Kommenteista (pahoitteluja)

Ilmeisesti olen ehkä epähuomiossa poistanut kommentin edellisestä merkinnästä. Tai blogi ainakin väittää, että yksi kommentti on poistettu. Olen pahoillani tästä - en ole huomannut koko kommenttia, saati tietoisesti poistanut sitä (sen sijaan olen editoinut blogimerkintääni - olisiko kaukaa haettua olettaa että kommentti voisi hävitä siinä samalla? Vai tarkoittaako "Comment has been removed by the author", että kommentoija itse on sen poistanut?). Mutta toivon, että lukijoilla on kärsivällisyyttä mahdollisten kommenttien suhteen - en aina edes huomaa, että moisia on tullut (tosin asian pitäisi nyt olla korjattu)! Ja pahoittelut vielä sille henkilölle, jonka kommentti tuli vahingossa poistetuksi, jos näin tosiaan kävi!

K.

Havaintoja Tokiosta

Juliste puistossa: sinitaivas, muutama pilvenhattara, lehmiä vehreällä laitumella. Teksti:

"Beautiful earth.
Pure water,
Clean air...
The all is our source.
Having us,
Smoking with a manner."

Kuvan alareunassa on hyvin pieni teksti, jossa kehotetaan lopettamaan tupakointi koska se on ympäristölle haitallista ja muutenkin pahasta. Toisaalla apteekin (jonka oven yläpuolella lukee isoin kirjaimin "DRUGS") hyllyt on nimetty sisällön mukaan: Cigarettes, Internal Medicine, Pain Relever [sic], Women's Hygiene...

*

Lifeplanner-ohjelmalla voi tehdä elämänsuunnitelman. Se on taulukko, jonka jokainen sarake vastaa yhtä suunnitelman tekemisestä kulunutta vuotta. Riveillä ovat suunnitelman tekijä itse ja tämän perheenjäsenet (vanhemmat, aviopuoliso, lapset). Jokaisessa ruudussa lukee, kuinka vanha kyseinen henkilö on kyseisenä vuonna ja mitä merkittävää tämän elämässä on suunniteltu tapahtuvaksi silloin (osa vuosista on tyhjiä ja osa tapahtumista kattaa useita vuosia). Alimmaisessa sarakkeessa ovat koko perhettä koskettavat tapahtumat kuten uusien autojen ja asuntojen ostaminen (lähes kaikki Life Planiin merkittävä luonnollisesti liittyy rahankäyttöön).

Ohjelmassa on esimerkkiluontoisesti neljän kuvitteellisen henkilön Life Planit. Kahden lapsen isän Life Planin merkittävimmät menoerät liittyvät lasten koulutukseen: molemmat yksityiseen päiväkotiin, yksityiseen kouluun ja yksityiseen yliopistoon (molemmille on merkitty pääaineeksi "humanities"). Lisäksi suunnitelmaan on kirjattu, että vanhempi lapsista menee naimisiin 27-vuotiaana, nuorempi 28-vuotiaana.

Naimisissa olevan lapsettoman miehen Life Plan puolestaan nostattaa merkittävän ongelman: millä rahoilla vaimo elää miehen kuoltua? Ohjelma ehdottaa suunnitelmanmuutosta. Mikäli pariskunta käy vuosittaisen matkansa sijasta ulkomailla vain viiden vuoden välein ja lisäksi vaihtaa autoa hieman harvemmin, vaimo voi viettää vanhuutensa päivät Välimerellä, missä on jo aiemmin asunut miehensä kanssa (syynä tämän työkomennus).

Morbidi uteliaisuus saa minut tarkistamaan, kuinka pitkälle Life Planit jatkuvat. Yleensä noin suunnitelman tekijän 89. ikävuoteen asti. Hautajaiskustannuksia niihin ei ole merkitty (eikä sivunmennen sanottuna esim. vanhempien kuolinvuosiakaan).

*

Vanhempi pariskunta istuu viinibaarin lämmitetyllä terassilla. Muuten tämä voisi olla Euroopassa, mutta pariskunta (japanilainen, tietysti) tuijoittaa minua hyvin avoimesti ja tarjoilijan (joka kaataa parhaillaan viiniä vanhan naisen lasiin) kasvoja peittää valkoinen hengityssuojain.

Tokiossa!

Kun saavuin tänään Tokioon, tuntui kuin olisin päässyt pois Japanista (niin, olen ollut täällä juuri niin kauan, että "päästä" on oikea sana). Aseman ihmismassa oli miellyttävän anonyymi. Tajusin, että Kiotossa minulla oli jatkuvasti ollut sellainen olo kuin minua tarkkailtaisiin. Jos vielä joskus tulen pidemmäksi ajaksi Japaniin, haluan asua Tokiossa. Siltä ainakin tuntuu juuri nyt.

Ennen tänne saapumista kävin Takayamassa ja näin Japanin Pohjoiset Alpit (Kita Arupusu, en tiedä, miksi vuorilla on sellainen nimi tai millä nimellä niitä kutsuttiin muinoin). Minulla oli melkein valkea joulu (tai oikeammin: minulla oli valkea melkein joulu) - vuorilla oli 27.12. enemmän lunta kuin Helsingissä (uskoakseni) yhtenäkään tämän talven päivänä.

案の定

Torstai-iltana näin erään hotellin pihalla japaninvaahteran, johon oli kiinnitetty muovisia lehtiä. Mitä minä sanoin, mitä minä sanoin? Yövalaistuksessa ne näyttivät yllättävän aidoilta. Osasyy siihen, miksi kaikkein kuuluisimmat ruskankatselupaikat eivät koskettaneet minua niin paljon kuin olisin kuvitellut, oli siinä, että vaahteranlehdet näyttivät niissä ihan liian samanlaisilta kuin kuvissa, ihan liian samanlaisilta kuin muovikopionsa. Mutta japanilaisilla on pitkät perinteet keinotekoisesta luonnosta. Jo Sei Shonagon kirjoittaa kirsikkapuihin kiinnitetyistä tekokukista.

*

Tänään ovikelloani soittivat Jehovan todistajat, ensimmäistä kertaa Japanissa. En ollut tullut ajatelleeksi että täälläkin voi tapahtua sellaista. Huvittavana kulttuurierona sekä minä että jehovat olimme huomattavasti kohteliaampia kuin Suomessa vastaavassa tilanteessa.

Runous ja kuolema

Japani ei onnekseni ole toonikieli (epämusikaalisena surkimuksena en luultavasti koskaan opi ääntämään kiinaa kunnolla). Joskus intonaatioon liittyy kuitenkin merkityseroja. Lauseet 詩が好きだ ja 死が好きだ ääntyvät molemmat "shi ga suki da", mutta erilaisilla intonaatioilla (ensimmäisessä tapauksessa äänenkorkeus nousee ensimmäisen tavun, "shi" jälkeen, jälkimmäisessä äänenkorkeus laskee ensimmäisen tavun jälkeen ja nousee uudestaan lopussa olevan "ki"-tavun kohdalla). Ensimmäinen tarkoittaa "pidän runoista", jälkimmäinen "pidän kuolemasta".

Opettajamme mukaan romanttiset (romanchikku) ihmiset pitävät runoista, pelottavat ihmiset kuolemasta.
Minä voisin puolestani sanoa, että romanttiset ihmiset pitävät kuolemasta. Mutta japanin sana romanchikku assosioituu vaaleanpunaisiin sydämiin ja onnellisiin loppuihin eikä sisällä eurooppalaisen romanttisen kaikkia nyansseja. Merkitys jää alkuperäistä ohuemmaksi, kuten näille englannista tulleille lainasanoille usein käy.

Ihmiset, jotka pitävät runoista, pitävät luullakseni yleensä myös kuolemasta. Tarkemmin ajateltuna auttamaton epämusikaalisuuteni siis tuskin aiheuttaa suurempia ongelmia japanin opinnoilleni.

Ei tästä joulusta nyt päästä

Joulua täällä ei periaatteessa vietetä, eikä esim joulupäivä ole yleinen vapaapäivä (sitä vastoin uusi vuosi on hieman suomalaisen joulun tapainen perhejuhla). Kaikki ostoskeskukset ovat kuitenkin täpötäynnä mauttomia amerikkalaistyylisiä joulukoristeita, ja kaupoissa soivat kaikkien aikojen ärsyttävimmät joululaulut. Myös mainoksissa puhutaan joululahjoista - näyttää siltä, että tänne on omaksuttu joulusta lähinnä sen kaupalliset puolet.

