Ylijäämä

Sain sähköpostia Kiotosta, yliopistosta jossa opiskelin. Olen maksanut liian suuren summan viimeisessä sähkölaskussani. Minua pyydetään soittamaan Hra Inouelle Kansain sähköön ja sopimaan ylijäämän palautuksesta. Tuntuu hieman hullunkuriselta, kun puhelu luultavasti maksaa enemmän kuin se palautettava summa on.

Kun tuttu on vierasta

Olen Suomessa. Epätodellinen olo. Kaikki on suurta, etäisyydet ovat pitkiä. Kadut ovat neljä kertaa niin leveitä kuin Kiotossa. Tuntuu pahalta, kun naapurit eivät edes tervehdi. Ruokakaupassa on käsittämättömät valikoimat käsittämättömän tuoreita hedelmiä käsittämättömän halvalla. Sisustukseni tuntuu liian valkoiselta.

Pitäisi alkaa kirjoittaa kiitoskirjeitä ja lähettää lahjoja kaikille niille, joille jäin velkaa. Mutta vielä viikon jälkeenkin on vetämätön olo. En saa tartuttua mihinkään. Joku osa minusta sanoo, että pitäisi lopettaa syöminen ja heittäytyä olohuoneen matolle makaamaan. Ehkä tekisin sen, ellen tietäisi että rappiosta ylös kiskoutuminen on sata kertaa vaikeampaa kuin normaalitilan ylläpitäminen.

Vuosiluku 2008 tuntuu väärältä. Kun lähdin, Suomessa oli kesä 2007. Pitäisi olla vieläkin. Kuin olisi hypännyt yhden vuoden yli. Jollakulla on uusi poikaystävä, joku toinen on lihonut kymmenen kiloa. Tuntuu siltä, että koko elämä kaikkineen on niin hirvittävän hetkellistä.

Tassa tama alkaa olla

Aamupaivasta, kun istuin kotona ja luin kokeeseen, tuli yhtakkia sellainen merkillisen onnellinen ja rauhallinen olo, joka joskus tulee suurten muutosten keskella. Ajattelin, etta kaikista vaikeuksista huolimatta tama on lopulta ollut hyva vuosi. Ajattelin, etta jos jotakin kadun niin sita, etten aina jaksanut edes yrittaa hymyilla. Etta annoin itseni upota liiaksi koulustressiin ja koti-ikavaan. Etta en ottanut aktiivisemmin ihmisiin kontaktia enka yrittanyt sopeutua itaaasialaiseen kulttuuriin paremmin. Ensi kerralla osaan ennakoida kaikkea paremmin ja tiedan miten toimia. Sikali, kun tulee ensi kertaa (jos aion jatkaa Japanin tutkimuksen alalla, pitaisi kai asennoitua siten etta tulee, mutta...).

Tekisi mieli kirjoittaa jotakin hienoa ja merkityksellista, mutta paani on tyhja ja vahan kipeakin. Suoritin tanaan viimeisen tenttini ja hyvastelin parikymmenta ihmista - kaikki opettajat mukaanlukien (on hassua kuinka yhteystietojen pyytaminen osoitekirjaan tuntuu merkittavalta, vaikka pohjimmiltaan tietaa ettei tule olemaan yhteydessa). En osaa enaa sanoa muuta kuin etta olo on epatodellinen. Katselin aamupaivalla ikkunani takana olevaa japaninvaahteraa. Joidenkin lehtien karjissa nakyy jo vahan oranssia. Sita kai odottaisi jo syksya, ellei tietaisi ettei ole taalla sita nakemassa. Puun ohi lensi sinimusta perhonen. Niin iso, etta sellaisia ei Suomessa olekaan (tosin on sanottava etta torakoita tai kammenenkokoisia hamahakkeja ei tule ikava).

Aloitin taman blogin Japani-blogina ja sellaisena aion sen pitaa. Mutta annoin itselleni luvan jatkaa tata hetken viela Suomesta kasin. Viimeistella ja julkaista ne puolivalmiit merkinnat, joita koneellani on. Ehka sanoa sanasen paluushokista ja siita, milta Japanin vuosi sitten Suomesta katsottuna nayttaa. Jo senkin takia, etta tuntisi itse arjessaan olevan enemman jatkuvuutta. Silti tuntuu, etta pitaisi tassa ja nyt kiittaa lukijoita tasta vuodesta.