistä sanomalehtitekstiä. Yksittäisten artikkelien sisällön opettelu tuntuu puhtaasti koulua varten opiskelemiselta.

Mutta toisaalta – japanilaisessa yhteiskunnassa on varmasti tärkeä elämäntaito osata osoittaa kunnioitusta toisia kohtaan noudattamalla muotoja, jotka tuntuvat länsimaisesta ihmisestä tyhjiltä ja tarpeettomilta.

*

Kävin tänään viimeistä kertaa tämän yliopiston kuntosalilla. Siellä oli lisäkseni vain kaksi japanilaista tyttöä, joilla oli korviasärkevän korkeat äänet. Toinen tytöistä kirmasi ympäri salia, pysähtyi sitten peilin eteen, nosti paitaansa ja vilautti rintsikoita (ne olivat vaaleanpunaiset).

*

Tässä olisi vielä jäljellä kaksi koepäivää, kolme koetta, muutama pakattava ja lähetettävä laatikko, sayonara paati huomenna, suuri kesäilotulitus Osakassa perjantaina, toinen sayonara paati lauantaina, loppusiivous, huonetarkastus maanantaina, sitten (toivottavasti – en ole hetkeen kuullut mitään siitä tuttavapariskunnasta) taas Osakaan ja tiistaiaamuna koneeseen. Tuntuu niin epätodelliselta.

Kokeiden välistä

Koti-internet lakkaa toimimasta torstain ja perjantain välisenä yönä. On sellainen olo, että pitäisi kirjoittaa niin kauan kuin kätevästi voi. Ideoitakin olisi. Mutta kaikki keskittymiskyky menee tentteihin ja ajatukseen siitä, että viikon päästä kaiken on oltava sillä mallilla että voi lähteä.

"Älä kuvittele, että huominen kanji-koe on yhtä helppo kuin tämä kielioppikoe. Pänttää läpi yön!" kuului tämän päivän ensimmäisen kokeen viimeinen tehtävälause.

Toisena kokeena oli vuorossa sanomalehtikurssin tentti. Kurssilla luetuista artikkeleista oli peitetty osia ja kysyttiin, mikä seuraavista lauseista kuuluu tähän. Tai missä järjestyksessä seuraavat virkkeet olivat tässä osiossa, numeroi.

Mutta - kuusi takana, neljä jäljellä. Enää kolme koepäivää.

Rakkautta ja hiilihydraatteja

Oppimateriaalista poimittua:

”Kun kerran on loppukoe tulossa, laadin vaikeat tehtävät, joissa täytyy soveltaa laajasti kaikkia tähän mennessä opittuja asioita. Mitä se on, ellei rakkautta?”

Jos olen koko ajan sisällä, nuudun ja tulen mökkihöperöksi. Ilmastointilaitteen humina ja lakkaamaton kaskaiden siritys (miten jostain pienestä hyönteisestä voi lähteä niin kova ääni?) tekevät minut hulluksi. Koko ajan on sellainen olo, että pitäisi lähteä kävelylle, jotta vähän virkistyisi, mutta ulkona kuumassa vain väsyy entisestään.

Kun olin leipomon kassalla, radiosta (tai levyltä, tai mitä ne ikinä siellä soittavatkin) alkoi yhtäkkiä kuulua: ”En oo koskaan tavannut/ ketään niin kuin nyt oon sut.” Oli vähän puulla päähän lyöty olo ja piti hetken aikaa miettiä, että onko tämä nyt oikeasti suomea. Olisi tehnyt mieli jäädä liikkeeseen kuuntelemaan, mutta sosiaalinen paine pakotti ulos. En kyennyt kohtaamaan myyjätyttöjen hämmennystä siitä, että asiakas ei poistukaan heti maksettuaan. Ajatus siitä, että on kymmenen päivän päästä Suomessa, tuntuu hyvältä. Toivottavasti ei tule sellainen kauhea shokkipettymys, josta ulkomaille lähtijöitä aina varoitellaan.

Todella monet Eurooppaan palanneet ovat sanoneet, että japanilaista palvelukulttuuria tulee ikävä ja että myyjät tuntuvat aina töykeiltä. Luultavasti minullekin käy niin. Mutta tänään leipomossa tuntui siltä, että myyjät ovat kuin robotteja hymyineen ja kumarruksineen. Olisin toivonut, että jatkuvat irasshaimaset ja arigatoo gozaimashitat edes hetkeksi taukoaisivat ja saisin valita kalliit leipäni rauhassa ja hiljaisuudessa.

Kohti sosialismia

Seisoimme eilen Sanjon sillalla. Jokirannalla pojat hakkasivat rumpuja ja joku tyttö lauloi. Kiinalainen kaverini sanoi, että Kiinassa katusoittajat soittavat saadakseen rahaa, eivät ilmaistakseen itseään. Monesti soittajat ovat sokeita tai rampoja kerjäläisiä. Meksikolainen tyttö kysyi, eivätkö ne saa valtiolta tukea kun Kiina kerran on sosialistinen maa. Kiinalainen vastasi, että sosialismia ei ole vielä saavutettu ja että sen saavuttamiseksi on ensin keskityttävä talouskasvuun.

Retkeltä

Amanohashidatessa oli kuuma. Vuokrasin punaisen polkupyörän. Pääsin uimaan. Matkustin junassa, jonka nimi oli Tango Explorer 4号.

Kaikilla japanilaisilla tuntuu olevan synnynnäinen (tai ainakin varhaisessa lapsuudessa opittu) poseeraus-skilli. Minulla menee vieläkin silmät kiinni valokuvissa. Tosin olen huomannut myös, että jos minusta otetaan jatkuvalla syötöllä valokuvia, parinkymmenen kuvan joukosta saattaa löytyä yksi hyväkin.

Far more complicated

Sain tänään palautteet sosiolingvistiikan esitelmästäni. Yksi japanilainen tyttö oli kirjoittanut: ”I realized again. Japanese language is far more complicated than foreign languages.”

Hellepäivä

Helsingissä on helle, kun lämpötila ylittää 25 astetta. Kiotossa on helle, kun lämpötila ylittää 35 astetta.

**

Nyt on aikaa (ainakin vähän), joten palaan taas viikon taaksepäin:

Teeseremoniaopettaja lahjoitti minulle viikko sitten teevälineistön (minun ei kai auta muu kuin yrittää ruikuttaa se läpi käsimatkatavarana). Tietysti ilahduin hirveästi. Mutta toisaalta tuli outo olo. Kai tämä kaikki kilpistyy siihen ”kannustetaan vammaista lasta” –asenteeseen, jolla japanilaiset niin usein suhtautuvat ulkomaalaisiin. Siihen että on täysin selvää, että minua kohdellaan eri tavoin kuin japanilaisia. Kaikkein oudointa on se, että japanilaiset tuntuvat kuvittelevan, etten huomaa eroa.

Viime viikon maanantainahan minulla oli se teeseremoniakoe. Se, jota varten en harjoitellut lainkaan. Heti aluksi opettaja sanoi, että saisin kaikki käyttämäni välineet lahjaksi, jos koe menee läpi. Siitä tiesin, että koe tulisi menemään läpi, vaikka miten mokailisin. Tilaisuus oli sen verran muodollinen, että olisi ollut kaikille seremoniaan osallistujille äärimmäisen noloa, jos minut olisi reputettu. Japanissa todelliset kokeet tapahtuvat verhojen takana, viralliset kokeet ovat pelkkää rituaalia. Mutta minä en ollut läpäissyt mitään todellista koetta.

Yksi minua opettaneista naisista istui vieressäni läpi koko temaen ja kuiskasi minulle mitä tehdä aina kun olin menossa hakoteille. Myöhemmin hän selitti senseille, kuinka minua oli muka jännittänyt niin paljon, että pääni oli välillä ihan tyhjä. Luultavasti kaikki tiesivät asian todellisen laidan. Silti sain teevälineistön, ja sensei luovutti minulle juhlallisesti virallisen todistuksen siitä, että olen tehnyt ensimmäisen ihan oikean temaeni. Samalla hän piti pitkän puheen, josta ymmärsin lähinnä sen että nykyään ulkomaalaiset ovat kiinnostuneempia perinnetaiteista kuin japanilaiset itse ja se on noloa kaikille japanilaisille. Ja sen että minä muka olin todella ponnistellut todistukseni eteen.

En tuntenut kuuluvani koko teehuoneeseen. Mutta en osannut kuin leikkiä mukana ja olla kuin en tajuaisi, millaista teatteria kaikki oli. Japanilaisille oli varmasti selvää, että sain todistukseni (ja astiastoni!) sata kertaa helpommalla kuin kukaan japanilainen oppilas ikinä. Mutta en tiedä, tajusivatko nämä ihmiset, että se oli selvää minullekin. En usko, että saan koskaan tietää.

*

Tein ensimmäisen temaeni lainayukatassa. Täti, joka auttoi minua pukeutumaan, solmi vyöni takaa rusetille, tavalla joka on varattu naimattomille naisille. Tiesin, mikä selittely ja hässäkkä olisi odotettavissa, jos protestoisin. Joten annoin asian olla, käyttäydyin vain kuin en tietäisi rusetin merkitystä. Huolimatta siitä, että periaatteessa kieltäydyn kantamasta aviollista statustani (joka tietysti on epäolennainen) ilmaisevia tunnusmerkkejä. En yksinkertaisesti jaksanut nostaa asiasta älämölyä. Kun kuulin saavani teekupit, tajusin myös miten hirvittävän noloa se olisi ollut. Ehkä minun pitäisi vain löytää jostakin enemmän huumorintajua.

*

Yksi teeseremoniassa käyvistä naisista kysyi, missä lukiossa olen vaihdossa. Tietysti se on näin jälkeenpäin ajateltuna huvittavaa (ja osoittaa, kuinka vaikea japanilaisten on arvioida länkkärin ikää). Mutta sillä hetkellä se närkästytti, siinä määrin etten pystynyt hillitsemään itseäni, vaan sanoin olevani 29-vuotias. Olen huomannut, että täällä Japanissa toivon yhä useammin, että minut tunnustettaisiin sen ikäiseksi kuin olen. Aikuiseksi, josta ei tarvitse huolehtia (kauhea harha tietysti, koska Japanissa kaikista huolehditaan). Ehkä se tarkoittaa, että olen viimein päässyt yli ikäkriisistä (vaikka luulenpa, että silti panikoin ensi vuoden toukokuussa).

**

Huomenna on viimeinen koulupäivä. Sitten kaksi päivää vapaata ja loppukokeet. Juuri nyt tuntuu siltä, että ellei ylihuomenna sada kaatamalla, matkustan meren rannalle ihan yksin ja rauhassa. Japani-kokemukseni ei ole täydellinen, ellen ole kertaakaan uinut meressä (Okinawalla sukeltamista ei lasketa – en kyllä itsekään ymmärrä miksi).

An excess of reason

Olen lukenut Kim Stanley Robinsonin Forty Signs of Rainia vähän pettyneenä. Kirja on tuntunut vanhojen ideoiden (henkilöhahmoja myöten) kierrätykseltä yhdistettynä ilmastosaarnaan (ja minä olen Robinsonin kanssa ympäristöasioista samaa mieltä! – mutta kirjoista, joilla on liian selkeitä poliittisia päämääriä, on joskus vaikea saada mitään irti kirjallisessa mielessä). Eilen se yhtäkkiä kolautti kuitenkin: ”An excess of reason is itself a form of madness.” Ei ehkä mitään hirveän uutta ja omaperäistä, mutta kuitenkin se isku päähän jota olin kaivannut.

*

Kysyin vuoden Kanadassa viettäneeltä japanilaiselta tytöltä, oliko tällä paluushokkia. Tyttö sanoi että kyllä. Kun isä tuli vastaan Kioton asemalle, tyttö oli yrittänyt vahingossa mennä autoon väärältä puolelta sisään (Japanissahan on vasemmanpuoleinen liikenne). En tiedä, mieltävätkö japanilaiset sanan shock (tai paikallisella kielellä shokku) eri tavalla kuin minä vai onko tämä taas sitä, että vain kevyistä ja hauskoista asioista saa puhua. Vai olisiko minun pitänyt tulkita koko kertomus siten, että isän kanssa oli jotain konfliktia (tyttöhän palasi opiskelija-asuntolasta vanhempiensa luo)? En tiedä.

Vieläkin tulee niitä hetkiä, jolloin kulttuuriero on ylitsepääsemätön kuilu, jonka reunalla minua alkaa huimata. Ainoa mitä kykenee ymmärtämään, on se että keskustelukumppani ei tule ymmärtämään minua enkä minä häntä. Joskus tuntuu että kulttuuri on inhimillinen virhe, joka olisi jo aika korjata.

*

Yksi tällä lukukaudella jatko-opinnot aloittanut japanilainen tyttö valitti, että uusien opiskelutoverien joukossa ei ole lainkaan kiinnostavia tai hyvännäköisiä miehiä. Kaikilla niillä on silmälasit (eikä mitkään tyylikkäät silmälasit), eikä kukaan niistä käytä brändivaatteita.

*

Luettelin maanantain lyhyissä kuulumisissa asioita, joista kirjoittaa tarkemmin, kun ehtii. Palaan siis Takarazukaan.

Takarazuka on yksinomaan naisista koostuva teatteri, joka esittää länsimaisia musikaaleja. Kiinnostavan siitä tekee se, että naiset näyttelevät myös miesroolit. Minusta Takarazuka muodostaa hauskan vastaparin perinteiselle japanilaiselle teatterille (esim kabuki), jossa miehet näyttelevät naisrooleja.

Minulle kerrottiin, että tulevat Takarazuka-näyttelijät siirtyvät treenaamaan kokopäivätoimisesti tanssia ja laulua heti yläasteelta päästyään. Jokainen näyttelijä tekee yksinomaan nais- tai miesrooleja. Heti uran alussa näyttelijät valitaan joko nais- tai miesrooleihin kasvonpiirteiden, pituuden ja äänialan mukaan. Kertomuksen mukaan Takarazukan näyttelijät myös eroavat teatterista mennessään naimisiin. Miesroolien näyttelijöitä pidetään erityisen hyvänä vaimoaineksena, koska nämä ”ymmärtävät miesten ajattelua”.

Elekieli, liikehdintä ja ääni olivat niin miesmäisiä, että ilman teatterikiikareita näyttelijöitä ei luultavasti olisi tunnistanut naisiksi (istuimme huokeammilla paikoilla melko kaukana lavasta). Täytyy myös sanoa, että tuli todella outo olo, kun maskeerauksen ja puvustuksen (ja etäisyyden) ansiosta aidon länsimaalaisilta näyttävät Ranskan vallankumoukselliset (katsoimme Punaisen neilikan) huusivat japaniksi: ”Kakumei banzai!”

Käytännöllistä

"Jos en pääse jatko-opiskelijaksi, palaan Taiwaniin ja menen naimisiin."

Lähdön tuntua

Tein tänään älykkään ratkaisun, jätin koulun väliin ja lähdin aamukahdeksalta Shijo Kawaramachille odottamaan kello yhdeksää, jolloin Gion matsurin kulkue lähti liikkeelle. Nyt olen sitten ihan uuvuksissani ja pitäisi alkaa lukea huomisiin kokeisiin...

Kulkueen jälkeen kävin muutaman kaverin kanssa syömässä ja ottamassa purikura-kuvat. Kun siinä poseerasimme Sweet & Innocent -taustoja vasten Like a Virginin soidessa taustalla, ajattelin tajunneeni jotakin olennaista japanilaisten tyttöjen (tai ainakin monien näistä) asenteesta, siitä jossa ”viattomuus” on coolia ja itse asiassa myös seksikästä.

Ilmassa oli lähdön tuntua – alle kolme viikkoahan tässä on jäljellä. Ehkä se, ehkä jokin muu oikku sai minut varastamaan kahvilasta lusikan. Epäröin pitkään ennen kuin uskalsin sujauttaa sen laukkuuni, ja tietysti minulle tuli huono omatunto. Euroopassa astioiden varastaminen on kai normaalia ja tavallaan hyväksyttävääkin (etenkin baareissa), täällä se tuntui rikokselta koko yhteisöä kohtaan (kuvittelin kahvilan koko henkilökunnan konttaamassa yömyöhään pöytien alla puuttuvaa lusikkaa etsimässä). Ulos kävellessäni ajattelin, että tarjoilijat luultavasti huomasivat minun ottaneen lusikan. Kukaan ei vain sanonut mitään, koska noloa tilannetta pitää välttää viimeiseen asti. Tuli entistä syyllisempi olo.

Menin bussiin kahdestaan läheisimmän kaverini kanssa, kun muut jäivät vielä ostoksille. Kotimatkalla sanoin, että tuntuu ettei ole tarpeeksi aikaa hyvästellä ihmisiä. Oli pakko lähteä kesken keskustelun, kun bussi saapui Kawaramachi-Imadegawalle. Kaveri katsoi minua bussin ikkunasta, vilkutimme toisillemme. Kotia kohti kävellessä tuli itku silmään.

Rentouttava shoppailu

Ajattelin tänään rentoutua vähän ja mennä ihan yksin ostoksille. Ettei tarvitse hymyillä koko ajan eikä jutella kenellekään, eikä vastailla kaiken maailman kysymyksiin. Tietysti ensimmäisen kaupan myyjä kysyi, mistä olen kotoisin, kuinka kauan olen asunut Japanissa ja onko tämä hiusteni alkuperäinen väri. Sovituskopissa ollessani kuulin kuinka myyjät juttelivat keskenään: ”Onpa se söpö ja puhuu japaniakin!” Siinä sitten menivät shoppailuhalut tämän päivän osalta. Seuraavan kerran vaatekaupassa asioidessani en kyllä osaa mitään muuta kieltä kuin suomea!

Päätin palkita melkein suoritetun Japanin vuoden uudella, paremmalla (ja kalliimmalla) elektronisella sanakirjalla. Siinä on kanji writing pad jonka avulla saatan ehkä jotenkuten selvitä ylihuomisesta ikkyu-preppauskurssin kanji-kokeesta (opettaja on armollinen ja antaa meidän käyttää sanakirjaa, mutta kokeessa on aika kortilla ja siinä kysytään pääasiassa kaikkein kummallisimpia lukutapoja, joten olen hieman pulassa sanakirjalla varustettunakin).

Metrossa kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota Jieitain eli Itsepuolustusjoukkojen värväysjulisteeseen. Siinä oli kuvia univormuissa (ja budo-asuissa) hymyilevistä miehistä ja naisista ja teksti ”平和を、仕事にする！” (”Tee rauhasta työsi!”)

Paranoiaa

Täällä Japanissa olen alkanut kärsiä paranoiasta (ehkä kärsin siitä jo Suomessa, mutta täällä se on pahentunut). Yksi tapa jolla se ilmenee on, etten enää uskalla luottaa positiivisiin kommentteihin. Tänään, kun pari kurssikaveria tuli kehumaan sosiolingvistiikan esitelmääni, ilahduin ensin, mutta aloin jälkikäteen miettiä että ehkä ne vain ajattelivat, että tarvitsin rohkaisua koska näytin siltä että jännitän hulluna (ja minähän jännitin hulluna) tai koska englantini (joka on melkein kaikkien kurssilaisten äidinkieli) voisi olla parempaakin.

Paranoia juontanee juurensa siihen, että japanilaisilta saa niin paljon ”kannustetaan vammaista lasta” –tyypin kehuja (”Kylläpä kanjisi ovat kauniita”, ”Kylläpä tuo teeseremonia sujui taitavasti”, ”Onpa mahtava kukka-asetelma” jne), jotka tunnistaa heti ne kuullessaan juuri siksi mitä ne ovat. Ja sitten yhtäkkiä huomaa olevansa epäluuloinen kaiken positiivisen palautteen suhteen. Pohdin asiaa kuntopyörää polkiessani (poltan muuten nykyään ihan järjestäni neljä sushirullaa), uskoin tiedostavani ongelman ja päätin suhtautua kurssikaverien kehuihin aitoina kehuina. Mielenterveyteni kannalta on silti ehkä ihan hyväksi etten ole täällä enää kovin kauan.

Lisäksi alan olla kurkkuani myöten täynnä Nihongo to Nihon bunka kyoiku sentaan toimistoa. Meillä on sellainen sääntö, että toimistolla on käytävä joka päivä ilmoittautumassa läsnäolevaksi (huolimatta siitä, että jokainen opettaja merkitsee poissaolot omalla tunnillaan) eli käytännössä pistämässä puumerkkinsä paperiin, jossa on ruutu jokaisen kalenteripäivän kohdalle (vapaapäivät on ruksattu yli). Joku sanoi, että käytäntö on olemassa maahanmuuttoviranomaisia varten (jotta olisi keino todistaa, että me opiskelijaviisumilla olijat todella opiskelemme), mutta en tiedä pitääkö se paikkansa.

Kun tänään menin toimistolle, yksi tädeistä pyysi minulta ikebana-raporttejani. Kysyin, eikö niiden deadline ole vasta huomenna. Kyllä, mutta täti halusi vain muistuttaa asiasta. Kaikki aikovat palauttaa ne vasta huomenna, hän lisäsi hivenen paheksuvaan sävyyn. Minun olisi tehnyt mieli alkaa raivota ja räyhätä ja huutaa että kyllä minä helvetti soikoon muistuttamattakin tiedän että dedis on huomenna ja kai minä saan ihan vapaasti kirjoittaa paperini vaikka kuudelta huomenaamuna, kunhan tuon ne määräaikaan mennessä toimistolle. Luonnollisestikin hillitsin itseni.

Meillä on periaatteessa ensi viikon torstaina vielä korvaava luento (muut luennot loppuvat tiistaina), koska yksi opettaja on ollut kerran sairaana. Opettaja kuitenkin sanoi, että korvaavalla luennolla ei käsitellä uutta asiaa eikä kirjata poissaoloja. Tämän täytyy kuitenkin jäädä meidän välillemme, sillä opettaja joutuu vaikeuksiin, jos toimistotädit saavat tietää että luentoa ei pidetty. Tuntuu ihan naurettavalta suhteutettuna siihen, että Suomessa yliopisto-opettajat voivat jättää luentoja pitämättä ihan oman mielensä mukaan.

Periaatteessa helvetillisen koeviikkomme pitäisi alkaa ensi viikon perjantaina ja loppua sitä seuraavan viikon torstaina, mutta uusimman aikataulun mukaan ensimmäinen koe on jo tämän viikon perjantaina. Ja viimeinen kahden viikon päässä siitä. Yritän olla stressaamatta liikaa. Sinänsä arvosanoilla ei ole minulle niin merkitystä, mutta olen sitä persoonallisuustyyppiä, joka kerran aloitettuaan kokeeseen lukemisen ei pysty lopettamaan ennen kuin hallitsee koko alueen. Mutta tuntuu järjettömältä käyttää viimeiset viikot Japanissa nenä kiinni opintomonisteessa...

*

Muissa huomioissa: korealainen tyttö piti sanomalehtikurssillamme esitelmän öljyn hinnasta. Hän oli käyttänyt lähteenä yhtä japanilaista ja useaa korealaista lehteä. Esitelmässään hän analysoi erilaisia mahdollisia syitä öljyn hinnan nousuun. Maailman öljyvarojen hupeneminen ei ollut niiden joukossa. Huomautin asiasta, ja opettaja totesi että sellaisiakin teorioita on olemassa. En osaa lainkaan arvioida, onko tässä enemmän kyse aidosta tietämättömyydestä vai sosiaalisesta sopivuudesta. Tiedän vain, että minun japanintaidoillani ei esitetä vakuuttavia argumentteja juuri mistään.

Lyhyesti kuulumisia

Juuri nyt ei ole ollut oikein aikaa kirjoittaa. On tapahtunut monta asiaa, joista tekisi mieli kertoa, mutta tarkempi analyysi vaatii aikaa. Joten luettelen lyhyesti pääkohdittain (ja palaan näihin ehkä myöhemmin):

Näin Takarazukan revyyn.

Sain teevälineistön lahjaksi teeseremoniaopettajalta (ihmettelen, miten saan ne särkymättä Suomeen).

Japanilainen tuttavapariskunta, joka asuu Kansain kansainvälisen lentokentän vieressä, kutsui minut luokseen viimeiseksi yöksi. Se tarkoittaisi, ettei tarvitse herätä lähtöaamulla viideltä. Olen niin kiitollinen.

Joskus tuntuu, että japanilaiset eivät koskaan nuku eivätkä koskaan lakkaa jaksamasta hymyillä. Ei vaikka olisi väsynyt ja raskaana ja pahoinvoiva. Koen olevani heikko.

Ehkä palaan analysoimaan näitä asioita tarkemmin, jos ehdin. Huomenna pitäisi "ottaa rennommin", eli käydä salilla, siivota ja kirjoittaa kaksi esseetä.

Essee kirjoitettu

Kirjoitin, valvoin kolmeen, heräsin seitsemältä, kirjoitin vähän lisää ja nyt sosiolingvistiikan essee on valmis. Tämä se vasta on elämää. Tämä loppupäivä menee kyllä tässä vähän hukkaan (mitä nyt kävin tekemässä yhden kukka-asetelman jota piti korjata kolmesti ennen kuin se kelpasi opettajalle) kun olen niin väsynyt etten jaksa mitään.

Ensi viikolla on taas kahden paperin dedikset, sitä seuraavalla viikolla yhden, sitten alkavatkin kokeet ja niiden päätyttyä on pari hassua päivää ennen kuin lähden. Ja Gion-matsurikin olisi tässä ensi viikolla. Ja haluaisin vielä käydä meren rannalla ennen kuin palaan Suomeen. Ja sitten on vielä jäljellä järjettömät määrät pakkaamista, punnitsemista, postitse lähettämistä, kaikenlaisten sopimusten katkaisemista, pankkitilien sulkemista...

Seksijumalatar

Näin tänään noin 3-vuotiaan pojan, jonka T-paidassa luki Goddess of Sex.

Esseen kirjoittamista vältellessä

Oppimateriaalista poimittua:

Mies: ”Me molemmat käymme töissä, mutta vaimoni valmistaa minulle joka päivä benton, vaikka hänellä olisi kuinka raskas työpäivä edessä ja vaikka hän olisi edellisenä päivänä palannut töistä kuinka myöhään. Mitä tämä on, ellei rakkautta?”


En ole niitä ihmisiä, jotka polttavat vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja. Mutta eilen poltin paperin, jossa oli muistilista minua ahdistavista asioista. Siitä tuli tietyllä tavalla puhdas olo (joka on jatkunut ainakin tähän asti).

Se ahdistunut kiinalainen tyttö ei ollut eilen koulussa, joten tartuin tilaisuuteen ja lähetin viestin. Ajattelin, että ”Oletko kunnossa? Huolestuttaa kun et ollut eilen koulussa ja perjantainakin vaikutit huonovointiselta. Minullakin on ollut stressiä, mutta onneksi kohta on kesäloma. Aiotko käydä Kiinassa?” välittäisi oikean viestin aasialaisessa kulttuurissa. Tyttö kiitteli kovin viestistä ja tuli vielä tänään juttelemaan. Hän sanoi aikovansa jäädä vaihto-opiskelun jälkeen Japaniin ja mennä naimisiin Osakassa olevan poikaystävän kanssa, mutta se on salaisuus (ja näin
kevytmielisesti minä juoruan sen maailmalle blogissani).

Enää ei ole mitään kysymystä siitä, käyttääkö ilmastointia vai ei. Luulin, että viime viikolla oli kuuma, mutta olin väärässä. Kuulemma Osakassa on ollut nyt ensimmäinen nettaiya, yö jona lämpötila ei laske alle 25 asteen. Opettaja arveli sadekauden päättyvän (ja oikean kesän alkavan) tällä viikolla. Aamulla ulkona tuntui lähes viileältä, kun oli vain 31 astetta ja pieni tuulenvire.

Clean the filter!

”Clean the filter!” lukee meidän talomme kuivausrummuissa. Mainitsemattakin lienee selvä, että juuri kukaan ei tee sitä. Kävin juuri alakerrassa ja puhdistin suodattimet kaikista niistä kuivausrummuista, jotka eivät olleet käytössä. Jonkun on pakko.

Tänään teeseremoniaopettaja ilmoitti, että minulla on ensi maanantaina koe (se on viimeinen kerta kun käyn tunnilla). En jaksa kantaa siitä huolta. Ei ole niin väliä, pääsenkö läpi vai en. Tärkeintä on, että voin olla siinä tatamihuoneessa, katsella kukka-asetelmia ja teekuppeja ja muistaa, että oli olemassa syy miksi Japanin kulttuuri kiinnosti minua. Että voin vain tehdä temaeni kuten parhaiten taidan ja olla ajattelematta mitään, keskittyä käsien liikkeisiin ja kuppien väreihin. Puhdistaa kaikki filtterit (tai mitä hiton suotimia ne sitten suomeksi ovatkin). Kiva olisi tietysti, jos oppisi temaen niin hyvin, että voisi Suomessa pitää teekutsut.

Monet pitävät teeseremoniaa ja ikebanaa samanlaisena ”naisten pikku puuhasteluna” kuin vaikkapa koruompelua. Nämä perinnetaiteet ovat kuitenkin olleet alunperin miesten alaa (ja liittyneet pitkälti zen-ideologiaan), eivätkä naiset ole saaneet edes osallistua niihin. Vasta Tokugawa-kauden loppupuolella niistä tuli osa samuraiperheiden tytärten koulutusta – hienostuneen naisen tunnusmerkki, joka nosti tytön avioliittoarvoa.

Heian-kauden kirjallisuutta on arvostettu nykypäivään asti (monet pitävät Genjin tarinaa edelleen koko Japanin kirjallisuuden merkittävimpänä teoksena). Tärkeimmät Heian-kauden japaninkieliset teokset ovat naisten kirjoittamia. Tämän syynä on pidetty mm. sitä, että Heian-kaudella miehet pyrkivät kirjoittamaan kiinalaistyylisiä tekstejä kiinaksi, kun taas naiset, joiden koulutukseen kiinan kieli ei kuulunut, kirjoittivat japaniksi (ja luonnollisesti äidinkielellä kirjoitettu kirjallisuus oli laadukkaampaa ja säilytti siksi arvonsa). Tomiko Yoda on kuitenkin kyseenalaistanut tämän teorian. Hänen mukaansa oli ihan yleistä, että miehet kirjoittivat japaniksi eivätkä kiinantaitoiset aatelisnaisetkaan välttämättä olleet niin harvinaisia kuin on kuviteltu.

Kun Meiji-uudistuksen jälkeen alettiin rakentaa modernia valtiota, oli luonnollista pohjata kansallista identiteettiä Heian-kauden japaninkieliseen kirjallisuuteen. Tätä varten Heian-kauden kirjallisuutta oli tarpeen defeminisoida (suosittuja olivat esim. teoriat, joiden mukaan naisten nimiin laitetuilla teoksilla olikin todellisuudessa miespuolinen kirjoittaja). Oli sopimatonta, että jollakin korkeasti arvostetulla ja valtion kannalta tärkeällä oli feminiininen leima. On tavallaan mielenkiintoista, että teeseremonia ja ikebana ovat sitä vastoin kokeneet 1800-luvulta lähtien eräänlaisen demaskulinisaation, mutta ovat silti säilyttäneet kulttuurillisen prestiisiarvonsa (ja pysyneet osana kansallisidentiteettiä). Toisaalta niiden laita on vähän samoin kuin ruoanlaiton. Perinteisessä työnjaossa ruoan valmistaminen on ”naisten hommaa”, mutta huippukokit ovat silti pääasiassa miehiä. Eipä naispuolisia teemestareitakaan juuri ole, vaikka teeseremonian harrastajista suurin osa on nykyään naisia.

Täytyy sanoa, että pari kertaa teetunnilla on tullut ompeluseuraolo. Ensimmäistä kertaa kun kävin siellä, ystävällinen vanhempi rouva (jolla oli ruskeat etuhampaat) tiedusteli, kenestä Genjin tarinan naishahmosta pidän eniten. Yritin (hieman vaivaantuneena) selittää, että Genji on minusta mielenkiintoinen lähinnä sosiaalihistorian lähteenä. Mitäköhän täti olisi sanonut, jos olisin paukauttanut että leskirouva Rokujosta?

Japanin Väyrynen

Oppimateriaalista poimittua:

Eräs ystäväni pitää tempuran valmistamista vaivalloisena. Silloin, kun hänen miehensä haluaa syödä tempuraa, ystävä tyytyy ostamaan sitä kaupan valmisruokaosastolta. Kerran hän poikkeuslaatuisesti valmisti itse tempuraa. Tultuaan kotiin ja nieltyään suullisen tempuraa mies sanoi melko törkeästi: ”Tämä tempura ei ole yhtä hyvää kuin tavallisesti. Lienee parasta ettet enää osta tästä kaupasta.”

Kun presidentti Clinton vieraili Japanissa, pääministeri Mori opetteli kaksi englanninkielistä lausetta: ”How are you?” ja ”Me, too”. Melko hölmösti pääministeri Mori kuitenkin teki virheen ja sanoi vahingossa presidentti Clintonille: ”Who are you?” Presidentti Clinton luuli sitä vitsiksi ja vastasi: ”I’m Hillary’s husband.” Melko nolosti pääministeri Mori vastasi virnistellen: ”Me too.”

Opettajan puheista sain sellaisen kuvan, että Mori-vitsit ovat Japanissa vähän kuin väyrysvitsit Suomessa.

Kikattavat hovineidot

Kuulemma Murasaki Shikibun talo sijaitsi hyvin lähellä tätä paikkaa, jossa on nyt meidän asuntolamme. Murasaki oli ”jo vanha nainen” (suunnilleen minun ikäiseni siis), ja on helppo ymmärtää hänen väsymyksensä toisiin hovinaisiin, pinnallisiin, kikattaviin tyttöihin (joista nuorimmat olivat 14-vuotiaita). Joskus täällä on ollut samanlainen olo, vaikka nuorimmat asuntolan tytöistä ovat jo 19-vuotiaita.

Paperinkeräyslaatikko

Tietysti unohdin päivän tärkeimmän uutisen. Yliopistolle oli ilmestynyt paperinkeräyslaatikko, johon ne pahviset bentoboksit voi heittää. Ehkä tämä maailma tästä pikkuhiljaa muuttuu. Ei riittävän nopeasti, pelkään.

Yksi viikko takana taas

Lehteilin japaninkielisiä kirjoja kirjakaupassa, ja huomasin että pystyin lukemaan Banana Yoshimoton Kitchenin ensimmäisen sivun! Pakkohan se oli tietysti sen kunniaksi ostaa (onneksi japanilaiset kirjat ovat pieniä ja kevyitä). Kun olisi vielä aikaa lukeakin! Harmittaa, että otin kaikki kolme luetunymmärtämistä ja lisäksi vielä ainekirjoituksen ja suullisen ilmaisun. Luennot ja niitä varten teetettävät hommat vievät tuhottomasti aikaa, mutta enemmän japania oppisin, jos käyttäisin sen ajan puhumalla ihmisten kanssa, lukemalla kirjoja ja lehtiä, opiskelemalla huolellisemmin kielioppikoostetta varten.

Ulkona on kuuma, mutta luokkien ilmastointi on säädetty niin kovalle, että kynät pyörivät pöydällä. Kun pyysimme säätämään sitä pienemmälle, opettaja sanoi että on parempi pakata villatakki koululaukkuun. Kotona yritän tasapainotella uupumuksen (se tulee, ellen käytä ilmastointia) ja kurkkukivun (se tulee, jos käytän ilmastointia) välillä. Silloin, kun ei sada, haluaisin meren rannalle ja uimaan, mutta koulu pitää kiireisenä eikä koskaan ole aikaa lähteä.

Tein suullisen ilmaisun harjoitustehtävää taiwanilaisen luokkatoverin kanssa. Ideana oli että toinen kertoo ongelmistaan ja toinen on konsultti, joka ehdottaa ratkaisuja. Luokkatoverini (tästä eteenpäin Y) sanoi olevansa koko ajan uninen, koska juttelee yötä myöten ystäviensä kanssa netissä. Ehdotin luennoilla nukkumista. Kun vaihdoimme rooleja, sanoin että minua stressaa, koska koulussa teetätetään niin paljon raportteja ja esitelmiä. ”Kuten esimerkiksi T-sensein tunnilla, vai? Jos stressaa liikaa, kannattaa ehkä pinnata vähän”, Y sanoi (olimme sillä hetkellä tietysti T-sensein tunnilla). Y oli puhunut muidenkin luokkatoverien kanssa, ja ilmeisesti kaikki ovat sitä mieltä että T-sensei teetättää meillä liikaa kaikenlaista. Y oli myös ottanut asian puheeksi ryhmästämme vastuussa olevalle H-senseille, mutta tämä oli neuvonut puhumaan asiasta suoraan T-senseille (mikä on sinänsä hieman myöhäistä, koska koulua on jäljellä kaksi viikkoa ja kaksi päivää).

Kuulostaa hölmöltä, mutta keskustelusta tuli hyvä mieli, sellainen olo että ollaan kuitenkin kaikki ihmisiä samassa tilanteessa, yhteiset ongelmat vaikka eri kulttuuri. Myöhemmin Y esitteli minulle erityisen hyvää kielioppikirjaa. Jos opettelee ulkoa kaikki siinä olevat monivalintatehtävät, pääsee kuulemma nooryokushikenin eli International Japanese Language Proficiency Testin vaikeimman tason kielioppiosiosta läpi. Se hieman pudotti minua takaisin maan pinnalle (sivunmennen sanottuna kielioppi ei ole minulle iso ongelma, mutta ainakin vielä sanasto ja kanji-merkit tuntuvat ylitsepääsemättömältä esteeltä).

Suullisen ilmaisun kurssilla meidät jaetaan aina ryhmiksi tai pareiksi korttipakan avulla. Tänään se heti alkuun itsensä synkkämieliseksi esitellyt kiinalainen tyttö valitti saavansa aina numeron 4. Lukusana ”neljä” on sekä japaniksi että kiinaksi shi, ja molemmissa kielissä samoin ääntyvä (joskin eri merkillä kirjoitettava) sana tarkoittaa kuolemaa. Siksi luku 4 tuo pahaa onnea molemmissa maissa. Myöhemmin samalla tunnilla teimme stressitestin, josta tyttö sai luokan korkeimmat (eli stressaantuneimmat) pisteet. Joku aika sitten (sillä tunnilla jolla puhuttiin terveysasioista) hän sanoi olleensa aiemmin koukussa laihdutuslääkkeisiin. Lounastauon jälkeen minua alkoi kaduttaa, etten mennyt suullisen ilmaisun jälkeen juttelemaan tytölle, pyytänyt vaikka syömään. Päätin lähettää viestin, mutta sitten en vain yksinkertaisesti keksinyt, mitä siihen kirjoittaa. Masennus on ehkä samanlaista kaikkialla, mutta on vaikea ilmaista japaniksi asioita, jotka olisin halunnut sanoa, ja vielä vaikeampi arvioida, kuinka kiinalainen tulkitsee viestiä.

*

Opettaja sanoi, että Pieni tulitikkutyttö on eurooppalainen satu, paikkakunnalta nimeltä Andersen. Toinen opettaja sanoi, että Japanissa on nykyisin todella tiukka tupakkalaki, koska missään muualla maailmassa ei tarvitse erityistä, henkilökohtaista taspo-korttia ostaakseen tupakkaa tupakka-automaatista (huomio: Asahi-lehden mukaan 22 prosentilla Japanin tupakoitsijoista on taspo-kortti). Kolmas opettaja sanoi, että thaimaalaisen lakitekstin täytyy olla todella vaikeaselkoista, kun kirjaimetkin ovat niin vaikeita (huomio: japanin kirjoitusjärjestelmää pidetään yhtenä maailman vaikeimmista, thain kirjoitusjärjestelmä on puhtaasti foneettinen).

Nostalgia

Petyit maailmaan
ja pakenit vuorille.
Entä jos siellä
synkeys valtaa sinut,
minne sitten pakenet?

- Mitsune (suom. Tuomas Anhava)


Näköjään koululla ei myydä bento-valmislounaita enää muovirasioissa. Nyt ne on pakattu pahvirasioihin, joissa on sisäpuolella ohut muovikelmu, joka estää ruokaa tahrimasta rasiaa. Puhtaan pahvirasian voi sitten laittaa tavalliseen paperinkeräykseen, kun vain poistaa kelmun. Paperinkeräyslaatikoita ei kyllä ole ilmestynyt vielä mihinkään. Olen kuullut, että joillakin asuinalueilla käy kerran kuussa paperinkeräysauto hakemassa vanhoja sanomalehtiä (mutta en tiedä tarkempia yksityiskohtia). Useimmissa talouksissa paperi (kuten melkein kaikki muukin) lajitellaan ”poltettavaksi jätteeksi”.

*

Miksi opettaja antaa viisi kanji-korttia läksyksi (yleensä niitä tulee yksi tai kaksi) juuri silloin, kun menen iltapäiväksi Osakaan ja olen unohtanut kortit kotiin niin että en voi tehdä läksyjä tunnilla?

Osakassa minulle esiteltiin Suomi-fanien Koti-kahvila. Ihan viihtyisä paikka, ei siinä mitään. Mutta kun minulta kysyttiin, muistuttaako se kotia, teki mieli sanoa että suomalaisessa keskivertokodissa kaikki esineet eivät ole Iittalaa, Arabiaa ja Marimekkoa. Ja oikeastaan sanoinkin. Ja sitten heti kaduin.

Mutta pääsin viimein käymään Umeda Sky Buildingissa. Ymmärrän, miksi Kansai Scene on mainostanut sen kattoa täydellisenä treffipaikkana (huolimatta siitä, että kerrosta alempana on hääpukuliike, korni valosydän ja ristikko johon voi kiinnittää sydämenmuotoisen lukon johon on kaiverrettu ne tietyt nimikirjaimet).

*

Paluu Helsinkiin pelottaa vietävästi. Tajuan, että olen niin tottunut tiettyihin osiin Japanin arkista ympäristöä, että ajatus niistä pois totuttelemisesta tuntuu hirvittävältä. Kyse ei ole mistään helposti lueteltavista tai selitettävistä yksittäisistä asioista, vaan tarkemmin määrittelemättömästä ”ympäristöstä”, elämän puitteista. En osaa sanoa kuin että Suomi tuntuu jossakin suhteessa ympäristönä liian kliiniseltä. Joskus tuntuu, että suomalaiset ovat koko ajan muutaman metrin etäisyydellä omasta elämästään ja sen konkretiasta. Sen tarkemmin en osaa selittää.

Kylmenevä ja pimenevä syksy pelottaa minua (kesähän menee melkein kokonaan ohi minulta). Ei vaahteranlehtiä tai temppelipuutarhoja. Minun tulee ikävä vuoria, ikävä Kamo-joen kohisevaa vettä ja niitä pieniä astinkiviä, joita pitkin veden voi ylittää. Ikävä tuoksuja, ikävä nuoria jotka soittavat yksikseen saksofonia puistossa tai jokirannassa, ikävä lehtiä haravoivaa naista joka huutaa iloisesti ”Ohayo gozaimasu!” joka aamu kun pyöräilen kouluun. Ikävä kulunutta mama-chariani jossa on kirskuvat jarrut. Ikävä sitä liikutuksen tunnetta joka tulee kun saa yhtäkkiä lahjan.

jii-eitto-samitto-hantai

Kävin paikallisessa G8-mielenosoituksessa. Samalla tuli tavattua muutama tyyppi, joihin olisi mieluiten tutustunut joskus silloin syys- lokakuussa kun saapui tänne.

Väkimäärältään mielenosoitus oli pieni, ehkä muutama sata ihmistä (olen kyllä huono arvioimaan ihmismääriä). Osallistujat olivat pääasiassa keski-ikäisiä japanilaisia, suuri osa näistä ammattiliittoaktiiveja. On huomattava, että Japanissa ammattiliitot ovat marginaalissa, eikä niillä ole sellaista valtaa kuin esim. Suomessa. Vaikkapa lakot ovat harvinaisia (aihetta sivuten – eräs japanilainen tuttava sanoi olevansa lähes joka päivä niin myöhään töissä, että joutuu menemään viimeisellä – puolenyön aikaan kulkevalla – junalla kotiin. Firma ei maksa ylityötunneista palkkaa, vaikka se on Japanin lain mukaan pakollista. Sosiaalisen paineen vuoksi kukaan työntekijöistä ei valita – kaikki tietävät, että kukaan muu ei valita, että valittaminen on itsekästä ja että valittamalla joutuisi koko työyhteisön paheksunnan kohteeksi).

Nuoria ihmisiä oli vain kourallinen, ja näistäkin puolet ulkomaalaisia. Politiikka tai aktivismi ei kiinnosta japanilaisia nuoria (kuulemma tilanne on päinvastainen Koreassa). Saman ilmiön olen toki huomannut yliopistossa, jossa opiskelen. Erilaisia opiskelijoille suunnattuja kerhoja, klubeja ja järjestöjä on satoja, mutta ympäristöyhdistys on ainoa, jolla on mitään yhteyttä aktivismiin. Tuntuu vaikealta uskoa, että sama yliopisto suljettiin Vietnamin sodan aikana opiskelijaradikalismin vuoksi.

Kuulemma taideyliopistoista löytyy enemmän aktivismista kiinnostuneita opiskelijoita. Nämä eivät kuitenkaan käy mielenosoituksissa, vaan suunnittelevat mahdollisimman trendikkäitä sodanvastaisia tarroja ja T-paitoja. Tietenkään näiden kahden toiminnan ei pitäisi olla toisiaan poissulkevia, mutta aktivismia (etenkään marssimista) ei pidetä coolina. Tarrat ja T-paidat ovat osa aktivismista kiinnostuneiden opiskelijoiden yritystä saada se vaikuttamaan coolilta.

Nuorten kiinnostumattomuus politiikasta on varmastikin viime kädessä vain osa Japanissa yleistä shooganai-asennetta, johon sisältyy ajatus siitä, että omalla toiminnallaan ei kuitenkaan voi vaikuttaa, korkeintaan joutuu ongelmiin ja paheksunnan kohteeksi. Kaikki politiikkaan liittyvä on likaista, ja siitä kannattaa pysytellä erossa.

Marssia edelsi noin tunnin mittainen tilaisuus, jossa Korean lähettiläs, Okinawan lähettiläs, Hokkaidon lähettiläs ja kaikkien mahdollisten ryhmittymien edustajat pitivät tervehdyspuheen. Käsitykseni mukaan tilaisuuden varsinainen järjestäjä oli kuitenkin tarkoitusta varten erikseen perustettu yhdistys, ”Kiotossa 26.-27.6.2008 järjestettävää G8-ulkoministerikokousta vastustava järjestö”. Heinäkuun alun Hokkaidon G8-kokousta vastaan perustetaan jälleen uusi järjestö. Tämän vuoksi tapahtumia järjestävistä organisaatioista on vaikea saada selkoa, mikä ehkä on järjestäjien tarkoituskin (ehkä taustalla vaikuttaa aktivisteihin 60- ja 70-luvulla kohdistettu tarkkailu – nykyisiä mielenosoituksiahan puuhaavat ne samat tyypit, jotka piilottelivat Vietnamista karanneita sotilaita ihan tässä naapurikulmilla olevassa kahvilassa).

Japanilainen mielenosoitus järjestäytyi hyvin nopeasti oikeaoppiseksi ihmisnelikkojen jonoksi. Ei sitä vähintään vartin kestävää säätöä, johon olen Suomessa tottunut. Kulkueesta lähti ääntä varmaan kaksin verroin suomalaiseen nähden, kun mielenosoittajat karjuivat rumpujen tahdissa: jii-eitto-samitto-hantai! Ehkä osansa oli hyvällä organisaatiolla, osansa taistelulajeista tutulla karjumistekniikalla.

Poliisit kulkivat koko ajan kulkueen mukana ja ohjastivat sen liikettä ”Nyt vasemmalle!” ja ”Nyt oikealle!” –huudoilla. Jalkakäytävällä (varsinainen kulkue ja sen mukana liikkuvat poliisit etenivät autotiestä erotettua kaistaa) kulki ryhmä ylitunnistettavia undercover-poliiseja. Kaikilla oli samanlaiset khakinväriset ”vapaa-ajanhousut”, samanlainen musta laukku, nappi korvassa ja kaiken huippuna samanlaiset hatut. Sellaiset valkoiset, vähän ylioppilaslakkia muistuttavat, joissa oli jokin pieni metallinen merkki. Ehkä univormu kuuluu täällä niin vahvasti poliisin rooliin, että siitä on mahdoton luopua.

Mielenosoitus eteni paljon rauhallisemmin kuin Suomessa, eikä juuri kukaan yrittänyt provosoida poliisia (johtunee erilaisesta ikärakenteesta). Näin ainoastaan yhden konfliktitilanteen. Nuori japanilainen mies sytytti savukkeen kulkueen laidalla, lähellä sitä reunustavia poliiseja (kesäkuun alussa voimaan astunut laki kieltää tupakoinnin julkisilla paikoilla - jollaisia esim. ravintolat eivät muuten ole). Lähin poliisi karjui viisi kertaa budokarjunnalla: ”Hooritsu wo mamorinasai! Tabako no hi wo keshinasai!” (”Noudata lakia! Sammuta savuke!”), joka kerta täsmälleen samoin sanoin ja koko ajan sama ilme kasvoillaan. Luulen, että Suomessa poliisi käyttäisi sekä sanoissaan että elekielessään laajempaa repertuaaria (ja ehkä jopa hivenen alatyylisiä ilmauksia), mutta japanilaisen poliisin rooliin kuuluu toistaa tietty (hyvin formaalisti esitetty) käsky täsmälleen tietyllä tavalla.

Kun viisi karjahdusta eivät tehonneet, vaan nuorukainen vain puhalteli ylimielisesti savua poliisin naamalle, poliisit ympäröivät tämän ja tarttuivat tähän kiinni. ”Undercover-poliisit” virtasivat jalkakäytävältä kulkueen läpi osallistuakseen tilanteeseen. Kaikki ratkesi antikliimaktisesti. Poliisit päästivät nuorukaisen irti ja palasivat rivistöihinsä. Nuorukainen marssi kulkueen mukana mielenosoituksen loppuun saakka (polttamatta).

Toisin sanoen kaikki sujui hyvin, eikä ketään pidätetty. Eräs tapaamani keski-ikäinen amerikkalainen (Kiotossa asuva) aktivisti kertoi, että Japanissa poliisit ovat yleisesti ottaen hyvin ystävällisiä ja kohteliaita. Toisaalta japanilaisen poliisin valtuudet ovat aika laajat. Pidätettyä saa pitää kolme vuorokautta sellissä nostamatta syytettä, poikkeusluvalla paljon pidempääkin. Kuulemma poliisit pyrkivät olemaan hyvin asiallisia (välttämään kenenkään kasvojen menetystä) aina siihen hetkeen asti, kunnes pidätys tapahtuu ja kaikki muuttuu dramaattisesti (kasvot on menetetty, millään ei ole enää väliä).

Tuntui hassulta kävellä tänään keisarillisessa puistossa, nyt kun kokous on ohi. En nähnyt yhtään poliisia. Torstaina poliisit olivat saattaneet muutaman asuntolamme tytöistä kotiin ja halunneet tutkia yhden näistä laukun (Louis Vuitton, muuten). En havainnut omaa liikkumistani tarkkailtavan missään vaiheessa, eikä kukaan poliiseista pysäyttänyt minua tai kysynyt minulta mitään. Vaikka olinkin asukkaista ainoa, joka kävi mielenosoituksessa.

Haluaisin vielä kirjoittaa, kuinka typerää on (lähinnä mielenosoittajan puolelta – ehkä tosin poliisinkin) tehdä niin iso juttu yhdestä savukkeesta. Mielenosoitukseen ei kuitenkaan ole lähdetty vastustamaan tupakkalakia, vaan G8-kokousta, eikä poliisin tahallinen ärsyttäminen millään tavalla palvele mielenosoituksen tarkoitusta. Suomessa provokaatiota näkee enemmän kuin täällä, ehkä siksi että tietyille nuorille mielenosoitukset tuntuvat olevan lähinnä tilaisuus päästä provosoimaan poliisia ja purkamaan aggressiota. Tavallaan kykenen kyllä ymmärtämään asenteen, mutta katson itse silti, että kapinalla pitäisi olla päämäärä.

Huolineuvonta

Oppimateriaalista poimittua:

Huolineuvonnassa
Nainen, parikymppinen: "Vaikka olen laihiksella, menen heti ostamaan kun vain kävelen kakkukaupan ohi."
Mies, parikymppinen: "Jos näen söpön tytön, alan heti jutella sille, jopa silloin kun olen treffeillä."


On taas liian kuuma. Ei pitäisi valittaa, koska sain viimein pyykit kuivumaan. Eilen illalla mietin, että tässä ei ole enää kovin montaa viikonloppua jäljellä. Silti aika monta paikkaa, joissa haluaisi käydä. Ja joskus tarvitsee päivän, jolle ei ole mitään suunniteltua ohjelmaa. Muuten tulee hulluksi.

Tänään olisi taas "tärkeä" asuntolakokous. En aio mennä. Sanon vaikka etten huomannut ilmoituksia.

Kymmenen paria sukkia

Poliisien määrä puistossa on kasvanut koko ajan. Yhtenä päivänä siellä oli poliisikoirakin. Syynä ei olekaan puistossa tapahtunut salaperäinen henkirikos, vaan ihan kohta ihan naapurissa järjestettävä G8-kokous. Viime päivinä polkupyöräpoliisi on aloittanut lähikorttelien säännöllisen kiertelemisen. Toistaiseksi poliisit ovat jättäneet minut rauhaan, vaikka ajan pyörää jalkakäytävällä ja käyn sateesta huolimatta epäilyttävillä kävelyillä puistossa. Talomme ilmoitustaululle on ilmestynyt lappu, jossa pahoitellaan asukkaille kokousjärjestelyistä aiheutuvia häiriöitä, kehotetaan tekemään yhteistyötä terrorisminvastaisen toiminnan nimissä ja ilmoittamaan epäilyttävistä henkilöautoista tai paketeista poliisille.

Kävin lauantaina onsenissa. En usko, että kylmävesiallas (tai kylpeminen muutenkaan) teki hyvää lähes parantuneelle flunssalle, mutta kaikkia houkutuksia ei voi aina vastustaa. Saanen syyttää itseäni, jos en ole vielä tälläkään viikolla siinä kunnossa, että uskaltaisin lähteä salille.

Kun käytän sandaaleja, sateen farkkukankaasta liottama väri tekee siniset läikät jalkapöytiin. Pitäisi pestä pyykkiä, mutta en uskalla laittaa paitojani kuivausrumpuun. Huoneilmassa ei kuivu edes suihkun jäljiltä kostea pyyhe. Mutta minulla ei ole oikeutta valittaa, koska nyt on sentään miellyttävän viileää ja pystyn nukkumaan ilman ilmastointia (yritän olla käyttämättä sitä ainakin siihen asti kunnes flunssa on kunnolla parantunut).

Lähetin tänään 7 kg vaatteita laivarahtina Suomeen. Postitoimistossa piti eritellä paketin sisältö yksityiskohtaisesti. En tietenkään muistanut, mitä kaikkea siinä tarkalleen ottaen oli. Villatakkeja, paitoja, villasukkia... Kirjoitin lappuun mitä mieleen juolahti, muun muassa 10 paria sukkia. Siitä tulikin häslinki, koska sukkia saa kuulemma lähettää korkeintaan kolme paria ilman suuria lisämaksuja.

Siinä sitten yritin neuvotella epätoivoisesti japaniksi postivirkailijoiden kanssa (”En nyt ole ihan varma, kuinka monta paria niitä sukkia oli – ehkä sittenkin kolme”) ja olin lähes varma, että joutuisin menemään kohta pakettini kanssa ulos, hengailemaan siellä parikymmentä minuuttia poliisien ihmeteltävänä, tulemaan takaisin sisään ja väittämään poistaneeni laatikosta seitsemän paria sukkia. Mutta lievän säätämisen jälkeen virkailijat suostuivat lähettämään laatikkoni, koska sisältö kerran oli kategoriassa personal use. Minulle huomautettiin, että Suomen päässä voidaan sitten ruveta vaatimaan jotakin maksuja sukista (enköhän selviä siellä puhumalla) ja että personal use -tavarasta ei saa korvauksia, jos tapahtuu onnettomuus ja laatikko häviää. Enköhän kestä.

uupunut

Luulin jo tottuneeni kouluun, mutta nyt pää alkaa hajoilla taas. Ikebana-opettaja tulee aina tunnille vartin myöhässä ja sättii sitten meitä siitä, että tunti venyy seuraavan luennon alkuun koska emme muka siivoa tarpeeksi nopeasti. Välillä tuntuu, että tämä on japanilaisille opettajille tyypillistä käytöstä (tietysti todella hyviäkin opettajia on, mutta valitettavan usein asianlaita vain tuntuu olevan juuri tämä).

Japanintunnilla saimme (viimein) uuden tekstin, jota nyt sitten tankataan hyvin hitaasti eteenpäin. Se käsittelee terveysasioita, joten niistä sitten keskusteltiin yhdessä tunnilla. Ensin opettaja kysyi jokaiselta luokan pojalta (ja niin – hän jopa suoraan sanoi, että kysytäänpä nyt miehiltä), kuluuko paljon alkoholia. Sen jälkeen hän kyseli tytöiltä, tuleeko joskus syötyä liikaa kakkua. Iski äkkiseltään tunne että mieleni hajoaa pieniksi sirpaleiksi. En pysty ottamaan enää yhtään mitään huumorilla, en pysty sivuuttamaan yhtään mitään, en vaikka tiedän että koulua on enää neljä viikkoa ja kolme päivää ennen loppukokeita.

Tuntuu, että tarvitsisin sosiaalista kontaktia. Pohjimmiltaan on hivenen yksinäinen olo. Haluaisin tavata uusia ihmisiä. Mutta kaikki energiani kuluu siihen, että istun koulussa, pinnistelen sietääkseni opettajia ja luokkaani, yritän muistaa hymyillä. Sen jälkeen en yksinkertaisesti jaksa ottaa kontaktia ihmisiin. Ja täällä ihmisiin tutustuminen vaatii (ainakin minulta) aktiivisempaa asennetta kuin Suomessa. Ei oikein ole sellaisia tilaisuuksia, joissa luonnostaan tapaisi paljon uusia ihmisiä. Silloin harvoin, kun niitä järjestetään, on sellainen olo kuin olisi 15-vuotias ja kotibileissä, joissa on paikalla kaverin vanhoilliset vanhemmat.

En tajua omaa psyykettäni. Olen kohta palaamassa Suomeen ja yhtäkkiä on sellainen olo kuin olisin saanut kulttuurishokin uudelleen. Ehkä kuuma, kostea ja hiostava ilma estää minua jaksamasta. Nukkuminen on vaikeaa, ja olen koko ajan väsynyt silloinkin kun nukun tarpeeksi.

Maisemaa

Maisemien rakentaminen on ollut iät ja ajat olennainen osa japanilaista kulttuuria. Miniatyyrikopiot kuuluisista luonnonmaisemista eivät ole tavattomia. Kuvassa "Fuji-vuori" Suizenji-koen -puutarhassa, Kumamotossa, Kyushulla.



Myös aidot luonnonmaisemat ovat häkellyttäviä. Kyushulla on myös Aso-tulivuori. Siellä vaeltaessa ei ole vaikea kuvitella olevansa toisella planeetalla.

Tarina japanilaisesta tytöstä joka kieltäytyi menemästä kouluun

Oppimateriaalista poimittua:

Nti Bride: Hra Marriage. Menisittekö kanssani naimisiin?
Hra Marriage: Olen iloinen kosinnastanne, mutta en näe teissä arvoa. Olkaa ystävällinen ja etsikää joku toinen mies.

Junassa vieressäni istunut henkilö luki epämääräistä lehteä, jollaiset eivät ole lukemisen arvoisia.

Eräs lukiolaistyttö päätti lopettaa koulun ja kieltäytyi enää menemästä sinne. Koulussa hän oli joutunut viettämään kaiken aikansa muutamasta luokkatoverista koostuvassa ryhmässä. He söivät aina lounasta yhdessä. Jos tyttö poistui hetkeksi, ystävättäret huolestuivat ja alkoivat kysellä, missä tämä oli ollut. Vessaan ei voinut mennä ilmoittamatta siitä etukäteen. Se ahdisti tyttöä liikaa.

Vuoden päästä tyttö tuli toisiin aatoksiin ja palasi kouluun. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta jatkaa koulunkäyntiä samalla luokalla vanhojen ystävien kanssa, vaikka yksi vuosi jäisikin välistä. Tyttö sanoi menevänsä mieluummin alemmalle luokalle (hän ei halunnut joutua enää viettämään aikaa entisten luokkatoveriensa kanssa).

Nykyisin tyttö opiskelee yliopistossa ympäristönsuojelua.

Hengitysmaski

Oppimateriaalista poimittua:

Hän meni pomon kanssa naimisiin ja kutsuu nyt työpaikalla vaimoaan ’osastopäälliköksi’.

Epäterveet elintavat kostautuivat. Vilustuin. Nyt pidättäydyn jo toista päivää käyttämästä ilmastointilaitetta, vaikka lämpömittari näyttää 27 astetta sisällä. Harkitsen, josko ostaisin jonkinlaisen tuulettimen. Kuulemma niiden käyttäminen on terveellisempää kuin ilmastointi.

Täällä Japanissa on sellainen tapa, että sairaana käytetään hengitysmaskia, ainakin jos liikutaan julkisilla paikoilla. Periaatteessa tämä tehdään, jotta ei tartutettaisi muita. En kuitenkaan usko, että maski on kovin tehokas keino tartunnan estämiseksi, etenkään kun se yleensä otetaan pois syödessä. Sairaus ei myöskään estä ihmisiä esim. ottamasta ruokaa yhteiseltä lautaselta omilla puikoilla (en usko, että useimmille tulee edes mieleen, että taudinaiheuttajat voisivat levitä syömäpuikoista). Olen myös kuullut taistelulajiharrastajista, jotka ottavat maskin pois treenien alkaessa ja laittavat sen takaisin päälle poistuessaan dojolta. Olen tullut siihen tulokseen, että maski on pohjimmiltaan vain jonkinlainen kohtelias ele tai tapa ilmaista rituaalista epäpuhtautta.

En itse käytä maskia, sillä se ahdistaa minua. Joskus viitisentoista vuotta sitten heräsin leikkauksen jälkeen, ja koko vastapäinen seinä huojui. Kellossa oli pitkät viisarit, jotka naksuivat. Jokin esti minua hengittämästä. Yritin repiä sitä kasvoiltani. Valkoisiin pukeutunut hahmo veti käteni pois, hymyili vallankäyttöhymyä.

Pidän maskia tehottomana ja melko tarpeettomana, mikä on minusta riittävä syy olla käyttämättä sitä. Silti vähän hävettää, tulee jopa syyllinen olo. Kun minulla oli viimeksi flunssa (lokakuussa), en kehdannut kertoa siitä paikallisille, koska pelkäsin että joutuisin käyttämään maskia. Samaa teeskentelystrategiaa käytän nytkin. Varmaan turha mainitakaan, että etenkin koulussa on raskasta esittää tervettä, kun päätä jomottaa ja kurkku on kuin olisi hiekkapaperia niellyt.

Kun syksyllä selitin tätä dilemmaani saksalaiselle ystävälleni, tämä sanoi painokkaasti: ”You are a European. You don’t have to wear the mask.” Kun ajattelen asiaa tarkemmin, en ole nähnyt kenenkään eurooppalaisen käyttävän maskia. Amerikkalaiset sitä vastoin käyttävät sitä, ainakin koulussa. Amerikkalainen kaverini olikin sitä mieltä, että minun olisi paras käyttää maskia vaikka se tuntuisikin ikävältä: ”Otherwise people will think badly about you.”

Kokemukseni mukaan eurooppalaiset ymmärtävät ja huomioivat kulttuurieroja yleensä paremmin kuin amerikkalaiset. Hengitysmaskin suhteen tilanne on kuitenkin toinen. Ehkä se johtuu siitä, että amerikkalaiset ovat tottuneempia alistumaan ylhäältä annettuihin sääntöihin miettimättä onko niissä järkeä vai ei. Euroopassa sääntöjen rikkomisen ehkä katsotaan useammin edustavan kykyä kyseenalaistaa ja ajatella itsenäisesti (mitä pidetään hyvänä asiana).

Lisäksi hengitysmaski tuntuu sopivan yhteen amerikkalaisille ominaisen hysteerisyyden kanssa. Sen ajattelumallin, jossa useimmat asiat ovat vaarallisia, kaikki normista poikkeava on huolestuttavaa ja olet alkoholisti, jos juot kolme kaljaa päivässä. Mieleen tulee eräs amerikkalainen ystävä, joka poikkeuksetta sanoi ”Smoking is so bad” aina sytyttäessään savukkeen (huolimatta siitä että poltti askin päivässä – tai vastoinpäin) ja joka aloitti kaikki ihmissuhdetarinansa: ”I feel like such a big slut.”

Kesä lähestyy

Oppimateriaalista poimittua:

Jos pankki menee konkurssiin, se on sitten siinä. Vaikka olisi miten paljon säästöjä.

Vaimo: Nyt on tullut uusi pölynimuri. Se vaikuttaisi tosi hyvältä imurilta. Ostetaanko?
Mies: Vaikka kuinka ostaisi uuden imurin, sillä ei tee mitään, jos ei siivoa. Ei meidän tarvitse sitä ostaa, eihän.

Ei ole niin väliksi, vaikka Nti A jättäisikin. Voin yhtä hyvin seurustella Nti B:n kanssa.

Kun tytär lopulta, iltakymmenen jälkeen, palasi kotiin, isä suuttui palavan tulen lailla hänet nähdessään.

Ei koulusta voi olla poissa, vaikka vähän olisikin kuumetta.

*

Monesti japanilaiset käyvät kylvyssä illalla ennen nukkumaanmenoa eivätkä aamulla ihmeemmin peseydy. Olen alkanut itsekin kallistua tämän tavan puolelle. Vaikka kuinka kävisi aamulla suihkussa, on koululle päästessään vähintään yhtä hikinen kuin vuoteesta noustessaan. Viime yönä oli ihan pakko laittaa ilmastointi päälle, nukkumisesta ei olisi muuten tullut mitään. Inhottavaahan se tietysti on – energiaa kuluu kauheasti ja se näkynee sähkölaskussakin.

Jostain käsittämättömästä syystä luentosalien ilmastointi säädetään niin kylmälle, että harkitsen välillä ottavani villatakin kouluun mukaan. Koulumatkalla T-paidassakin tulee kuuma, ja ihmettelen taas japanilaisia tyttöjä, jotka kerrospukeutuvat ja kulkevat farkkutakki päällä. Joskus tuntuu, että ne käyttävät yhtä paksuja vaatteita kesät talvet läpi.

Terveellistä!

Kaverini väitti, että täällä myytävässä D-vitamiinivalmisteessa on nikotiinia. Tuoteseloste sanoo nikochin-san-amino, 20 mg (ニコチン酸アミノ). Minulla ei ole käsitystä siitä, mitä kyseinen aine todellisuudessa on (sanakirjani mukaan nikochin-san on nicotinic acid, mutta en tiedä mitä se on tai mitä amino tarkoittaa), mutta nikotiinia se ei kyllä voi olla jos sitä on kerralla juotavassa pullossa 20 mg. Oli miten oli, tulin ajatelleeksi että voisin itsekin ehkä vaivautua joskus lukemaan tuoteselosteita.

Jos jatketaan terveyslinjalla, luulen tajunneeni syyn lihomiseen. Olen juonut salilla urheilujuomia (normaalisti en juo limsaa tai edes käytä sokeria teessä) siinä uskossa, että poltan siellä niin paljon kaloreita, ettei minun tarvitse välittää. Lisäksi energiapatukoissa on (yllättäen!) aika suuri määrä energiaa, vaikka ne ovat niin pieniä etteivät vie näläntunnetta.

*

Olen kuullut usein sanottavan, että Japanissa on vähän rikollisuutta, mutta silloin kun rikoksia tapahtuu, ne ovat poikkeuksellisen hirveitä. Sunnuntaina 25-vuotias mies ajoi Tokion Akihabarassa ensin autolla kolmen satunnaisen ihmisen päälle ja sen jälkeen puukotti neljä ihmistä kuoliaaksi. Poliisikuulustelussa syyllinen sanoi, että olisi ollut valmis tappamaan kenet hyvänsä.

Asahi shinbunissa julkaistiin asiantuntijoiden arvioita tapauksesta ja sitä edeltäneistä vastaavista. Lehden mukaan on tyypillistä, että tapot tapahtuvat julkisella paikalla, jonne kuka tahansa voi tulla ja jossa on paljon ihmisiä, ja että syyllinen sanoo kenen tahansa kelpaavan uhriksi. Tappajat ovat tavalla tai toisella japanilaisesta yhteiskunnasta syrjäytyneitä (yhdessä aikaisemmista tapauksista tappaja oli nuori mies, joka ei taloudellisista syistä ollut voinut opiskella yliopistossa). Psykologien mukaan he tappavat, jotta heidän olemassaolonsa tunnustettaisiin. Tyypillistä on myös, että he ilmaisevat haluavansa tulla tuomituiksi kuolemaan.

Kun luen tällaisista tapauksista, tulen jälleen kerran ajatelleeksi kuinka typeriä argumentit kuolemanrangaistuksen puolesta ovat (tässä tapauksessa lähinnä ne, joissa sitä perustellaan rikoksia ennaltaehkäisevänä pelotteena). En kyllä sinänsä hyväksyisi kuolemanrangaistusta, vaikka olisikin todisteita siitä, että se toimisi pelotteena – pidän sitä yksinkertaisesti epäinhimillisenä ja sivistymättömänä käytäntönä.

Unohtunutta

Eilisessä baari-illassa japanilainen opiskelijapoika perusteli, miksi naisten ja miesten välinen tasa-arvo ei ole hyvä asia. Koska on olemassa asiat, jotka ovat miesten ominta alaa (poika heilutti kuvaavasti oikeaa kättään suurin piirtein rintansa korkeudella) ja asiat jotka ovat naisten ominta alaa (poika heilutti vasenta kättään hivenen alempana). Ilmeeni oli varmaankin jotenkin myrtynyt, koska poika alkoi sitten heti kiireesti selittää, että asia on näin Japanissa, eikä hän tietenkään tiedä millaista muista maissa on ja mikä kaikki niissä voi toimia.

Maanantaiden maanantai

Annoin itselleni luvan laistaa salilla vatsa- ja selkälihasliikkeet krapulan, viiden tunnin yöunien ja kurkkukivun vuoksi. Eivät ne ehkä oikeasti oikeuttaisi löysäilyä – etenkään kun olen huomannut alkavani lihoa. Tänään oli luetun ymmärtämisen koekin. En usko, että oli kovin hyvä merkki että palautin sen 20 min ennen ketään muuta. Ei se kyllä varmaan olisi mennyt paremmin, vaikka olisin käyttänyt eilisillan kotona opiskellen (tosin kunnon yöuni olisi saattanut auttaa).

Sitä paitsi silloin en olisi päässyt näkemään naista, joka oli tullut pikkupojan kanssa baariin. Nainen (todella sievä, muuten) oli tälläytynyt iskemisvetimiin, nautti nopeaa tahtia punaviiniä, kaljaa ja tupakkaa ja taitteli aina välillä pojan kanssa origameja. Suurimman osan ajasta poika kuitenkin paneutui läksykirjoihinsa korvalappustereot korvilla. Kuuluisi kai paheksua, mutta en oikein osaa – näyssä oli jotakin määrittelemättömällä tavalla sympaattista. Parinkymmenen vuoden päästä se poika ehkä kirjoittaa kirjan lapsuudestaan.

*

Lukijat lienevät kuulleet, että monet japanilaiset haluavat häihinsä kristillisen seremonian (ehkä siksi, että sitä pidetään länsimaistyylisenä ja muodikkaana). Niitä suoritetaan Wedding Chapeleissa, jotka yleensä edustavat ns kermakakkuarkkitehtuuria. Kuulemma länsimaisilla vaihto-opiskelijoilla on kohtalaisen hyvät saumat päästä sellaiseen tekemään osa-aikatyötä pappina.

Herra Hurmurin syntymäpäivä

Opetusmateriaalista poimittua:

Tänään on Hra Hurmurin syntymäpäivä. Luokkatoverit (opiskelijatyttöjä) valmistelevat juhlia.

Nti Cook: Minä tein intialaista ruokaa, mutta mahtaakohan tämä olla mistään kotoisin...?
Nti Hurmaava: Oo, mahtava kestitys. Kyllä huomaa että on Nti Cookin laittamaa, ainoastaan hän pystyy tekemään tällaista herkkua.
Nti Knit: Minä kudoin villapaidan. Mahtaakohan hän pitää tästä?
Nti Hurmaava: Onpa tyylikäs! Ainoastaan Nti Knit pystyy tällaiseen lopputulokseen!
Nti Poem: Tämä on nyt vähän noloa, mutta minä yritin kirjoittaa Hra Hurmurista tankan.
Nti Hurmaava: Mahtavaa. Ainoastaan Nti Poem kirjoittaa tällä tavoin.
Kaikki: Nti Hurmaava, oletko sinä valmistellut jotakin?
Nti Hurmaava: En. Katsokaas, Hra Hurmurille varmasti riittää, että minä olen paikalla.
Kaikki: Vai niin. Ainoastaan Nti Hurmaava taitaa ajatella tuolla tavoin.

Sadekausi

Ilmeisesti sadekausi on nyt virallisesti alkanut täällä Kinkin alueella. En valita, ainakaan jos ilmat pysyvät mukavan viileinä kuten tänään. Sitä paitsi vuoret ovat käsittämättömän kauniita kun niitä ympäröi usva. Ihmetyttää, miten oikein tulen sopeutumaan Suomeen (vaikka en aina ihan tiedäkään, olenko sopeutunut tänne Kiotoon). Tulee ikävä kukkia ja vuoria ja pieniä kahviloita, joissa on puiset liukuovet.

*

Brownin ja Levinsonin mukaan kohteliaisuus rakentuu usein epäsuorista (ei-kirjaimellisista) ilmauksista. Kun Euroopassa kysytään ”Oletko jo syönyt lounasta?” päämääränä ei yleensä ole informaation hakeminen, vaan viesti siitä että haluaa lounaalle puhekumppanin kanssa. Kiinassa sama kysymys on yleinen tervehdys (hieman samantapainen kuin ”Mitä kuuluu?”), jossa ei ole ihmeemmin kätkettyjä merkityksiä. Olin kuullut tästä jo ennen Japaniin lähtöäni, mutta en ollut käytännössä sisäistänyt kuulemaani. Kun kiinalaiset kysyivät, olenko jo syönyt lounasta, ehdotin yhdessä syömään menemistä ja häkellyin kun minulle vastattiin: ”Olen jo syönyt.”

*

Saan tehdä sosiolingvistiikan ryhmätyön yksin, koska kukaan muu ei ollut kiinnostunut samasta aiheesta (sukupuolittuneisuudesta kielenkäytössä ja sen vaikutuksista (epä)tasa-arvoon) kuin minä. Voi kuinka olenkaan onnellinen (ja innostunut – nyt pitäisi vain pitää mielessä että kyseessä on essee, ei esimerkiksi gradu tai edes seminaarityö, eli aihe pitäisi osata rajata niin fiksusti ettei se vie kaikkea aikaani)!

Vartioitu

Kävelin taas kerran metroasemalta keisarillisen puiston läpi kotiin. Tänä iltana näin puistossa kolme poliisia, jotka haravoivat aluetta taskulampuilla. Mietin olikohan jotakin sattunut (yleensä poliiseja on vain yksi). Vastaan kävellyt poliisi sanoi ensin hyvää iltaa ja kehotti sitten olemaan varovainen.

Olen kuullut naisten sanovan usein, että on turvallista liikkua jollakin tietyllä alueella, koska siellä on poliiseja tai vartijoita. Silloin tulee ajatelleeksi, eikö vartija voi mukiloida ja raiskata yhtä hyvin kuin satunnainen pimeässä puistossa kulkeva tyyppikin.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että intuition perusteella en pidä vartijoita kovin todennäköisinä raiskaajina (mitään oikeita faktoja minulla ei kylläkään aiheesta ole). Sen sijaan minun on helppo kuvitella vartijoiden syyllistyvän hieman toisenlaisiin rikoksiin.

Helsingissä näin kerran raitiovaunun ikkunasta, kuinka vartijantakkiin pukeutunut kaljuksi ajeltu korsto painoi mustaihoista miestä melko väkivaltaisesti maahan. Kukaan ohikulkija ei tuntunut edes harkitsevan asiaan puuttumista. Ajattelin, että olisi aika helppoa hankkia takki, jossa lukee ”vartija”, vaikka ei todellisuudessa olisikaan vartija (ei sikäli, ettenkö voisi kuvitella todellisen vartijankin hieman ylittämässä valtuuksiaan).

Viimeisen kymmenen vuoden aikana vartijoiden määrä Suomen katukuvassa on lisääntynyt. Minusta se on epämiellyttävää – tuntuu kuin eläisi poliisivaltiossa. Japanissa vartijoiden näkeminen ei häiritse samalla tavalla. Ehkä se johtuu siitä, että japanilaiset vartijat tervehtivät todella kohteliaasti ja kumartavat vaikka olisin pukeutunut miten huonosti (jopa Guccin ja Louis Vuittonin liikkeissä, joissa kaikille lienee ilmiselvää etten varmasti osta mitään). Suomessa vartijat tuntuvat joskus kuvittelevan olevansa vartioimansa alueen hallitsijoita. Myymälävartijoilla on usein naamalla ”Yritäpäs vain varastaa jotakin ja joudut minun kanssani tekemisiin” –ilme. Täällä vartijat ovat enemmän kuin osa kauppojen palveluhenkilökuntaa (mikä näkyy käytöksessä).

Lopun alkua

Aika rientää. Enää pari hassua kuukautta Japanissa. Tuntuu, että vasta nyt on saanut elämänsä järjestykseen, että vasta nyt on alkanut tulla läheiseksi näiden ihmisten kanssa. Ehkä on ulkomailla vietetylle vuodelle ominaista, että todella henkilökohtaisista asioista alkaa puhua uusille kavereille vasta ihan lopussa. Kuin olisi larpissa ja yhtäkkiä muistaisi että hahmolla on salaisuuksia, jotka on ehdittävä paljastaa ennen pelin päättymistä.

Blogia pitäisi päivittää hieman ahkerammin. Yhtäkkiä sitä huomaa, että ei olekaan loputtomasti aikaa kirjoittaa kaikkia suunnittelemiaan merkintöjä. Etenkin aluksi tuli kirjattua muistiin aiheita, joista olisi mielenkiintoista kirjoittaa. Nyttemmin kulttuurieroihin ei aina jaksaisi sillä tavalla paneutua. On väsynyt analysoimiseen, haluaisi vain olla ja elää, toteuttaa rauhassa niitä selviytymisstrategioita jotka on tähän mennessä kehittänyt (sanoisin että itselläni yksi merkittävimmistä on määrätietoinen hajamielisyys).

Olen nukkunut yöni paremmin (pitäisi koputtaa puuta) sen jälkeen kun päätin, että kuntoilu on tärkeämpää kuin opiskelu. Sain eilen palautetusta sanakokeesta 16/20 pistettä. Opettaja oli piirtänyt pistemäärän viereen itkevän naaman ja kirjoittanut ”Kyllä sinä nyt vähän parempaan pystyisit”. Huomenna lähden Tokioon pinnaamaan koulusta. Aion viettää kolme yötä japanilaisen kaverin yksiössä. Mielenkiintoista siitä varmasti tulee, mutta en vielä osaa sanoa hyvässä vai pahassa.

Lainattua

Oppimateriaalista poimittua:

Lempi: Mutta Sisko, sinähän olet seurustellut Veikon kanssa jo viisi vuotta! Eikö niin pitkässä ajassa jo kyllästy toiseen?
Sisko: Ei sinne päinkään! Aina kun tapaamme, huomaan hänessä uuden hurmaavan piirteen. Jokaisella tapaamisella alan pitää hänestä yhä enemmän!
Lempi: ...

(Alkuperäisessä esimerkissä tyttöjen nimet ovat 愛子 (Aiko) ja 友子 (Yuuko). Merkki 愛 (ai) tarkoittaa rakkautta, 友 (yuu) ystävyyttä. Merkki 子 (ko) tarkoittaa lasta ja on yleinen pääte naisten nimissä. Veikoksi olen kääntänyt nimen 友二 (Yuuji), joka lienee tässä lähinnä miespuolinen versio Yuukosta. Suom. huom.)

Hra Laiskuri: Minulla on nälkä. Teepä jotain ruokaa!
Nti Hurmaava: Voi voi. Minulla ei ole jääkaapissa mitään. En nimittäin osaa tehdä lainkaan ruokaa.
Hra Laiskuri: Uskomatonta!
Nti Hurmaava: Usko pois. Minä aion näet etsiä poikaystävän, joka on hyvä laittamaan ruokaa.
Hra Laiskuri: Olen kuullut, että tyttöjä, jotka puhuvat tuollaisia, ei pidetä kovin sievinä.
Nti Hurmaava: Pidäpä huoli omista asioistasi!

Merkkejä ja ilmauksia

Kuten kaikki tietävät, japanilaiset pitävät epäsuorista ilmauksista:

"Palkkaamme mieluummin innostuneita kuin kokeneita hakijoita, mutta mikään ei vedä vertoja kokemukselle."

(経験よりもやる気のある人を採用するが、経験があるに越したことはない。)

Tai hieman toisessa kontekstissa:

"Jos menisin naimisiin, kaikista tärkeintä olisi tietysti rakkaus, mutta mikään ei voita rikasta miestä!"

*

Suullisen ilmaisun kurssilla yksi taiwanilainen tyttö alkoi kysellä minulta Suomesta. Koska olen opiskellut vähän kiinaa, näytin hänelle miten Suomi (kiinaksi Fen-lan) kirjoitetaan kiinalaisilla merkeillä. Tyttö sanoi: "それは..." ("Nuo ovat...") ja kirjoitti sitten paperille "中国の漢字" ("Kiinan kanjeja"). Sen jälkeen hän näytti, kuinka merkit "oikeaoppisesti" kirjoitetaan (minkä unohdin melkein heti).

Japania kirjoitettaessa käytetyt kanji-merkithän ovat kiinalaisia merkkejä, samoja joita taiwanilaiset käyttävät kiinaa kirjoittaessaan. Manner-Kiinassa käytetään periaatteessa samoja merkkejä, mutta niitä on yksinkertaistettu kulttuurivallankumouksen yhteydessä. Se tekee merkeistä huomattavasti helpompia oppia, mutta monet sanovat että se on ollut myös tapa pyrkiä katkaisemaan yhteys kulttuurivallankumousta edeltäneeseen historiaan. Yksinkertaistetut merkit voi siis nähdä ideologisesti värittyneinä.

En ole silti ihan varma, miksei taiwanilainen tyttö voinut sanoa ääneen merkkien olevan "Kiinan kanjeja". Siksikö, ettei halunnut luokassa olevien kiinalaisten kuulevan?

Ajatusjuna

Näin unta junasta (sen nimi oli train of thought) johon mennessä kysyttiin, kuinka usein (ja paljon) juo alkoholia, mitä lääkkeitä syö, kuinka monta savuketta polttaa päivässä ja niin poispäin. Näiden tietojen perusteella laskettiin, kuinka paljon elämää vielä olisi jäljellä, ja sitten juna kulki sen matkan metrotunnelissa. Menin tänään salille.

*

Amerikkalainen tuttava kertoi japanilaisesta tytöstä, joka oli nukkunut yläasteikäiseksi asti samassa vuoteessa vanhempiensa ja kahden veljensä kanssa. Ilmeisesti sellainen ei ole Japanissa tavatonta. Kertomukseen yhdistyi tietysti järkyttynyttä oudoksuntaa (on kuulemma vaikea käsittää, miten tytön pikkuveljet ovat saaneet alkunsa). Minuun iski voimakas halu puolustaa japanilaista kulttuuria. Samassa vuoteessa nukkuminen tuskin on haitallista. Kaikki ihmisethän tarvitsevat fyysistä läheisyyttä.

Aika monet tuttavani valittavat koko ajan pienimmistäkin kulttuurieroista ja siitä, kuinka japanilaiset tekevät asioita ”väärin”. Olin kuvitellut, että täysin erilaiseen kulttuuriympäristöön joutuminen saisi ihmiset myös näkemään omaa kulttuuriaan hieman uudessa valossa ja kyseenalaistamaan sen konventioita. Toisinaan tuntuu, että nämä tulevat vain nurkkakuntaisemmiksi (ja tämä minulta, joka juuri valitin, että kulttuuriero tuntuu joskus muodostavan ylittämättömän kuilun...). On myönnettävä että täällä on rankkaa, mutta välillä ihmettelen mitä järkeä on tulla Japaniin välttelemään (tai ylenkatsomaan) kaikkea japanilaista. Kaipaisin enemmän avarakatseisuutta asioissa, jota eivät vahingoita ketään.

Jenkki mainitsi vielä, että Yhdysvalloissa vauva yleensä saa syntymästään asti oman huoneen (kyynisenä ihmisenä minun teki mieli huomauttaa että alemmissa yhteiskuntaluokissa näin tuskin on). Tämä kuulostaa niin epäkäytännölliseltä, että sitä on vaikea uskoa. Toisaalta muistan nähneeni amerikkalaisia elokuvia, joissa äiti nousee vuoteesta ja ryntää toiseen huoneeseen kuultuaan vauvan itkun. Minusta tuntuu paitsi käytännölliseltä, myös luonnolliselta että vauva nukkuu äidin (tai kenen tahansa joka sitä hoitaakin) vieressä.

Mifune

Arashiyamassa oli tänään Mifune matsuri, ”kolmen veneen juhla”. Keisarillisiin hoviasuihin pukeutuneet osallistujat kulkivat veneissä Oi-joella. Minä ja kiinalainen kaverini (se joka kaipasi ihmisoikeuksia ja sosiaaliturvaa) vuokrasimme pienen soutuveneen, jotta pääsisimme näkemään juhlaveneet lähempää.

Kaverini alkoi heti kehua soututaitoani. Koska olen surkea soutaja, oletin hänen olevan itäaasialaiseen tapaan ylilyövän kohtelias (joskus tuntuu, että mitä huonommin osaa tehdä jotakin, sitä enemmän kehutaan). Hän sanoi, ettei itse osaa lainkaan soutaa mutta voisi kokeeksi kuitenkin tulla hetkeksi airoihin. Koska olen ollut vastaavissa tilanteissa ennenkin, ajattelin että kaverini lienee kyllästynyt katselemaan avutonta soutamistani ja haluaa ottaa ohjat käsiinsä.

Mutta ei – kiinalainen vaikutti todellakin siltä kuin ei olisi koskaan ennen soutanut. Hän nousi vähän vaarallisesti seisomaan, yritti ottaa valokuvia soutaessaan ja törmäsi pariin muuhun veneeseen. Mutta ihailen sitä, että hän halusi soutaa – yleensä uusien, vaikeiden asioiden kokeileminen nolostuttaa itäaasialaisia tyttöjä niin paljon etteivät nämä tee sitä.

Veneissä istuvat ”hovimiehet” pudottivat jokeen viuhkoja, jotta me soutuveneissä olevat katsojat voisimme poimia niitä muistoksi. Me saimme oranssin viuhkan, jossa on kultaisia koristeita. Päätin antaa sen kiinalaiselle seuralaiselleni. Noustuamme veneestä tämä sanoi kuitenkin välittömästi: ”Ota sinä tämä muistoksi.” Sanoin ainakin viidesti ”Ei, ota sinä se”, mutta itäaasialaiset ovat parempia tässä pelissä. Viuhka on nyt kirjahyllyssäni.

Hiljaiset hirttäjäiset

Sain syksyllä amerikkalaisen opettajan vetämältä yhteiskuntakurssilta kuolemanrangaistusta Japanissa koskevan lehtiartikkelin, mutta olen ilmeisesti sittemmin heittänyt sen typerästi roskiin. Lehdessä oli haastateltu tuomioiden täytäntöönpanosta vastuussa olevaa virkamiestä. ”Kuolemanrangaistus on julma ja epäinhimillinen, mutta minun on toteutettava velvollisuuteni”, tämä sanoi.

Japanissa kuolemanrangaistusten täytäntöönpanopäiviä ei julkisteta missään. Joskus perusteena käytetään tuomittujen yksityisyyttä. Se ei kuitenkaan selitä sitä, että päivämäärää ei kerrota etukäteen edes vangille itselleen. Yleensä vangille ilmoitetaan teloituksesta vasta teloituspäivän aamuna, joskus vielä lyhyemmällä varoitusajalla. Oikeusjärjestelmä on hidas, ja tuomitut joutuvat elämään vuosia epäinhimillisissä oloissa jatkuvan kuolemanuhan alaisina.

Amerikkalainen opettajamme kysyi, eikö tämä ole meistä hieman epäinhimillistä. Sanoin, että kuolemanrangaistus on minusta aina epäinhimillinen. Opettaja häkeltyi ja sanoi, että ei nyt halua keskustella kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta sinänsä. Ymmärrän kyllä, että japanilaista kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanotapaa voi pitää epäinhimillisenä, vaikka moraalisesti hyväksyisikin kuolemanrangaistuksen sinänsä. Mutta opettajan reaktio hämmästytti minua. Tämä oli vaikuttanut niin liberaalilta ja yhteiskuntakriittiseltä, että olisin kuvitellut ettei kuolemanrangaistuksen moraalisessa tuomitsemisessa olisi tälle mitään yllättävää.

Teloituspäivien salaaminen tuntuu minusta jotenkin hyvin aasialaiselta käytännöltä. Hiljaisuus toimii mekanismina, jonka kautta kysymys muutetaan julkiseksi salaisuudeksi. Teloituksilta on helppo sulkea silmänsä, jos ne eivät mitenkään kosketa omaa elämää (ts. jos ei satu esim. tuntemaan jotakuta kuolemansellissä olevaa vankia). Poissa silmistä, poissa mielestä, pidetään huoli omista asioista – tämä tuntuu olevan vallitseva käytäntö niin monessa asiassa täällä Japanissa. Hiljaisuus vie myös toimintamahdollisuuksia kuolemanrangaistusta vastustavilta aktivisteilta – yksittäisiä telotuksia ei voi pyrkiä estämään, ja niitä vastaan voi protestoida ainoastaan jälkikäteen, kun on jo liian myöhäistä.

*

Eräs tapaamani kiinalainen tyttö sanoi, että haluaisi asua Pohjoismaissa, koska siellä on ihmisoikeuksia ja sosiaaliturvaa. Toteamus tuossa muodossa saattaa kuulostaa kornilta, mutta se on silti totta, ja tytön lähtökohdista katsoen hyvin ymmärrettävä.

Tyhjät iltapäivät

Tänään suoriuduin viimein ensimmäistä kertaa kuntosalille (en ymmärrä, miten rutiinien rakentamiseen voi mennä kahdeksan kuukautta ja miksi arki alkaa aina toimia vasta silloin kun siitä kohta joutuukin luopumaan). Kuntopyörä ilmoitti, että olen polttanut kaloreita yhden maitokahvin edestä. Säälittävää.

Yksi japanilainen tyttö kysyi, eikö ole ahdistavaa että pääsen koulusta jo kolmelta tai neljältä eikä minulla ole iltapäivisin mitään tekemistä. Hän oli ollut itse vuoden Yhdysvalloissa. Kuulemma siellä oli ankeaa, koska iltaisin ei ollut osa-aikatyötä. Lopulta viiteen erilaiseen kerhoon liittyminen oli auttanut asiaa.

Samalla tyttö kyseli, mitkä asiat Japanissa muodostivat isoimman kulttuurishokin. Yritin kertoa, mutta siitä seurasi vain hämmentynyt hiljaisuus. Joskus tulee sellainen olo, että kulttuuriero on ylitsepääsemätön. En kykene ymmärtämään toisen näkökantaa, toinen ei kykene ymmärtämään minun näkökantaani. Toisaalta reiluuden nimissä on sanottava että sellaisia kuiluja on oman kulttuurinkin sisällä.

Kivääri ja madonna

Näin hiljattain unta, jossa ostin kiväärin. Menin asekauppaan ja katsoin, että ne maksavat naurettavan vähän, vain 190 jeniä. Sitten katsoin tarkemmin ja huomasin, että hinta olikin 4000 jeniä. Pieni hinta kivääristä silti. Ajattelin, että ase olisi joka tapauksessa ostettava, onhan jokaisessa kotitaloudessa oltava kivääri (ehkä minun olisi syytä huolestua alitajunnastani).

Mitään syvempää logiikkaa ajatuksessani ei ollut. Unessa kivääri oli itsestäänselvyys, joka ei vaatinut perusteita. Ja eittämättä se onkin käytännöllinen olla olemassa. Jos ei saa hillopurkkia auki, voi ottaa kiväärin, kävellä naapurin ovelle ja sanoa: "Avaa tämä purkki tai kuolet!"

Sunnuntaina laitoin äitienpäivän kunniaksi viimein Munchin Madonnan seinälle (olihan se jo pari kuukautta odottanut hyllyssä). Vähät siitä, vaikka joku aasialainen tulisi käymään ja pitäisi sitä synkkänä tai jopa pornografisena.

Yhtäkkiä tuli sellainen olo, että olen viimein kotiutunut tänne (kuinkahan monta kertaa minä olen tämän saman väitteen tähän blogiinkin kirjoittanut?) ja elämä tuntuu mielekkäältä. Taitaa olla jotenkin minulle tyypillistä, että se tapahtuu silloin kun on enää pari hassua kuukautta jäljellä.

Teetä (ja ehkä vähän sympatiaakin)

Teki todellakin hyvää päästä pois Kiotosta, vuorille ja maaseudun rauhaan (voisin kertoa, kuinka siellä on kaunista ja vehreää ja ilmakin tuoksuu erilaiselta, ja luetella pari muuta klisettä perään). Luulen, että uupumukseni ei ole johtunut unen puutteesta, vaan koulusta – hitaista, monotonisista tunneista, joilla samaa asiaa toistetaan, toistetaan ja toistetaan. Tänään on virkeämpi olo, vaikka yöuni jäi lyhyeksi (pitäisi varmaan suosiolla luopua yrityksistä mennä aikaisin nukkumaan, ne on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan).

Teeviljelmällä meille väitettiin, että vihreässä teessä olisi yli kolminkertainen määrä kofeiinia kahviin verrattuna (vihreässä teessä 150 mg /dl, kahvissa 40 mg /dl). Kuulostaa aika uskomattomalta. Mutta ehkä se riippuu myös teelaadusta (japanilaisen gyokuro-teen pitäisi kai olla erityisen kofeiinipitoista).

Koska tänään satoi, itse teen poimiminen jäi vähän lyhyeksi, emmekä päässeet seuraamaan teelehtien käsittelyprosessia. Sen sijaan pelasimme teenmaistelupeliä, jossa piti erottaa toisistaan viisi teelaatua: Uji gyokuro, joku toinen gyokuro (jonka nimi on kadonnut muististani), Wazuka sencha, Shizuoka sencha ja Kagoshima sencha. En ole mikään tee-ekspertti, ja kaikki lajikkeet maistuivat minusta suurin piirtein samalta. Ensimmäisellä kierroksella teeviljelmän edustaja antoi kuitenkin niin hyvät vihjeet, että arvasin kaikki viisi teelaatua oikein.

Ensimmäinen vihje: korkealaatuisin teelaatu näiden joukossa (saamamme esitteen mukaan Uji gyokuro oli kaikkein kalleinta, ei siis kovin vaikea). Toinen vihje: samaa tyyppiä kuin edellinen tee (tietysti se toinen gyokuro). Kolmas vihje: minun lempiteelaatuni (koska olimme Wazukassa, arvasin että tämän täytyy olla Wazuka sencha). Neljäs vihje: tämä tee tulee siitä prefektuurista, jossa on Japanin korkein vuori (Fuji-vuori sijaitsee Shizuokassa, joten vastaus oli tietysti Shizuoka sencha). Viides teelaji oli luonnollisesti viimeinen jäljelle jäänyt, Kagoshima sencha.

Toisella kierroksella emme saanet vihjeitä. En tiedä, oliko minulla vain hyvä tuuri vai olinko oikeasti onnistunut painamaan teelaatujen hajuja, makuja ja värejä mieleeni, mutta sain kolme viidestä oikein. Kierrosten korkein yhteispistemäärä oli kahdeksan (meitä voittajia taisi olla kuusi), joten sain palkinnoksi 100 g korkealuokkaista teetä. Tuntuu, että se menee vähän haaskuun – enhän minä edes tiedä, minkä lämpöisessä vedessä ja kuinka kauan sitä pitäisi hauduttaa (enkä luultavasti erottaisi sitä makutestissä halvemmasta lajikkeesta)!

*

Tapasin retkellä korealaisen pojan, joka oli lapsena pakotettu syömään tulisia ruokia lyönneillä uhaten: ”Sinä et ole mikään mies ellet tätä pysty syömään!” Poika (vai pitäisikö sanoa mies?) koki tietysti kansallisylpeyttä miehekkäästä ruokamaustaan ja sanoi rakastavansa nykyään kimchiä, vaikka sitä piti lapsena itkien syödä. Sellaista se on, kulttuuri.

Wazukaan

Oppimateriaalista poimittua:

Mies: En aio enää tavata sinua.
Nainen: Miksi? Joko olet alkanut inhota minua?
Mies: Ei se ole niin. Rakastan sinua ja nimenomaan siksi päätin, etten enää tapaa sinua.
Nainen: Sellainen kuulostaa vähän oudolta.
Mies: Mutta minulla ei ole vielä työpaikkaa, vanhempani ovat jengiläisiä, isoveljelläni on sadan miljoonan jenin velat ja pikkusisko on juuri karannut kotoa. Minun kanssani seurustelemisesta on sinulle vain vaivaa. Sanon tämän, koska ajattelen sinun onnellisuuttasi. Ole kiltti ja ymmärrä.


Opettaja (naispuolinen) sanoi että poikien kannattaa opetella tämä rakenne hyvin, erityisesti jos näillä on japanilainen tyttöystävä.

Joskus junassa on ihmisiä, jotka lukevat kirjoja, joita ei pitäisi lukea toisten silmien edessä.

Opettaja kielsi kysymästä, millaisia kirjoja ne sellaiset ovat.

*

Kello on miltei yhdeksän, joten täytynee lopettaa railakas perjantai-illanvietto ja laittaa koulupaperit takaisin kansioon. Lähden huomenaamuna Wazukaan poimimaan teelehtiä, herätys ennen kuutta. Ja nykyisin olen koko ajan uupunut vaikka nukkuisinkin tarpeeksi. Tekee varmaan hyvää päästä taas välillä pois Kiotosta.

Lomasunnuntai

Sain kuulla, että se pieni japanilainen tyttö, joka asui kanssani samassa kerroksessa, laittoi postilaatikkooni Disney Princesses –paperille kirjoitettuja kirjelappusia ja pukeutui Halloween-bileissä Lumikiksi, valmistui, sai työpaikan Singaporesta ja muuttaa tässä kuussa sinne. Eipä olisi uskonut!

*

Kävin pari päivää sitten kaupungilla korealaisen luokkatoverini kanssa (sen, joka juoksi flunssalääkkeet kädessään perässäni käytävällä) nähtävyyskierroksella. Tämä sanoi pitävänsä toista ryhmämme saksalaispojista pelottavana ja kysyi vielä, enkö minä pelkää tätä. Kysyin, miksi pitäisi. Koska tämä ei hymyile ja tällä on tatuointeja. Ja se poika kun on sellainen kiltin ja hiljaisen oloinen kauppatieteen opiskelija, joka äänestää japanintunneilla tiukempien koeaikataulujen puolesta ja on onnistunut kevätloman jälkeen hyppäämään kolmostasolta kutoseen...

Kotimatkalla metrossa korealainen sanoi suhtautuvansa lievällä pelolla toiseenkin saksalaiseen, koska tämä on jonkin verran meitä vanhempi – jo 24-vuotias. Minun ei auttanut kuin paljastaa ikäni. Korealainen kauhistui ja sanoi, ettei hänen sitten sovi puhua minulle ilman kohteliaisuusmuotoja ja pahoitteli monta kertaa, että oli tehnyt niin. Jotenkuten sain hänet kuitenkin uskomaan, etteivät ne ole tarpeen.

*

Toissapäivänä sain viimein katsastettua japanilaisen uimahallin. Ei siihen mennytkään kuin kahdeksan kuukautta. Ainoa uimahalli, jonka pukuhuoneessa olen nähnyt parkettilattian (ja minä tietysti ainoa asiakas, joka tiputteli sille vettä).

50-metrinen allas oli kauttaaltaan vain 140 cm syvyinen, ja sen reunalla oli kyltti, jossa kiellettiin alle 140-senttisiä ihmisiä menemästä altaaseen. Lisäksi altaan käyttö oli kielletty yläasteikäistä nuoremmilta.

Onnekseni allas oli käytännössä tyhjä – vain kolme ihmistä samalla radalla kanssani (ehkä Golden Week vaikutti asiaan, mene ja tiedä). Lisäksi vanhukset ja laihduttajat puuttuivat kokonaan. Tietysti katselen paljon mieluummin atleettisia uimahyppääjiä, mutta en silti voi olla miettimättä, olisiko ilmiöllä jokin japanilaisen yhteiskunnan normistoihin liittyvä syy. Luulen kuitenkin, että minun pitäisi käydä hallilla hieman useammin ennen kuin ryhdyn tekemään tarkempia demografisia arvioita.