Ainakin tänä vuonna joulun viettäminen tuntuu kuitenkin olevan muodikasta (ehkä se oli jo aiemmin, mistä minä tietäisin, enhän ollut täällä viime vuonna). Esimerkiksi japanilainen naapurini aikoo mennä jouluna seminaarikaverinsa luo bileisiin. Hän sanoi, että se tuntuu vähän surulliselta ja yksinäiseltä tavalta viettää joulua, mutta muutakaan ei oikein voi kun kerran ei ole poikaystävää. Yleensäkin joulua tunnutaan täällä pitävän romanttisena juhlana (mieleen tulee lähinnä amerikkalainen Valentinen päivä). Tavaratalojen naistenosastot ovat pullollaan "jouluasuja", samanhenkisiä mekkoja joita Suomessa myydään pikkujouluja varten (täällä tietysti helmat ovat lyhempiä ja kaula-aukot siveellisempiä).

Ilahduttava joulutervehdys

"Merry Many Xmas" lukee mun puhelinlaskussani. Eräpäiväkin on joulupäivä. Summan jätän mainitsematta, sanon vain että ulkomaanpuheluja tuli pari kertaa puhuttua.

kylmyysraportti

Nykyisin ilahdun siitä, jos sisällä on kokonaiset 18 astetta. Se on alkanut tuntua lämpimältä. Ei välttämättä tarvitse edes sormikkaita. Olen myös huomannut, että seitsemäntoista ja viidentoista välillä on todella merkittävä ero. Eilen oli vain pakko säätää ilmastointi muutamaksi tunniksi lämmitykselle huolimatta siitä, että se on kallista, epäekologista ja tuhoaa ilmanlaadun.

Byrokratiaa

Meidän täytyy maksaa 2000 jeniä materiaalimaksuja luennoilla jaettavista monisteista. Se tapahtuu ostamalla automaatista neljä 500 jenin arvoista tarralipuketta. Ne viedään Center for Japanese Language and Culturen toimistolle ja liimataan siellä kiinni sellaiseen lomakkeeseen, jossa on oma nimi ja opiskelijanumero. Automaatista saa pariakymmentä sorttia erilaisia tarralipukkeita, joilla voi maksaa erilaisia maksuja eri toimistoissa. Jos ostaa vahingossa vääriä lipukkeita, ne täytyy käydä vaihtamassa rahaksi toisessa toimistossa (ei siis siinä samassa, jossa ne liimataan lomakkeeseen) ja ostaa sitten oikeanlaisia. Rahaksi vaihdettaessa lipukkeet tietysti liimataan siinä toisessa toimistossa erikseen tarkoitusta varten varattuun lomakkeeseen. On tärkeää, että opiskelija suorittaa liimamisen itse, eikä sitä tee esimerkiksi toimiston täti (setiä näissä yliopiston toimistoissa harvemmin näkee).

Muissa uutisissa vaikka se, että ajankäyttö tunnilla oli tänään taas poikkeuksellisen... japanilaista? Kävimme läpi kuuden rivin mittaisen kappaleen, joka oli jo käyty läpi edellisellä tunnilla. Kun kaikki kappaleen kolme virkettä oli luettu ääneen sellaiseen perinteiseen kukin opiskelija lukee vuorollaan -tyyliin, opettaja totesi, että luetaanpa tämä kappale vielä uudestaan. Sitten kolme uutta opiskelijaa lukivat samat virkkeet. En oikein pysty keksimään tälle mitään muuta syytä, kuin että niillä varmaan on jokin tuntisuunnitelma, josta ei sovi poiketa, jolloin ylijäävä aika on vain käytettävä ihan millä hyvänsä tavalla (poislukien tietysti seuraavalle tunnille määrätyn asian käsittelemisen tai opiskelijoiden päästämisen tavallista aikaisemmin tunnilta).

Mutta asiassa on tietysti hyvät puolensa. Luennon aikana ehdin lukea seuraavalla tunnilla olevaan sanakokeeseen niin hyvin, että saan uskoakseni täydet pisteet. Lisäksi opin (tunnin opetukseen liittyen peräti), että sae voidaan (eräässä tietyssä rakenteessa) kääntää melko hyvin englannin sanalla even ja että sikari on japaniksi 葉巻　(hamaki), mikä tarkoittaa sananmukaisesti lehtikääröä.

Japanese Fine Burger and Coffee

Tänään päätin unohtaa hetkeksi vastenmielisyyteni roskaruokaa kohtaan ja kävin testaamassa paikallista hampurilaisketjua, Mos Burgeria. Oikeastaan se yllätti positiivisesti. Ruoka ei ollut pahaa (mikä on paljon sanottu pikaruokahampurilaisista), kertakäyttöastioiden sijasta oli oikeita lautasia ja laseja, hampurilaisen välissä oli tuoretta salaattia eikä edes kovin vähän. Seinällä oli kylttejä, joissa paikan kornin englanninkielisen sloganin "Hamburger is my life" alle oli kirjoitettu japaniksi, kuinka Mos pyrkii käyttämään laadukkaita vihanneksia ja ilmoittamaan selvästi, missä ne on kasvatettu.

Kukaan ei yrittänyt tyrkyttää minulle iljettäviä limsoja, ja ruoan kanssa tajottiin vettä mitään kyselemättä. En oikeastaan tiedä, myytiinkö koko liikkeessä limsaa (nyt harmittaa etten katsonut juomavalikoimaa tarkemmin), mutta ainakaan en nähnyt kenenkään juovan sitä. Muutenkin japanilaiset tuntuvat juovan enemmän teetä kuin ylisokeroituja, lisäaineilla kyllästettyjä virvoitusjuomia. Jopa se kaikkein tunnetuin ylikansallinen virvoitusjuomayhtiö (jonka nimeä kieltäydyn mainitsemasta) tuottaa Japanin markkinoille pullotettua teetä.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka juovat limsaa aterioiden kanssa (myönnettäköön, että olen tehnyt sitä itse krapulapäivänä kebab-ruokalassa - mutta mikä tahansa, mikä millään tavalla liittyy alkoholiin on tietysti poikkeus, sillä alkoholi negatoi kaikkien epäterveellisten aineiden vaikutuksen). En oikein edes jaksa uskoa, että sitä voi pitää erityisen hyvänä, ellei ole lapsesta asti totutellut sen keinotekoiseen makuun.

Viimeisiä ruskaraportteja

Tuntuu oudolta, että on jo joulukuu. Sää muistuttaa Suomen lokakuuta. Ikkunani takana oleva vaahtera on pudottanut ehkä puolet lehdistään. Tänään siinä oli suunnilleen talitiaisen kokoisia vihreävatsaisia lintuja, jotka syystä tai toisesta nokkivat paljaita oksia.

Eilen kävin Kiyomizudera-temppelissä. Pääsylipussa oli merkki 冬 (fuyu, talvi) ja kuva lumen peittämästä temppelistä. Kiyomizudera on yksi suosituimmista ruskankatselupaikoista, mutta eilen siellä ei ollut enää kovinkaan paljon ihmisiä. Olen huomannut, että käy kuten teeseremoniatäti ennusti - monien vaahteroiden lehdet putoavat ennen kuin ne ovat muuttuneet kunnolla punaisiksi, jotkut jo vihreinä. Aiemmin ylistin Japanin syksyn asteittaisuutta. Nyt tulin ajatelleeksi, että olisi ollut hienoa nähdä temppelin puutarha siten, että kaikki puut olisivat olleet ruskaväreissään yhtä aikaa. En tiedä, ovatko Japanin syksyt aina olleet tällaisia vai johtuuko tämäkin ilmastonmuutoksesta.

Jos paras aika tulla katsomaan kirsikankukkia on silloin kun ne ovat juuri pudonneet, saman luulisi pätevän vaahteranlehtiinkin. En silti kokenut niin voimakkaasti kuin olisin toivonut. Yritin kuvitella, miltä lehdet näyttivät heti putoamisen jälkeen, kuinka ne peittivät maan punaisista, keltaisista ja oransseista tähdistä koostuvana mattona ja kelluivat värikkäinä lammen pinnalla. Nyt ne näyttivät pikemminkin roskalta joka esti näkemästä aluskasvillisuutta kunnolla. Aika lailla samalta kuin kuolleet lehdet Suomessa lokakuun lopulla.

Oikeastaan parhaat ruskakokemukseni ovat olleet keisarillisessa puistossa tai jokirannoilla, ei näissä kovasti mainostetuissa temppeleissä. Ehkä siksi, että temppeleissä on monesti jotenkin epätodellinen tunnelma. Joskus niiden puutarhat tuntuvat korostetun keinotekoisilta (ja keinotekoisia ne tietysti ovatkin). Tai ehkä siksi, että temppeleihin tullaan varta vasten ruskaa katsomaan (puhumatta siitä, että ne ovat usein tupaten täynnä ihmisiä), eikä kokemus ole samalla tavoin spontaani kuin silloin jos sattumalta näkee jonkin kauniin puun.

*

Olen jälleen väsynyt koko ajan. Jos tuuletan, sisälle tulee hirvittävän kylmä ja jos sisällä on hirvittävän kylmä, haluan vain käpertyä sähköhuovan alle nukkumaan. Jos en tuuleta, aivot eivät pysy hereillä kun ei ole raitista ilmaa. Jos säädän ilmastoinnin lämmitykselle, tulee vielä tunkkaisempaa.

Koneen ääressä taas

Tuntuu oudolta kirjoittaa ensimmäistä tekstiä uudella tekstinkäsittelyohjelmalla tyhjään Documents-kansioon. Imuroin itselleni AbiWordin (vanhat ohjelmani tietysti hävisivät kovalevyn tuhoutuessa ja asennus-CD:t ovat Suomessa)."Equation editing is currently not supported on Mac OS", kertoo webbisivu. On epätodennäköistä, että tulisi tarve kirjoittaa yhtälöitä (tuntuu oikeastaan vähän pelottavalta ja surulliselta tiedostaa asia ja ajatella sitä tarkemmin), ja vaikka tulisikin, en missään nimessä tekisi sitä millään Wordin kaltaisella ohjelmalla. Luulen myös, että yhtälöiden laittaminen blogiin olisi vaivalloista.

Silloilta näkyvät vuoret ovat muuttuneet yleissävyltään punaisiksi, vihreää on vain siellä täällä. Tänään avasin verhot pienemmästä ikkunastani (olin pitänyt niitä kiinni pari päivää putkeen, koska ajattelin että ne edes vähän estäisivät lämmön karkaamista ikkunan kautta) ja huomasin, että sen edessä oleva japaninvaahtera on ihan punainen, vain pienenpieniä keltaisia kohtia siellä täällä.

Vastapäisessä talossa asuva japanilainen jätkä käy fleece-kerrastossa parvekkeella tupakalla, katselee ruskapuita ja harjoittelee mahtipontisia eleitä. Meidän talossa ei saa polttaa, ei edes parvekkeilla. En tiedä, johtuuko ero siitä, että tupakoinnin kieltäminen miehiltä (jotka melkein oletusarvoisesti polttavat) olisi liian julmaa, vai siitä että tämä talo on upouusi ja asenteet tupakointia kohtaan ovat tiukentuneet viime vuosina.

Kylmä!

Tänään vierailimme yhdeltä kurssilta pienessä furoshiki-tehtaassa (lyhyesti niille jotka eivät tiedä: furoshiki ovat sellaisia rättejä, joista voi solmia erilaisia nyyttejä joissa kuljettaa tavaroitaan esim. muovipussin sijasta - en ole ihmeemmin nähnyt ihmisten käyttävän niitä). Yrityksen johtaja selitti kovasti ympäristöystävällisyydestä, mottainai, reduce, reuse, recycle ja niin edelleen. Hyllyissä oli esillä myytävänä olevia furoshikeja, näteissä firman logolla varustetuissa muovipakkauksissa, tietysti.

Täällä on nyt melkoisen kylmä, alle kymmentä astetta. Se tarkoittaa noin kuuttatoista astetta sisällä. Ainoa tapa lämmittää huonetta on säätää ilmastointilaite lämmitykselle. Ei liene kovin vaikea arvata, että se ei ole hirveän energiatehokasta (tai halpaa - mulle on väitetty, että lämmityksen käyttäminen yhden viikon ajan maksaisi n. 10 000 jeniä). Hirvittää ajatella, että kohta tulee ihan oikeasti talvi - Kioton matalimmat lämpötilat ovat nollan paikkeilla.

Hyvää ja huonoa

Hyvät uutiset:

Yllättäen sain eilen puhelun Applelta. Sanoivat että kone on valmis ja voin hakea sen koska huvittaa. Tein siis tänään uuden matkan Osakaan. Hinta oli muutama tuhat jeniä ennustettua halvempi ja asiakaspalvelu huomattavasti ystävällisempää kuin viimeksi. Tällä kertaa minua palveli nainen, joka puhui englantia huonommin kuin minä japania (viime kerralla asioin sujuvaa englantia puhuvan miehen kanssa). En tiedä, onko tällä seikalla yhteys palvelun tasoon.

Huonot uutiset:

1)

Tajusin vasta viime yönä, että vaikka minulla oli varmuuskopiot kiintolevylläni olleista tekstitiedostoista (Documents-kansiosta), en tyhmänä ollut tehnyt varmuuskopioita Pictures-kansiosta. Eli nyt täällä Japanissa ottamieni kuvien lisäksi menetin kaikki valokuvani kolmen ja puolen vuoden ajalta, mukaanlukien niiltä viideltä kuukaudelta jotka asuin Prahassa. Melko nostalgista kamaa siis hävisi. Applella tiedettiin kertoa, että Kiotossakin on liike, jossa datan voi pelastaa rikkinäiseltä kovalevyltä. Hinta on vähintään 80 000 jeniä (n. 500 euroa). Kuulemma tämä on kohtuullisen halpa hinta tällaisesta palvelusta (en tiedä, onnistuuko sama Suomessa sen halvemmalla). Seuraavaksi voi sitten alkaa miettiä, kuinka paljon on valmis muistoistaan maksamaan.

2)

Pitkittyneen kesän jälkeen on yhtäkkiä tullut kylmä, alle kymmentä astetta. Viikonloppuna tapaamani teeseremoniatäti sanoi, että luultavasti japaninvaahteroiden lehdet putoavat tänä vuonna ennen kuin ne ovat ehtineet kunnolla muuttua punaisiksi. Sama on jo käynyt kirsikkapuille. Minulle tuli kauhistuttava mielikuva siitä, kuinka japanilaiset ilmastonmuutoksen edetessä korvaavat ruskalehtensä kokonaan muovisilla (sellaisia oli koristeina yliopistomme teeseremoniakerhon sunnuntaina suorittamassa seremoniassa). Oikeastaan sitä ei ole vaikea kuvitella, niin vieraantunut tämä kulttuuri monessa suhteessa on.

lipevaa myyntia

Eilen tein ensimmaisen matkani Osakaan. Kavellessani Shinsaibashin asemalta Apple Storelle tajusin, etta ei ehka kannattaisi odottaa ongelman ratkeavan heti. Kaikki asiat, jotka olen saanut hoidettua taalla Japanissa ovat vaatineet karsivallisyytta ja odottelua. Ihan hyva, etta tajusin sen siina vaiheessa, niin ei tullut liikkeessa kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Mutta yksityiskohtiin. Kiintolevy (hard drive) on rikki, eika siella olevaa dataa voida pelastaa. Korjaus kestaa 7-10 paivaa. Jotenkin tuntuu, etta Suomessa asia olisi hoidettu saman tien - ei sen uuden kiintolevyn paikalleen asentamisen niin monimutkaista pitaisi olla, mutta mene ja tieda. Onneksi tein varmuuskopiot kaikesta juuri ennen lahtoani. Nyt en meneta kuin Japanissa ottamani valokuvat ja tulevia blogikirjoituksia varten tekemiani muistiinpanoja (suosittelen muuten varmuuskopioiden tekemista kaikille lukijoille).

Apple Storessa oli ikava asioida. Jouduin tekemisiin stereotyyppisen lipevan myyntimiehen kanssa. Ensin haiska sanoi, etta dataani ei voida pelastaa. Kysyin, eiko varmasti (olen kuullut etta useimmissa tapauksissa rikkinaisen kiintolevyn sisalto on palautettavissa), jolloin tyyppi yritti siirtaa tiedot uudelle kiintolevylle (ei toiminut). Sen jalkeen mulle sanottiin, etta jos kiintolevy on rikki, myos logic boardissa on usein ongelmia ja etta voin valita joko 35 000 jenin hinnan, jolla saan uuden kiintolevyn mutta joudun maksamaan erikseen muista mahdollisesti rikkinaisista osista, tai sitten 51 000 jenin flat pricen, joka kattaa paitsi kiintolevyn vaihdon myos muut mahdollisesti rikkinaiset osat.

Tuli sellainen olo, etta multa yritetaan nyt kiskoa ylimaaraista rahaa, joten sanoin jattavani koneen huoltoon ja maksavani halvemman hinnan. Myyja sanoi, etta ne tutkii samalla, onko muita rikkinaisia osia ja korjaa kaiken, joten hinta voi tulla sovittua kalliimmaksi. Kysyin, voiko ne soittaa mulle, jos loytyy muita rikkinaisia osia. Myyja katseli silleen hammentyneen oloisena ja sanoi etta totta kai, jos valttamatta haluan. Sanoin etta haluan. Myyja kysyi viela kerran, haluanko maksaa 51 000 jenin flat pricen. Kysyin, voinko paattaa asiasta siina vaiheessa,　jos niita rikkinaisia osia loytyy. Myyja sanoi etta tottakai. Minkakohan takia se ei voinut ilmaista asiaa talla tavoin heti aluksi?

Lisaksi se halusi etta allekirjoitan paperin jonka mukaan tiedostan, etta menetan datani enka saa vanhaa kiintolevya takaisin. Kysyin, miksi en voi saada sita takaisin, ja myyja kysyi haluaisinko sitten. Sanoin etta ihan mielellani ottaisin sen silta varalta, etta ne datat saa siita jossain muussa paikassa jollain ilveella ulos. Myyja totesi etta se kylla kay ja etta niiden insinoori tarkistaa viela, ovatko tiedot pelastettavissa. Ja kaiken tan pitaisi mun mielestani tapahtua ilman etta erikseen kysyn ja pyydan.

En tieda, vaikutinko ma sellaiselta epatoivoiselta tyypilta, jolta on helppo kiskoa ylimaaraista rahaa, vai huijaako ne ihan kaikkia, vai johtuiko se siita etta olen ulkomaalainen. Jotenkin on vaikea kuvitella, etta Suomessa olisi tallaista, mutta ehka vain katselen juuri nyt Suomea vahan ruusuisten lasien lapi (ja kyllahan lipevaa myyntia Suomessakin osataan - kun noin nelja vuotta sitten ostin tuon koneen, mulle sanottiin etta se todennakoisesti toimii mainiosti viela seitseman vuoden paasta - vaikka jotain tietysti kertoo sekin, etta koneen takuu oli kolme vuotta...). Melkein tuli sellainen olo, etten enaa ikina halua asioida Apple Storessa. Mutta ei mulla oikeasti ole muutakaan vaihtoehtoa, jos haluan saada koneeni kuntoon.

Koneen huoltoon jatettyani paatin parantaa mielialaani shoppailemalla. Se on aina paras vaihtoehto silloin kun mielipahan syyna ovat isot menoerat. Tosin tassa tapauksessa rahasumman lisaksi harmittaa ajatus 7-10 paivasta ilman omaa tietokonetta. Mutta otettakoon se opettavaisena kokemuksena, onhan sita kai olemassa jopa joku PC Turn Off Week. Ja olen aina ollut (tosin hyvin lievasti) silla kannalla, etta teknologiasta ei ole hyva olla riippuvainen.

*

Koska se ehka saattaa kiinnostaa osaa lukijoista, mainitsen viela etta junassa matkalla Osakaan vieressani istui goottilolita. Paluumatkalla sain vierustoveriksi nuoren pukumiehen, joka kirjoitti kuumeisesti jotakin pieneen mustakantiseen vihkoon. Yritin hieman vilkuilla tyypin olan yli, mutta ei siita tekstista oikein minun lukutaidollani selvaa saanut. Ainakin mies kaytti paljon huutomerkkeja.

Tilannetietoja

Eilinen meni raahatessa konetta epatoivoisesti paikasta toiseen. Lahin Applen liike on Osakassa. Vien koneen sinne torstaina. Sita aiemmin en kykene, silla tanaan on ohjelmaa iltamyohaan ja huomennakin tapaaminen iltapaivasta. Jos olisin Suomessa, peruisin menoni, mutta taalla niin ei tehda.

Soitin tanaan Applen tukeen. Siella sai sentaan ystavallista palvelua englanniksi. Neuvoivat tulemaan kaymaan liikkeessa, jotta voidaan selvittaa onko vika kayttojarjestelmassa vai laitteistossa. Eivat olleet oikein moksiskaan vaikka sanoin unohtaneeni buutti-cd:t Eurooppaan (eilen taalla Kiotossa, Teramachi-elektroniikkakadulla olevassa liikkeessa vaitettiin, etta mitaan ei ole tehtavissa jos minulla ei ole niita levyja ja etta kone pitaa lahettaa valmistajalle korjattavaksi, mika maksaa 60 000 jenia).

Tavallaan koneen hajoaminen osui todella pahaan valiin. Olin juuri saanut asuntoni jarjesteltya ja hankittua uudet verhot ja muuta tarpeellista (kaipa mina sitten laiskuuttani tuonne kuitenkin jaan, ei se paha paikka ole, vaikka sinne ei voikaan pyytaa ystaviaan kylaan). Eika ole niin kauhean kauan siita kun viimein sain nettiyhteyden kotiini. Toisin sanoen olin paassyt tavallisen arjen makuun, ei enaa jatkuvaa byrokratiaa ja kaytannon asioiden hoitamista. Ja nyt tama(sen koneen kayttaminen oli ehka olennaisin osa arkeani). Mutta pidetaan peukkuja, ehka asia hoituu torstaina.

Eilen illalla kun viela yhden kerran yritin epatoivoisesti buutata konettani (painoin virtakytkinta iltayhdeksan aikaan, ja viela aamukahdeksalta kone naytti harmaata ruutua ja omenalogoa) kaikki Kioton paivittaisen elaman epakohdat (lahinna sukupuolisegregaatio ja taalla vallitseva hirvittavan konservatiivinen ilmapiiri) alkoivat painaa minua. Tuntui kuin olisin tahan asti vain tarkkaillut takalaista elamaa ulkopuolelta ja nyt yhtakkia joutunut sisalle. Nettiyhteyden menettamisen psykologinen vaikutus, eittamatta.

Mutta mainitaanpa nyt viela jotain hyvia asioita vastapainoksi talle kaikelle. Sain kaveriltani lainaan japaninkielisen National Geographicin (kun olisi viela aikaa lukeakin sita)! Lisaksi tamanpaivainen kuuntelukoe meni paljon paremmin kuin olin odottanut (koputan puuta).

Hammasten kiristys

Tietokoneeni alkoi hajoilla eilen. Se on ollut jo jonkin aikaa kasittamaton hidas, nyt se alkoi kaatuilla kunnolla. Illalla yritin uudelleenkaynnistysta, aamulla heratessani se oli viela kesken. Ennen Japaniin lahtoani koneen kanssa ei koskaan ollut mitaan ongelmia, joten miksi niiden pitaa tulla juuri nyt (etenkin kun talla viikolla on melkein joka paiva kokeita, ruskaa pitaisi ehtia katsoa ja muutenkin olen tehnyt paljon suunnitelmia - yksi japanilainen tytto lupasi vieda minut tanaan Suomi-leipomoon josta saa pullaa ja ruisleipaa).

Jotenkin sita huomaa, kuinka riippuvainen oikeastaan voi olla jostakin tyovalineesta. Tietokone on tarkein yksittainen asia, joka minulla taalla on, ja tuntuu kuin elamani olisi mennyt tauolle nyt kun se ei toimi. Yhteyden pitaminen ihmisiin on hankalaa, ja on tukahduttava olo kun ei pysty kirjoittamaan mitaan.

Mutta oikeastaan pitaisi ottaa tasta opikseen. On typeraa olla niin riippuvainen jostakin yksittaisesta esineesta. Ei kaikilla taalla edes ole omaa konetta huoneessaan, ja ihmiset pystyivat elamaan ennen tietokoneaikaakin. Kylla sita voi tarvittaessa kayttaa koulun koneita tai vaikka kirjoittaa kasin (ja minulla on sita varten olemassa vihkokin).

Mutta silti. Tuntuu etten saa ajatuksiani pois tasta asiasta ennen kuin rakkine taas toimii (en edes siksi, etta paivittainen elamani on hivenen aikaisempaa epakaytannollisempaa, vaan siksi etta minua yksinkertaisesti hairitsee etta kone ei toimi). En pysty keskittymaan mihinkaan, kun ajattelen vain koneparkaani. Ja niin, tama tapahtui viikolla jolloin on melkein joka paiva koe... Arvatkaa, tuleeko opiskelusta mitaan.

Okei, viikon turhasta asiasta valittaminen suoritettu. Siirtykaamme ajattelemaan Afrikan lapsia (ja ehka vahan sukupuolten valista epatasa-arvoa Japanissa).

Zen ja pyörällä ajamisen taito

Ostin tänään kuvassa olevan laukun. Ajattelin että se on juuri sopivan kokoinen lompakolle, käsipyyhkeelle ja kaikelle muulle sellaiselle pienelle tavaralle, jota on hyvä kuljettaa jatkuvasti mukanaan. Vasta kotona tulin ajatelleeksi, että kirsikankukat ovat ehkä vähän liian keväisiä tähän vuodenaikaan. Ehkä minun pitää ostaa uusi laukku, jossa on keltaista ja punaista ja vaahteranlehtiä.

Tänään yksi hongkongilainen tyttö kysyi, miksi takkini hihoissa on niin paljon nappeja. Nauroin vain, mutta olisi ehkä pitänyt esittää vastakysymys: Miksi sinulla on kaksi paitaa päällekkäin ja toisessa vaaleanpunaisia röyhelöitä?

Koulumaisuudet pistävät vieläkin toisinaan silmään yliopistolla. Eilen kampuskahvila oli täynnä japanilaisia opiskelijoita, jotka jonottivat sermin taakse hammastarkastukseen (sitä, miksi hammastarkastus pidetään kaikista mahdollisista paikoista juuri kahvilassa, en käsitä). Lisäksi täällä järjestetään todella paljon luokkakuvahenkisiä yhteisvalokuvauksia.

Tänään kaaduin ensimmäistä kertaa pyörällä (en pahasti, nilkkaan vain sattui vähän ja ostoskassit lentelivät pitkin pihaa). En viisastunut, vaan lähdin melkein heti pyöräretkelle pohjoiseen. Yksi parhaista asioista täällä on se, että kaikki syksyn vaiheet voi kokea yhtä aikaa. Joistakin puista putoilee jo keltaisia ja punaisia lehtiä, toiset ovat vielä kokonaan vihreitä. Joskus harmittaa hieman, etten tiedä puiden nimiä (japaninvaahtera ja bambu ovat ainoat, jotka tiedän), mutta ei se kyllä oikeastaan haittaa ruskasta nauttimista.

ulkona

Toisinaan on sellainen olo kuin joutuisi kommunikoimaan fraasikirjan pohjalta. Kirjassa on tietty määrä fraaseja, ja se mitä haluaa sanoa, jää niiden ulkopuolelle. Enkä nyt tarkoita sitä, että sanavarastoni on suppea. Japanilaisilla on yleensä omat ennakkokäsityksensä siitä, millaista ihmisten elämä on, mitä nämä haluavat tai mitä nämä ovat seuraavaksi sanomassa. Vaikka kuinka osaisi sanoa haluamansa asian japaniksi, sitä ei aina ymmärretä, ellei se sisälly tiettyyn ennalta määrättyjen fraasien varastoon.

Mutta ehkä ongelma on oikeasti sama kaikkialla. Ehkä se vain korostuu silloin, kun on kulttuurissa, joka eroaa omasta todella paljon.

Vanhoja kuvia ja uusia ostoksia

Näköjään nimeni kirjoitetaan puolestani alakerrassa olevaan tussitauluun huoneen numero 301 kohdalle, mikäli jätän sen tekemättä (kuten olen tehnyt, koska koko tussitaulukäytäntö on mielestäni naurettava).

*

Kävin tänään ostoksilla. Olin vähällä ostaa tummanruskeat hansikkaat, mutta päädyin mustiin, koska ne tuntuivat jotenkin turvallisemmilta (lisäksi ostin mustat salihousut ja mustan villapaidan). Takashimayassa (ostan sieltä joskus leipää) oli pukumiehiä ja tyylikkäitä naisia kimonoissa. En oikein kuulunut joukkoon. OPA-tavaratalossa oli mauttomia joulukoristeita ja erilliset osastot "Ladies' Sexy Casual" ja "Ladies' Stylish Casual".

*

Kansai Scene Nov 2007:

" LOOKING FOR MARRIAGE??? Hello. I am looking for my husband who is a warm-hearted person, should be 38-55 years old. Please feel free to contact me if you are interested. We can help each other. Serious only."

Vaahterarintama

Yksi niistä asioista, joita rakastan Japanissa, on se että vuodenaikojen vaihtelu näkyy niin voimakkaasti jokapäiväisessä elämässä. Kun kesä päättyi, siirryin itsekin puolihuomaamatta juomaan lämmintä teetä kylmän sijaan.

Kiotossa on alkamassa ruska, mutta japaninvaahteroiden lehdet ovat vielä enimmäkseen vihreitä. Vaahteranlehtien muuttumista punaisiksi pidetään syksyn kohokohtana, ja useihin puutarhoihin on istutettu vieri viereen lajikkeita, joiden väreissä pitäisi olla sävyeroja. Netistä löytyy säätiedotussivujen yhteydestä karttoja, joihin on merkitty, missä värinmuutoksen vaiheessa kunkin paikan vaahterat ovat (esim. http://sp.weather.yahoo.co.jp/weather/jp/leisure/momiji/). Katselemallani sivulla Kiotosta on listattu 25 paikkaa, joista on annettu yksityiskohtaiset tiedot. Suurimman osan kohdalla sivu näyttää keltaista (muutos juuri alkamassa), loppujen vihreää (ei muutosta näkyvissä).

Yliopisto ja moraali

Japanilainen naapurinikin inhoaa kanrinin-tätiä, suurin piirtein samoista syistä kuin minä. Ei se tietenkään kovin yllättävää ole - harvemmin kai ihmiset valvonnasta pitävät. Kun aihe tuli puheeksi, kysyin samalla, miten Halloween-bileisiin saatiin lupa tuoda miehiä. Kuulemma lupaa voi anoa, jos on järjestämässä tapahtumaa, johon tulee paljon ihmisiä. Asukkaat pyytävät lupaa kanrinin-tädiltä, joka sitten vuorostaan anoo lupaa yliopistolta (joka on viime kädessä vastuussa asuntoloista).

Kokonaisuudessaan tämä sotii kaikkia niitä ideaaleja vastaan, jotka minulla on yliopistosta instituutiona ja sen tarkoitusperistä. Yliopiston tehtävä (koulutuslaitoksena) ei ole tukea vallitsevaa arvojärjestelmää, vaan opettaa kriittistä ajattelua. Mutta kaiketi se täällä Japanissa riippuu hyvin paljon yliopistosta. Ja tietysti saman instituution sisälläkin on erilaisia opettajia, ihan samoin kuin kaikkialla muuallakin.

*

Muissa uutisissa - japanilainen kulttuuri on menettänyt uutuudenviehätystään jo siinä määrin, että olen alkanut odottaa Osakassa järjestettävää eurooppalaisen elokuvan festivaalia.

Rauhallinen lauantai

Luin Haruki Murakamin kirjan Hear the Wind Sing (風の歌を聴け). Se oli hyvä ja oivaltava ja lukemisen arvoinen ja sai minut nauramaan. Mutta kaljan ja tupakan määrä uuvutti minua. En juuri nyt jaksaisi lukea sellaisesta. En tiedä mistä sitten haluaisin lukea. Ehkä banaaleista asioista. Vaahteranlehdistä ja kirsikankukista.

Korjaus

Täytyy vielä pahoitella aikaisempaa virhettä. Marsin elämään liittyvän esimerkkilauseen (su 21.10.) suomennos oli ehken hieman liian vapaa. Oikeampi olisi ollut "En ota kantaa siihen, onko Marsissa todellisuudessa elämää, mutta niihin puheisiin liittyy suuria unelmia." (tai kirjaimellisemmin: "Puhumatta siitä, onko Marsissa elämää vai ei, niissä puheissa on unelmaa.") Joskus on hankalaa yrittää kääntää kieltä, jossa subjekti jää useimmiten epämääräiseksi.

Kielellinen uupumus

Joskus tuntuu, että aivojen kielialueet ovat ylikuormittuneet. On ajoittain raskasta vaihdella päivittäin kolmen eri kielen välillä. Eräänä aamuna jouduin hetkellisessä ajatuskatkoksessa kysymään amerikkalaiselta kurssikaverilta, mitä on 発音に気をつける englanniksi (pay attention to pronunciation). Välillä on sellainen olo, että haluaisi hetkeksi lopettaa kielellisen ajattelun, sulkea koko analyyttisen koneiston. Kerran huonetta siivotessani laitoin musiikin pois päältä, koska siinä oli sanoja.

Aina suhtautumiseni vieraiden kielten puhumiseen ei ole paras mahdollinen. Saatan huomata, että mieleeni tullut lause on kieliopillisesti väärä, enkä saa sitä sanottua. Käytännön tilanteissa kukaan ei odota, kun jään miettimään parempaa lausetta (ihmiset vain kuvittelevat, että kielitaitoni on todellista heikompi, jos en sano mitään). Japania puhuessa on kyllä pakko käyttää virheellisiä lauseita (ei näillä taidoilla selviäisi muuten), mutta joskus tulee noita katkoksia englannin kanssa. Jokin perusylpeys ei antanut myöten, en yksinkertaisesti pystynyt sanomaan "take notice on pronunciation", vaikka sillä hetkellä mieleen ei tullut mitään muutakaan.

Luulen myös, että minulla on japania puhuessani taipumus käyttää liian formaaleja, kirjallisia tai ylikohteliaita ilmauksia (ehkä vähän sama kuin jos Suomessa sanoisi opiskelukaverilleen esim. "Odottakaa tässä, olkaa niin hyvä"). Yleensä se saa japanilaiset nauramaan. Tosin olen tainnut jo puolivahingossa suututtaa pari japanilaista. En tiedä, johtuiko se siitä, että sanoin liian suoraan vai siitä, että tein sen liian muodollisin ilmauksin.

Alkuviikolla olin niin univelkojen rasittama, että tyhmäilin koulussakin. En jaksanut ajatella mitään kovin tarkkaan ja kirjoitin itse keksittäviin esimerkkilauseisiin mitä ensimmäisenä päähän pälkähti. Erityisen tylsän oppitunnin jälkeen turhautuneena jopa: "Kuunnellessani sellaisia perusasioita käsittelevää luentoa minulle tuli sellainen olo kuin olisin joutunut takaisin ala-asteelle." Seuraavana päivänä opettaja kysyi tunnilla minulta, millainen yliopistojärjestelmä Saksassa on. Sanoin olevani Suomesta, ja opettaja pahoitteli erhettään. Sama toistui sitä seuraavana päivänä toisen opettajan tunnilla. En tiedä, onko asioiden välillä jokin yhteys (yleensä japanilaiset eivät unohtele tuollaisia asioita, ja olen ollut vähän hämmentynyt esim. siitä, kuinka opettajat joiden kanssa en ole aikaisemmin puhunut, ovat heti tienneet, kuka olen, mistä tulen, ketä opiskelijoita Helsingin yliopistosta on täällä aiemmin ollut jne). Ylimielisyyden olisi ehkä voinut jättää lentokentälle pitämään seuraa länsimaisille arvoille.

Väsynyt (unettomuutta)

Jos bileet alkavat klo 19, se tarkoittaa Japanissa sitä, että paikalle saavutaan viimeistään klo 19:15. Myöhemminkin tuleminen toki käy päinsä, mutta silloin olisi hyvä etukäteen ilmoittaa myöhästyvänsä. Yleensä bileet päättyvät vähän yhdentoista jälkeen, kun viimeiset junat lähtevät. Lauantaina yksi kiinalainen tyttö taivasteli, että voinko varmasti juoda kokonaisen tölkillisen kaljaa ja olenhan varmasti kunnossa sen jälkeen.

*

Viikko sitten vietin maanantai-illan tuossa jonkin matkan päässä, Kuramassa. Siellä oli Hi-matsuri, eli paikallisen shintopyhätön tulijuhla. Vähäpukeiset miehet kantoivat valtavia soihtuja ja karjuivat tervehdyksiä jumalille. Tunnelma oli tietyssä mielessä primaalisempi kuin muissa matsureissa, joita olen nähnyt. Muistan kuulleeni ja lukeneeni, että shintolla (ja erityisesti matsuri-juhlilla) olisi yhtymäkohtia balilaiseen kulttuuriin. Helppo uskoa.

Juhlan jälkeen kulkueeseen osallistuneet miehet pääsevät pyhättöön juomaan viinaa. Olisin halunnut ottaa kuvan, jossa miehet sytyttävät savukkeitaan pyhässä tulessa. Mutta oli vähän liian pimeää eikä kännykässäni oleva kamera ole maailman laadukkain. Lisäksi muutaman kuvanottoyrityksen jälkeen tuli sellainen olo, että miehet katsovat minua pahasti (luultavasti omaa vainoharhaani, mutta...).

*

Olen niin hirvittävän väsynyt koko ajan. Riisin sadonkorjuu jäi väliin, ja se harmittaa. Mutta kaikkea ei voi jaksaa.

Uhkaava nälkä

Inhoan sitä tosiseikkaa, että välillä täytyy syödä. Nytkin olisi niin kätevä istua kirjastossa sulkemisaikaan asti, mutta jos verensokeri laskee, aivot eivät toimi. Kirjastossa ei saa syödä, joten on lähdettävä pois. Se vaatii nettiyhteyden katkaisemista, tietokoneen pakkaamista ja pöydälle levittelemieni paperien järjestämistä ja keräämistä. Lisäksi täytyy miettiä, mitä syö ja missä (tässä tapauksessa luultavasti valintamyymälästä ostettu bento tai onigiri jonkun yliopistorakennuksen alakerrassa). Italialainen kaverini ei koskaan tingi aterioista ja syö aina kunnollisen lounaan tai päivällisen vaikka olisi kuinka kiire. Ehkä se on kulttuuriero (tai sitten minä olen outo). Toinen tosiseikka, jota inhoan, on se että silmälasien läpi ei näe kunnolla, ellei niitä välillä pese.

Su 21.10.

Viime yönä jouduin ensimmäistä kertaa ottamaan lisää peittoja. Tänään vuorilla tuli hieman kylmä, vaikka minulla oli pitkähihainen paita, takki ja kaulahuivi. Ruokakaupassa teepullot oli siirretty lämmitettyyn kaappiin. Ilmeisesti kylmien juomien sesonki on ohi.

Vaahteranlehdet ovat alkaneet pikkuhiljaa muuttua. Suurin osa puista on edelleen vihreitä, mutta siellä täällä näkyy oransseja laikkuja. Katselen lehtiä joka päivä kun pyöräilen keisarillisen puiston läpi koululle.

Niissä on nyt paljon sitä väriä, joka on yhtä aikaa punainen ja vihreä.

Kielioppiseminaarin esimerkkilauseet ovat välillä ilahduttavia:

火星にも生命が存在するというのは、事実かどうかはともかく、夢のある話だ。

"En nyt ota kantaa siihen, onko Marsissa todellisuudessa elämää, mutta unelmoin sellaisesta."

Paluu lapsuuteen

Välillä on ihan yläastefiilis. Opetus etenee hitaasti, ja teen läksyjä tunneilla. Asuntolamme parikymppiset jenkit pitävät viikonloppuisin bileitä, joissa liioittelevat seksuaalista kokeneisuuttaan. Seuraavana päivänä on vuorossa "Mä olin eilen NIIN kännissä" -selostus.

Tänään tuli kuitenkin ala-astefiilis, kun olin saanut kotitehtäviini (ne pitää aina palauttaa opettajalle, joka sitten korjaa virheet) leiman! Siinä on omenaa kärsänsä päällä tasapainotteleva norsu ja teksti "yoku dekimashita" ("osasit hyvin").

Palautin perjantaina yhden tehtäväpaperin, jonka dedis oli vasta tänään. Kun sain sen takaisin, siihen oli kiinnitetty vaaleanpunainen post it -lappu, jossa luki "palauta tämä uudestaan sitten kun tehtävät on ensin tarkistettu opettajan kanssa tunnilla". Välillä hämmentää, miksi kaikkien on aina tehtävä kaikki samalla tavalla eikä mitään poikkeuksia voi olla. Enkä myöskään ihan ymmärrä, miksi tehtävät yleensä tarkistetaan kahteen kertaan (läksyt käydään aina ensin opettajan kanssa läpi tunnilla ja sitten ne paperit vielä jätetään opettajalle, joka korjaa ne kotona).

Mutta huolehtimiskulttuurissa on hyvätkin puolensa. Tänään heti aamutunnilla opettaja tuli tuomaan minulle monisteen, jonka olin unohtanut toisen opettajan luokkaan perjantaina. En usko että Suomessa tehtäisiin vastaavaa. Monisteessa ei ollut nimeäni, joten jään ihmettelemään, mistä opettajat tiesivät sen olevan juuri minun. Siitäkö, että se oli löytynyt paikalta jolla istuin, vai siitäkö, että siinä oli merkintöjä minun käsialallani?

Su 14.10. Asuntola-asiaa

Arvoisat lukijat ovat varmasti eläneet jännityksessä, koska en ole vielä kertonut tarkemmin, mitä pari viikkoa sitten pidetyssä asuntolan "general meetingissä" tapahtui. Nyt on aika korjata asia. Kyseessä oli melko turha kokous, jossa valittiin jokaisesta kerroksesta kaksi "johtajaa". Näiden "johtajien" tehtävänä on valvoa, että kerroksen kukin asukas siivoaa keittiön omana siivousvuoronaan. "Johtajat" myös keräävät muilta asukkailta rahaa, jolla ostavat keittiöön mm. astianpesuainetta. Lisäksi päätettiin, että asuntolan yleisiin vessoihin ei osteta vessapaperia, koska kukaan ei käytä niitä (jokaisessa huoneessa on oma vessa).

Tavallaan oli kiinnostavaa seurata kokousta ihan antropologiselta kannalta. Nähdä, miten japanilaiset tytöt käyttäytyvät virallisesti muodollisessa tilanteessa, vaikka paikalla ei ole mitään ulkopuolista auktoriteettia. Toisaalta kokouksen sisältö ei kiinnostanut hirveästi. Päättäkööt, mitä päättävät. Jos olosuhteet käyvät liian epämiellyttäviksi, voin muuttaa pois. Olisipa valtionhallinto yhtä helppoa.

Kuulemma Halloween-bileisiin on saatu lupa kutsua miehiä, koska kyseessä on juhlat ja erityistilaisuus. Miehet saavat tulla ainoastaan loungeen, eivät asuinkerroksiin tai asukkaiden huoneisiin. Koska bileissä juodaan viinaa ja kanrinin ei ole paikalla, kaikki varmasti noudattavat sääntöä, eikä mitään "sopimatonta" tapahdu…

Minun makuuni asuntolassa on vähän liikaakin "ebentoja" ("event"). Torstaina on ruokailta. Kaikkien on valmistettava omalle maalleen tyypillistä ruokaa. En edes tiedä, mikä on tyypillisen suomalaista (luultavasti se olisi jotain todella pahaa). Mitä hyvänsä se onkin, on aika epätodennäköistä, että Kiotosta löytyisi sopivia aineksia. Enkä minä osaa tehdä ruokaa. Tänään epäonnistuin kananmunien keittämisessä (niitä ei kannata unohtaa liedelle, kun menee suihkuun - vesi saattaa nimittäin kiehua loppuun ja sen jälkeen on aikamoinen sotku siivottavana). Ehkä vietän ruokaillan kirjastossa kielioppimonisteiden ja internetin ääressä. Tai sitten vien Suomesta tuomani karkit ja suklaat, vaikka ilmoituksessa sanottiin "main dish".

Eilen kanrinin-täti oli kopissaan alakerrassa, vaikka oli lauantai. Olin kuvitellut, että sen työaika on arkisin klo 9-17. Mutta ehkä tuossa ei ole mitään kummallista, onhan täällä esim. yliopistollakin luentoja lauantaisin (minulla tosin ei onneksi). Kanrinin muistuttaa melko lailla suomalaista kerrostalokyylää (joskin hymyilee enemmän kuin ne tavallisesti) ja kommunikoi mm. jättämällä lappuja hissiin ja alaoveen ("Muista, että sähkölasku on maksettava lokakuun loppuun mennessä!", "Älä heitä tyhjiä pulloja sekajätteeseen!", "Viime aikoina tumppeja on löytynyt tupakointialueen ulkopuolelta", "Nämä kengät oli jätetty eteiseen, kenenköhän ne mahtavat olla?"). Kanrininin työtehtäviin kuuluu mm. postin lajittelu, sääntöjen valvominen, yleinen järjestely ja talkkarihommat (merkki merkiltä käännettynä "kan-ri-nin, 管理人" on suurin piirtein valvonta-järki-ihminen, ja elektroninen sanakirjani antaa sanalle "kanrinin" käännökset "manager, caretaker, custodian, superintendent, janitor, administrator, maintenance man").

Mutta asuntolassa on hyvätkin puolensa. Tämä on todella lähellä kampusta - kävellen sinne pääsee kymmenessä minuutissa ja pyörällä vielä nopeammin (ja kaiken lisäksi reitti kulkee keisarillisen puiston läpi). Huoneessa on suurin piirtein kaikki tarvittavat mukavuudet, ja täällä on suhteellisen rauhallistakin (liikenteen melua ei juuri kuulu, ainoat häiriötekijät ovat vastapäinen talo, jossa on viikonloppuisin bileitä ja vieressä oleva koulu, jonka pihalla on toisinaan viikonloppuisin meluisia urheilutapahtumia). Lisäksi täällä asuu japanilaisia opiskelijoita, ja japania tulee puhuttua lähes päivittäin.

Villi perjantai-ilta

Törmäsin japanilaiseen naapuriin kun olin matkalla kirjastolle viettämään villiä perjantai-iltaa internetin ihmemaassa. Naapuri sanoi olevansa menossa luennolle. Viimeinen iltaluento on klo 20:15-21:45. Tai sitten se valehteli ja oli menossa love-hotelliin, mistä sitä ikinä tietää. :P

Kulttuurieroja

Japanissa on ihan yleistä, että asutaan vanhempien luona (vaikka olisi ihan oikea työpaikkakin) kunnes mennään naimisiin (naisten keskimääräinen avioitumisikä on muistaakseni 28, miesten hieman korkeampi). Muutama meidän opettajistammekin on sanonut olevansa "parasaito shinguru" ("parasite single").

Tänään aiheesta keskusteltiin japanintunnilla ja vertailtiin eri maiden tapoja. Menin sanomaan, että suomalaiset muuttavat pois kotoa nuorina ja että vanhempien luona asuvia aikuisia pidetään yleensä Suomessa vähän outoina. Itäaasialaiset (joista suurin osa on asunut vanhempiensa luona tänne tuloon asti) alkoivat kilvan selittää, että vanhempien luona asumisessa ei ole mitään väärää tai kummallista. Alkoi vähän nolottaa ja tuli sellainen olo, että loukkasinkohan nyt jotakuta. Etenkin koska japania puhuttaessa ei ole tapana sanoa asioita kovin suoraan (mitä en valitettavasti usein osaa olla tekemättä).

Siinä keskustelussa tuli sitten esille myös toinen kulttuuriero. Puolustellessaan vanhempien kanssa asumista itäaasialaiset sanoivat esim. auttavansa kyllä kotitöissä tai antavansa vanhemmille rahaa omasta palkastaan. Mutta minun nähdäkseni Suomessa ei muuteta pois kotoa, jotta vanhemmilla olisi helpompaa. Kotoa muutetaan, koska halutaan itsenäistyä ja saada sellaista yksityisyyttä ja omaa rauhaa, joka tuntuu täällä olevan aika harvinaista. Eli itsekkäistä lähtökohdista.

*

Yleensä meidän japanintunneillamme selitetään uusien sanojen merkitykset yksinkertaisempia sanoja käyttäen ja vähän liiankin pitkällisesti (en ihan ymmärrä, mitä järkeä siinä on, kun kaikki kuitenkin omistavat sanakirjan). Viime viikolla esimerkkilauseessa oli "mikon no haha" (naimaton äiti). Opettaja (miespuolinen) sanoi vain, että kaikki ymmärtänevät tarkemmin selittämättäkin mitä se tarkoittaa. Siinä oli sellainen nyanssi, että on sanomattakin selvää että on aika noloa saada lapsi jos ei ole naimisissa ja koko luokan olisi nyt hyvä tirskua hieman.

Olin vähällä sanoa, että Suomessa naimattomissa äideissä ei ole mitään kummallista. Mutta ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Ihmisille olisi vain tullut huono mielikuva Suomesta. Tiettyjä kulttuurieroja ei oikein pysty selittämään kertomatta samalla laajemmin taustalla vaikuttavista ajattelutavoista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä. Luokkahuone ei ole siihen hyvä paikka. Parasta olisi varmaankin, jos voisi jutella ihmisten kanssa kahden kesken, miettiä ensin mistä asioista ollaan samaa mieltä ja alkaa sitten selvittää, mistä erimielisyydet juontavat juurensa. Mutta siihen minun kielitaitoni ei riitä.

*

Tänään jouduin puheisiin kanrinin-tädin kanssa, koska minulle oli tullut kirjattu kirje (pankkikortti japanilaiselle tilille). Meillä on omat postilokerot, joihin posti tavallisesti laitetaan, mutta kirjatut kirjeet on pyydettävä henkilökohtaisesti kanrinin-tädiltä. Kun olin vetänyt nimmarini kirjaan, johon saadut kirjeet kuitataan, täti huomautti että olin laihtunut. Sanoin, että se on hyvä (on ollut ihan tarkoituksenakin saada pari kiloa pois). Täti alkoi kysellä, syönkö kunnolla. Ehkä hän kuvitteli, etten tiedä, mitä "yaseru" tarkoittaa. Lisäksi täti kosketti poskeani (mikä oli todella epämiellyttävää, mutta en tiennyt kuinka huomauttaa asiasta vaikuttamatta todella törkeältä - vaikka toisaalta, ei tuollainen koskettelu minun ymmärtääkseni japanilaiseen kulttuuriin kuulu, joten kai minulla olisi oikeuskin älähtää jotain - ilmeisesti se täti ei joko osaa lukea torjuvaa ruumiinkieltä tai ei vain välitä) ja selitti kuinka se oli ollut pyöreämpi tullessani Kiotoon (ihmekös tuo, kun Tokiossa tuli syötyä joka päivä kakkuja).

Täytyy oikeasti varautua selittämään tädille, että olen 28-vuotias, muutin pois vanhempieni luota kymmenen vuotta sitten ja olen aikaisemminkin asunut yksin ulkomailla, joten minusta ei tarvitse olla huolissaan. Mutta se on vaikeaa, koska täti harvemmin ymmärtää, mitä sanon. Tämä on hivenen kummallista, sillä esim postivirkailijoilla ei yleensä ole ongelmia minun japanini kanssa.

*

Mutta kerrotaanpa sitten lopuksi vielä hyviä uutisia, ettei lukijoille jää sellainen kuva että elämä täällä olisi vallan kamalaa. Päivän viimeisestä tunnista jäi hyvä mieli. Pidän siitä senseistä kun se on niin energinen. Huomenna menen katsomaan Daimojia, "isoja kirjoitusmerkkejä". Ne ovat sellaisia vuorilla olevia kiinalaisten merkkien muotoisia alueita, joilta on raivattu pois kasvillisuus. Esim meidän talon katolle (missä on telineitä pyykkien kuivattamista varten) näkyy suurta tarkoittava merkki.

"omaa" ja "lainattua"

Ajoittain jaksaa huvittua siita, kuinka taalla yhdistellaan "japanilaisia" ja "vierasperaisia" asioita.

Tanaan lounastauolla (se on klo 12:15-13:15) ruokalan edessa oli iso show. Yliopiston orkesteri soitti, pari miespuolista opiskelijaa hakamoissa teki katoja, ja taustalla tanssi joukkue amerikkalaisten cheerleaderien tapaan pukeutuneita japanilaisia tyttoja. Valilla huudettiin mikrofoniin japaniksi "ponnistelemme lapi vaikeiden ja surullistenkin aikojen" ja muita yhta mahtipontisia sloganeita. Doshishan baseball-joukkue (kyseinen urheilulaji on muuten saavuttanut suunnattoman suosion Japanissa jo paljon ennen toista maailmansotaa - aikoinaan joku amerikkalainen lehtimies kuvaili Pearl Harboria "baseballin tappioksi") pelaa joskus ihan lahiaikoina Ritsumeikanin yliopistoa vastaan, ja nyt nostatetaan ihmisten fiiliksia.

Iltapaivaluennon jalkeen kavin kampuskahvilassa juomassa mattcha frappen. Se on kuin cafe frappe, mutta kahvin sijasta se tehdaan mattchaan, eli sellaiseen jauhemaiseen perinteiseen vihreaan teeheen. Se on samaa teeta, jota kaytetaan teeseremoniassa (teeta valmistettaessa se jauhe liuotetaan veteen). Italialainen kaverini (joka juo automaattikahvia, koska taalla on kuulemma samantekevaa mita juo kun kahvi on kuitenkin aina pahaa) tuhahteli. Mun mielestani mattcha frappe on ihan hyvaa.

Kuuma!

Hieman yli kolme tuntia aikaa istua kirjastossa ja tehda laksyja ennen seuraavan luennon alkua (kuten arvoisa lukija huomaa, olen parhaillani suorittamassa mainittua toimintaa). Ilmastointi on saadetty 27 asteeseen, ja tuntuu etta nukahdan tanne.

Kansai Flea Market No. 844. October 5. 2007 (personals):

"Magic Lessons. Add value to yourself. kansaimagic@gmail.com"

"I teach you Japanese for free. Instead please teach me your language for free. E-mail: #### Name Miki Sex Man"

su 7.10.

Tänään teimme yhteen kurssiin liittyen retken Yase Ohara -temppeliin ja Arashiyamaan. Sellaista ihanaa vihreää vuoristoa, jonka läpi kulkee rautatie, ihan kuin niissä stereotyyppisissä Japani-kuvissa. Ja niiden vuorten välissä laaksossa sellainen mahtava joki, jota pitkin turisteja kuljetetaan veneissä suhteellisen halvalla (sinne täytyy palata vielä). Tällaisina päivinä vakuutun entisestään siitä, että Japani on kaunein maa, jossa olen käynyt. Sekä ihmisten rakentamat puutarhat että vuorilla oleva villi luonto ovat häkellyttäviä. Unohdin kameran kotiin, mutta kaverit lupasivat lähettää kuvia sähköpostissa.

Meitä kuljetti autolla opettajamme ystävä, inkkarihenkisesti pukeutuva 8-vuotiaan pojan yksinhuoltajaisä, eli luullakseni sellainen hieman erilainen japanilainen. Poika piti suunnattomasti hyönteisistä ja osti jostain pikku kojusta itselleen lemmikiksi rukoilijasirkan. Aikoi pyydystää sille ötököitä ruoaksi. Isä oli kovasti Hanoi Rocksin fani ja vaikuttui kauheasti kun kerroin, että Turussa asuessani osuin usein Aninkaistenkadun Seven Eleveniin yhtä aikaa Mike Monroen kanssa. Big in Japan ja niin edelleen…

Muissa uutisissa - asuntolassamme järjestetään isot Halloween-bileet, joihin saa kutsua kaikki kaverinsa. Poikkeuksellisesti myös miesten tuominen on ok. Julisteita on joka kerroksessa, ja niissä lukee ihan selvällä japanilla "danji mo OK", eli kanrinin-talkkaritäti pakostakin tietää asiasta. Mitäköhän lahjuksia bilejärjestäjätytöt ovat tädille ostaneet? Omien tulevaisuudensuunnitelmien kannalta olisi ihan kiva tietää. Välillä tuntuu, etten ikinä opi ymmärtämään tätä kulttuuria.

*

Satunnaisia huomioita:

Kaikki tietävät niistä japanilaisten suosimista paidoista, joiden englanninkielisissä teksteissä (esim Dream neurotic here wonder melodramatic) ei ole mitään järkeä. Ostin tällä viikolla sadan jenin kaupasta muovitaskuja, joissa on ranskankielistä tekstiä. Ranskani on kauheassa ruosteessa, mutta ne herättivät silti huvitusta. "Le temps n'est pas à recevoir mais à creer. Heureuse et excitée. