Koneen ääressä taas

Tuntuu oudolta kirjoittaa ensimmäistä tekstiä uudella tekstinkäsittelyohjelmalla tyhjään Documents-kansioon. Imuroin itselleni AbiWordin (vanhat ohjelmani tietysti hävisivät kovalevyn tuhoutuessa ja asennus-CD:t ovat Suomessa)."Equation editing is currently not supported on Mac OS", kertoo webbisivu. On epätodennäköistä, että tulisi tarve kirjoittaa yhtälöitä (tuntuu oikeastaan vähän pelottavalta ja surulliselta tiedostaa asia ja ajatella sitä tarkemmin), ja vaikka tulisikin, en missään nimessä tekisi sitä millään Wordin kaltaisella ohjelmalla. Luulen myös, että yhtälöiden laittaminen blogiin olisi vaivalloista.

Silloilta näkyvät vuoret ovat muuttuneet yleissävyltään punaisiksi, vihreää on vain siellä täällä. Tänään avasin verhot pienemmästä ikkunastani (olin pitänyt niitä kiinni pari päivää putkeen, koska ajattelin että ne edes vähän estäisivät lämmön karkaamista ikkunan kautta) ja huomasin, että sen edessä oleva japaninvaahtera on ihan punainen, vain pienenpieniä keltaisia kohtia siellä täällä.

Vastapäisessä talossa asuva japanilainen jätkä käy fleece-kerrastossa parvekkeella tupakalla, katselee ruskapuita ja harjoittelee mahtipontisia eleitä. Meidän talossa ei saa polttaa, ei edes parvekkeilla. En tiedä, johtuuko ero siitä, että tupakoinnin kieltäminen miehiltä (jotka melkein oletusarvoisesti polttavat) olisi liian julmaa, vai siitä että tämä talo on upouusi ja asenteet tupakointia kohtaan ovat tiukentuneet viime vuosina.

Kylmä!

Tänään vierailimme yhdeltä kurssilta pienessä furoshiki-tehtaassa (lyhyesti niille jotka eivät tiedä: furoshiki ovat sellaisia rättejä, joista voi solmia erilaisia nyyttejä joissa kuljettaa tavaroitaan esim. muovipussin sijasta - en ole ihmeemmin nähnyt ihmisten käyttävän niitä). Yrityksen johtaja selitti kovasti ympäristöystävällisyydestä, mottainai, reduce, reuse, recycle ja niin edelleen. Hyllyissä oli esillä myytävänä olevia furoshikeja, näteissä firman logolla varustetuissa muovipakkauksissa, tietysti.

Täällä on nyt melkoisen kylmä, alle kymmentä astetta. Se tarkoittaa noin kuuttatoista astetta sisällä. Ainoa tapa lämmittää huonetta on säätää ilmastointilaite lämmitykselle. Ei liene kovin vaikea arvata, että se ei ole hirveän energiatehokasta (tai halpaa - mulle on väitetty, että lämmityksen käyttäminen yhden viikon ajan maksaisi n. 10 000 jeniä). Hirvittää ajatella, että kohta tulee ihan oikeasti talvi - Kioton matalimmat lämpötilat ovat nollan paikkeilla.

Hyvää ja huonoa

Hyvät uutiset:

Yllättäen sain eilen puhelun Applelta. Sanoivat että kone on valmis ja voin hakea sen koska huvittaa. Tein siis tänään uuden matkan Osakaan. Hinta oli muutama tuhat jeniä ennustettua halvempi ja asiakaspalvelu huomattavasti ystävällisempää kuin viimeksi. Tällä kertaa minua palveli nainen, joka puhui englantia huonommin kuin minä japania (viime kerralla asioin sujuvaa englantia puhuvan miehen kanssa). En tiedä, onko tällä seikalla yhteys palvelun tasoon.

Huonot uutiset:

1)

Tajusin vasta viime yönä, että vaikka minulla oli varmuuskopiot kiintolevylläni olleista tekstitiedostoista (Documents-kansiosta), en tyhmänä ollut tehnyt varmuuskopioita Pictures-kansiosta. Eli nyt täällä Japanissa ottamieni kuvien lisäksi menetin kaikki valokuvani kolmen ja puolen vuoden ajalta, mukaanlukien niiltä viideltä kuukaudelta jotka asuin Prahassa. Melko nostalgista kamaa siis hävisi. Applella tiedettiin kertoa, että Kiotossakin on liike, jossa datan voi pelastaa rikkinäiseltä kovalevyltä. Hinta on vähintään 80 000 jeniä (n. 500 euroa). Kuulemma tämä on kohtuullisen halpa hinta tällaisesta palvelusta (en tiedä, onnistuuko sama Suomessa sen halvemmalla). Seuraavaksi voi sitten alkaa miettiä, kuinka paljon on valmis muistoistaan maksamaan.

2)

Pitkittyneen kesän jälkeen on yhtäkkiä tullut kylmä, alle kymmentä astetta. Viikonloppuna tapaamani teeseremoniatäti sanoi, että luultavasti japaninvaahteroiden lehdet putoavat tänä vuonna ennen kuin ne ovat ehtineet kunnolla muuttua punaisiksi. Sama on jo käynyt kirsikkapuille. Minulle tuli kauhistuttava mielikuva siitä, kuinka japanilaiset ilmastonmuutoksen edetessä korvaavat ruskalehtensä kokonaan muovisilla (sellaisia oli koristeina yliopistomme teeseremoniakerhon sunnuntaina suorittamassa seremoniassa). Oikeastaan sitä ei ole vaikea kuvitella, niin vieraantunut tämä kulttuuri monessa suhteessa on.

lipevaa myyntia

Eilen tein ensimmaisen matkani Osakaan. Kavellessani Shinsaibashin asemalta Apple Storelle tajusin, etta ei ehka kannattaisi odottaa ongelman ratkeavan heti. Kaikki asiat, jotka olen saanut hoidettua taalla Japanissa ovat vaatineet karsivallisyytta ja odottelua. Ihan hyva, etta tajusin sen siina vaiheessa, niin ei tullut liikkeessa kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Mutta yksityiskohtiin. Kiintolevy (hard drive) on rikki, eika siella olevaa dataa voida pelastaa. Korjaus kestaa 7-10 paivaa. Jotenkin tuntuu, etta Suomessa asia olisi hoidettu saman tien - ei sen uuden kiintolevyn paikalleen asentamisen niin monimutkaista pitaisi olla, mutta mene ja tieda. Onneksi tein varmuuskopiot kaikesta juuri ennen lahtoani. Nyt en meneta kuin Japanissa ottamani valokuvat ja tulevia blogikirjoituksia varten tekemiani muistiinpanoja (suosittelen muuten varmuuskopioiden tekemista kaikille lukijoille).

Apple Storessa oli ikava asioida. Jouduin tekemisiin stereotyyppisen lipevan myyntimiehen kanssa. Ensin haiska sanoi, etta dataani ei voida pelastaa. Kysyin, eiko varmasti (olen kuullut etta useimmissa tapauksissa rikkinaisen kiintolevyn sisalto on palautettavissa), jolloin tyyppi yritti siirtaa tiedot uudelle kiintolevylle (ei toiminut). Sen jalkeen mulle sanottiin, etta jos kiintolevy on rikki, myos logic boardissa on usein ongelmia ja etta voin valita joko 35 000 jenin hinnan, jolla saan uuden kiintolevyn mutta joudun maksamaan erikseen muista mahdollisesti rikkinaisista osista, tai sitten 51 000 jenin flat pricen, joka kattaa paitsi kiintolevyn vaihdon myos muut mahdollisesti rikkinaiset osat.

Tuli sellainen olo, etta multa yritetaan nyt kiskoa ylimaaraista rahaa, joten sanoin jattavani koneen huoltoon ja maksavani halvemman hinnan. Myyja sanoi, etta ne tutkii samalla, onko muita rikkinaisia osia ja korjaa kaiken, joten hinta voi tulla sovittua kalliimmaksi. Kysyin, voiko ne soittaa mulle, jos loytyy muita rikkinaisia osia. Myyja katseli silleen hammentyneen oloisena ja sanoi etta totta kai, jos valttamatta haluan. Sanoin etta haluan. Myyja kysyi viela kerran, haluanko maksaa 51 000 jenin flat pricen. Kysyin, voinko paattaa asiasta siina vaiheessa,　jos niita rikkinaisia osia loytyy. Myyja sanoi etta tottakai. Minkakohan takia se ei voinut ilmaista asiaa talla tavoin heti aluksi?

Lisaksi se halusi etta allekirjoitan paperin jonka mukaan tiedostan, etta menetan datani enka saa vanhaa kiintolevya takaisin. Kysyin, miksi en voi saada sita takaisin, ja myyja kysyi haluaisinko sitten. Sanoin etta ihan mielellani ottaisin sen silta varalta, etta ne datat saa siita jossain muussa paikassa jollain ilveella ulos. Myyja totesi etta se kylla kay ja etta niiden insinoori tarkistaa viela, ovatko tiedot pelastettavissa. Ja kaiken tan pitaisi mun mielestani tapahtua ilman etta erikseen kysyn ja pyydan.

En tieda, vaikutinko ma sellaiselta epatoivoiselta tyypilta, jolta on helppo kiskoa ylimaaraista rahaa, vai huijaako ne ihan kaikkia, vai johtuiko se siita etta olen ulkomaalainen. Jotenkin on vaikea kuvitella, etta Suomessa olisi tallaista, mutta ehka vain katselen juuri nyt Suomea vahan ruusuisten lasien lapi (ja kyllahan lipevaa myyntia Suomessakin osataan - kun noin nelja vuotta sitten ostin tuon koneen, mulle sanottiin etta se todennakoisesti toimii mainiosti viela seitseman vuoden paasta - vaikka jotain tietysti kertoo sekin, etta koneen takuu oli kolme vuotta...). Melkein tuli sellainen olo, etten enaa ikina halua asioida Apple Storessa. Mutta ei mulla oikeasti ole muutakaan vaihtoehtoa, jos haluan saada koneeni kuntoon.

Koneen huoltoon jatettyani paatin parantaa mielialaani shoppailemalla. Se on aina paras vaihtoehto silloin kun mielipahan syyna ovat isot menoerat. Tosin tassa tapauksessa rahasumman lisaksi harmittaa ajatus 7-10 paivasta ilman omaa tietokonetta. Mutta otettakoon se opettavaisena kokemuksena, onhan sita kai olemassa jopa joku PC Turn Off Week. Ja olen aina ollut (tosin hyvin lievasti) silla kannalla, etta teknologiasta ei ole hyva olla riippuvainen.

*

Koska se ehka saattaa kiinnostaa osaa lukijoista, mainitsen viela etta junassa matkalla Osakaan vieressani istui goottilolita. Paluumatkalla sain vierustoveriksi nuoren pukumiehen, joka kirjoitti kuumeisesti jotakin pieneen mustakantiseen vihkoon. Yritin hieman vilkuilla tyypin olan yli, mutta ei siita tekstista oikein minun lukutaidollani selvaa saanut. Ainakin mies kaytti paljon huutomerkkeja.

Tilannetietoja

Eilinen meni raahatessa konetta epatoivoisesti paikasta toiseen. Lahin Applen liike on Osakassa. Vien koneen sinne torstaina. Sita aiemmin en kykene, silla tanaan on ohjelmaa iltamyohaan ja huomennakin tapaaminen iltapaivasta. Jos olisin Suomessa, peruisin menoni, mutta taalla niin ei tehda.

Soitin tanaan Applen tukeen. Siella sai sentaan ystavallista palvelua englanniksi. Neuvoivat tulemaan kaymaan liikkeessa, jotta voidaan selvittaa onko vika kayttojarjestelmassa vai laitteistossa. Eivat olleet oikein moksiskaan vaikka sanoin unohtaneeni buutti-cd:t Eurooppaan (eilen taalla Kiotossa, Teramachi-elektroniikkakadulla olevassa liikkeessa vaitettiin, etta mitaan ei ole tehtavissa jos minulla ei ole niita levyja ja etta kone pitaa lahettaa valmistajalle korjattavaksi, mika maksaa 60 000 jenia).

Tavallaan koneen hajoaminen osui todella pahaan valiin. Olin juuri saanut asuntoni jarjesteltya ja hankittua uudet verhot ja muuta tarpeellista (kaipa mina sitten laiskuuttani tuonne kuitenkin jaan, ei se paha paikka ole, vaikka sinne ei voikaan pyytaa ystaviaan kylaan). Eika ole niin kauhean kauan siita kun viimein sain nettiyhteyden kotiini. Toisin sanoen olin paassyt tavallisen arjen makuun, ei enaa jatkuvaa byrokratiaa ja kaytannon asioiden hoitamista. Ja nyt tama(sen koneen kayttaminen oli ehka olennaisin osa arkeani). Mutta pidetaan peukkuja, ehka asia hoituu torstaina.

Eilen illalla kun viela yhden kerran yritin epatoivoisesti buutata konettani (painoin virtakytkinta iltayhdeksan aikaan, ja viela aamukahdeksalta kone naytti harmaata ruutua ja omenalogoa) kaikki Kioton paivittaisen elaman epakohdat (lahinna sukupuolisegregaatio ja taalla vallitseva hirvittavan konservatiivinen ilmapiiri) alkoivat painaa minua. Tuntui kuin olisin tahan asti vain tarkkaillut takalaista elamaa ulkopuolelta ja nyt yhtakkia joutunut sisalle. Nettiyhteyden menettamisen psykologinen vaikutus, eittamatta.

Mutta mainitaanpa nyt viela jotain hyvia asioita vastapainoksi talle kaikelle. Sain kaveriltani lainaan japaninkielisen National Geographicin (kun olisi viela aikaa lukeakin sita)! Lisaksi tamanpaivainen kuuntelukoe meni paljon paremmin kuin olin odottanut (koputan puuta).

Hammasten kiristys

Tietokoneeni alkoi hajoilla eilen. Se on ollut jo jonkin aikaa kasittamaton hidas, nyt se alkoi kaatuilla kunnolla. Illalla yritin uudelleenkaynnistysta, aamulla heratessani se oli viela kesken. Ennen Japaniin lahtoani koneen kanssa ei koskaan ollut mitaan ongelmia, joten miksi niiden pitaa tulla juuri nyt (etenkin kun talla viikolla on melkein joka paiva kokeita, ruskaa pitaisi ehtia katsoa ja muutenkin olen tehnyt paljon suunnitelmia - yksi japanilainen tytto lupasi vieda minut tanaan Suomi-leipomoon josta saa pullaa ja ruisleipaa).

Jotenkin sita huomaa, kuinka riippuvainen oikeastaan voi olla jostakin tyovalineesta. Tietokone on tarkein yksittainen asia, joka minulla taalla on, ja tuntuu kuin elamani olisi mennyt tauolle nyt kun se ei toimi. Yhteyden pitaminen ihmisiin on hankalaa, ja on tukahduttava olo kun ei pysty kirjoittamaan mitaan.

Mutta oikeastaan pitaisi ottaa tasta opikseen. On typeraa olla niin riippuvainen jostakin yksittaisesta esineesta. Ei kaikilla taalla edes ole omaa konetta huoneessaan, ja ihmiset pystyivat elamaan ennen tietokoneaikaakin. Kylla sita voi tarvittaessa kayttaa koulun koneita tai vaikka kirjoittaa kasin (ja minulla on sita varten olemassa vihkokin).

Mutta silti. Tuntuu etten saa ajatuksiani pois tasta asiasta ennen kuin rakkine taas toimii (en edes siksi, etta paivittainen elamani on hivenen aikaisempaa epakaytannollisempaa, vaan siksi etta minua yksinkertaisesti hairitsee etta kone ei toimi). En pysty keskittymaan mihinkaan, kun ajattelen vain koneparkaani. Ja niin, tama tapahtui viikolla jolloin on melkein joka paiva koe... Arvatkaa, tuleeko opiskelusta mitaan.

Okei, viikon turhasta asiasta valittaminen suoritettu. Siirtykaamme ajattelemaan Afrikan lapsia (ja ehka vahan sukupuolten valista epatasa-arvoa Japanissa).

Zen ja pyörällä ajamisen taito

Ostin tänään kuvassa olevan laukun. Ajattelin että se on juuri sopivan kokoinen lompakolle, käsipyyhkeelle ja kaikelle muulle sellaiselle pienelle tavaralle, jota on hyvä kuljettaa jatkuvasti mukanaan. Vasta kotona tulin ajatelleeksi, että kirsikankukat ovat ehkä vähän liian keväisiä tähän vuodenaikaan. Ehkä minun pitää ostaa uusi laukku, jossa on keltaista ja punaista ja vaahteranlehtiä.

Tänään yksi hongkongilainen tyttö kysyi, miksi takkini hihoissa on niin paljon nappeja. Nauroin vain, mutta olisi ehkä pitänyt esittää vastakysymys: Miksi sinulla on kaksi paitaa päällekkäin ja toisessa vaaleanpunaisia röyhelöitä?

Koulumaisuudet pistävät vieläkin toisinaan silmään yliopistolla. Eilen kampuskahvila oli täynnä japanilaisia opiskelijoita, jotka jonottivat sermin taakse hammastarkastukseen (sitä, miksi hammastarkastus pidetään kaikista mahdollisista paikoista juuri kahvilassa, en käsitä). Lisäksi täällä järjestetään todella paljon luokkakuvahenkisiä yhteisvalokuvauksia.

Tänään kaaduin ensimmäistä kertaa pyörällä (en pahasti, nilkkaan vain sattui vähän ja ostoskassit lentelivät pitkin pihaa). En viisastunut, vaan lähdin melkein heti pyöräretkelle pohjoiseen. Yksi parhaista asioista täällä on se, että kaikki syksyn vaiheet voi kokea yhtä aikaa. Joistakin puista putoilee jo keltaisia ja punaisia lehtiä, toiset ovat vielä kokonaan vihreitä. Joskus harmittaa hieman, etten tiedä puiden nimiä (japaninvaahtera ja bambu ovat ainoat, jotka tiedän), mutta ei se kyllä oikeastaan haittaa ruskasta nauttimista.

ulkona

Toisinaan on sellainen olo kuin joutuisi kommunikoimaan fraasikirjan pohjalta. Kirjassa on tietty määrä fraaseja, ja se mitä haluaa sanoa, jää niiden ulkopuolelle. Enkä nyt tarkoita sitä, että sanavarastoni on suppea. Japanilaisilla on yleensä omat ennakkokäsityksensä siitä, millaista ihmisten elämä on, mitä nämä haluavat tai mitä nämä ovat seuraavaksi sanomassa. Vaikka kuinka osaisi sanoa haluamansa asian japaniksi, sitä ei aina ymmärretä, ellei se sisälly tiettyyn ennalta määrättyjen fraasien varastoon.

Mutta ehkä ongelma on oikeasti sama kaikkialla. Ehkä se vain korostuu silloin, kun on kulttuurissa, joka eroaa omasta todella paljon.

Vanhoja kuvia ja uusia ostoksia

Näköjään nimeni kirjoitetaan puolestani alakerrassa olevaan tussitauluun huoneen numero 301 kohdalle, mikäli jätän sen tekemättä (kuten olen tehnyt, koska koko tussitaulukäytäntö on mielestäni naurettava).

*

Kävin tänään ostoksilla. Olin vähällä ostaa tummanruskeat hansikkaat, mutta päädyin mustiin, koska ne tuntuivat jotenkin turvallisemmilta (lisäksi ostin mustat salihousut ja mustan villapaidan). Takashimayassa (ostan sieltä joskus leipää) oli pukumiehiä ja tyylikkäitä naisia kimonoissa. En oikein kuulunut joukkoon. OPA-tavaratalossa oli mauttomia joulukoristeita ja erilliset osastot "Ladies' Sexy Casual" ja "Ladies' Stylish Casual".

*

Kansai Scene Nov 2007:

" LOOKING FOR MARRIAGE??? Hello. I am looking for my husband who is a warm-hearted person, should be 38-55 years old. Please feel free to contact me if you are interested. We can help each other. Serious only."

Vaahterarintama

Yksi niistä asioista, joita rakastan Japanissa, on se että vuodenaikojen vaihtelu näkyy niin voimakkaasti jokapäiväisessä elämässä. Kun kesä päättyi, siirryin itsekin puolihuomaamatta juomaan lämmintä teetä kylmän sijaan.

Kiotossa on alkamassa ruska, mutta japaninvaahteroiden lehdet ovat vielä enimmäkseen vihreitä. Vaahteranlehtien muuttumista punaisiksi pidetään syksyn kohokohtana, ja useihin puutarhoihin on istutettu vieri viereen lajikkeita, joiden väreissä pitäisi olla sävyeroja. Netistä löytyy säätiedotussivujen yhteydestä karttoja, joihin on merkitty, missä värinmuutoksen vaiheessa kunkin paikan vaahterat ovat (esim. http://sp.weather.yahoo.co.jp/weather/jp/leisure/momiji/). Katselemallani sivulla Kiotosta on listattu 25 paikkaa, joista on annettu yksityiskohtaiset tiedot. Suurimman osan kohdalla sivu näyttää keltaista (muutos juuri alkamassa), loppujen vihreää (ei muutosta näkyvissä).

Yliopisto ja moraali

Japanilainen naapurinikin inhoaa kanrinin-tätiä, suurin piirtein samoista syistä kuin minä. Ei se tietenkään kovin yllättävää ole - harvemmin kai ihmiset valvonnasta pitävät. Kun aihe tuli puheeksi, kysyin samalla, miten Halloween-bileisiin saatiin lupa tuoda miehiä. Kuulemma lupaa voi anoa, jos on järjestämässä tapahtumaa, johon tulee paljon ihmisiä. Asukkaat pyytävät lupaa kanrinin-tädiltä, joka sitten vuorostaan anoo lupaa yliopistolta (joka on viime kädessä vastuussa asuntoloista).

Kokonaisuudessaan tämä sotii kaikkia niitä ideaaleja vastaan, jotka minulla on yliopistosta instituutiona ja sen tarkoitusperistä. Yliopiston tehtävä (koulutuslaitoksena) ei ole tukea vallitsevaa arvojärjestelmää, vaan opettaa kriittistä ajattelua. Mutta kaiketi se täällä Japanissa riippuu hyvin paljon yliopistosta. Ja tietysti saman instituution sisälläkin on erilaisia opettajia, ihan samoin kuin kaikkialla muuallakin.

*

Muissa uutisissa - japanilainen kulttuuri on menettänyt uutuudenviehätystään jo siinä määrin, että olen alkanut odottaa Osakassa järjestettävää eurooppalaisen elokuvan festivaalia.

Rauhallinen lauantai

Luin Haruki Murakamin kirjan Hear the Wind Sing (風の歌を聴け). Se oli hyvä ja oivaltava ja lukemisen arvoinen ja sai minut nauramaan. Mutta kaljan ja tupakan määrä uuvutti minua. En juuri nyt jaksaisi lukea sellaisesta. En tiedä mistä sitten haluaisin lukea. Ehkä banaaleista asioista. Vaahteranlehdistä ja kirsikankukista.

Korjaus

Täytyy vielä pahoitella aikaisempaa virhettä. Marsin elämään liittyvän esimerkkilauseen (su 21.10.) suomennos oli ehken hieman liian vapaa. Oikeampi olisi ollut "En ota kantaa siihen, onko Marsissa todellisuudessa elämää, mutta niihin puheisiin liittyy suuria unelmia." (tai kirjaimellisemmin: "Puhumatta siitä, onko Marsissa elämää vai ei, niissä puheissa on unelmaa.") Joskus on hankalaa yrittää kääntää kieltä, jossa subjekti jää useimmiten epämääräiseksi.

Kielellinen uupumus

Joskus tuntuu, että aivojen kielialueet ovat ylikuormittuneet. On ajoittain raskasta vaihdella päivittäin kolmen eri kielen välillä. Eräänä aamuna jouduin hetkellisessä ajatuskatkoksessa kysymään amerikkalaiselta kurssikaverilta, mitä on 発音に気をつける englanniksi (pay attention to pronunciation). Välillä on sellainen olo, että haluaisi hetkeksi lopettaa kielellisen ajattelun, sulkea koko analyyttisen koneiston. Kerran huonetta siivotessani laitoin musiikin pois päältä, koska siinä oli sanoja.

Aina suhtautumiseni vieraiden kielten puhumiseen ei ole paras mahdollinen. Saatan huomata, että mieleeni tullut lause on kieliopillisesti väärä, enkä saa sitä sanottua. Käytännön tilanteissa kukaan ei odota, kun jään miettimään parempaa lausetta (ihmiset vain kuvittelevat, että kielitaitoni on todellista heikompi, jos en sano mitään). Japania puhuessa on kyllä pakko käyttää virheellisiä lauseita (ei näillä taidoilla selviäisi muuten), mutta joskus tulee noita katkoksia englannin kanssa. Jokin perusylpeys ei antanut myöten, en yksinkertaisesti pystynyt sanomaan "take notice on pronunciation", vaikka sillä hetkellä mieleen ei tullut mitään muutakaan.

Luulen myös, että minulla on japania puhuessani taipumus käyttää liian formaaleja, kirjallisia tai ylikohteliaita ilmauksia (ehkä vähän sama kuin jos Suomessa sanoisi opiskelukaverilleen esim. "Odottakaa tässä, olkaa niin hyvä"). Yleensä se saa japanilaiset nauramaan. Tosin olen tainnut jo puolivahingossa suututtaa pari japanilaista. En tiedä, johtuiko se siitä, että sanoin liian suoraan vai siitä, että tein sen liian muodollisin ilmauksin.

Alkuviikolla olin niin univelkojen rasittama, että tyhmäilin koulussakin. En jaksanut ajatella mitään kovin tarkkaan ja kirjoitin itse keksittäviin esimerkkilauseisiin mitä ensimmäisenä päähän pälkähti. Erityisen tylsän oppitunnin jälkeen turhautuneena jopa: "Kuunnellessani sellaisia perusasioita käsittelevää luentoa minulle tuli sellainen olo kuin olisin joutunut takaisin ala-asteelle." Seuraavana päivänä opettaja kysyi tunnilla minulta, millainen yliopistojärjestelmä Saksassa on. Sanoin olevani Suomesta, ja opettaja pahoitteli erhettään. Sama toistui sitä seuraavana päivänä toisen opettajan tunnilla. En tiedä, onko asioiden välillä jokin yhteys (yleensä japanilaiset eivät unohtele tuollaisia asioita, ja olen ollut vähän hämmentynyt esim. siitä, kuinka opettajat joiden kanssa en ole aikaisemmin puhunut, ovat heti tienneet, kuka olen, mistä tulen, ketä opiskelijoita Helsingin yliopistosta on täällä aiemmin ollut jne). Ylimielisyyden olisi ehkä voinut jättää lentokentälle pitämään seuraa länsimaisille arvoille.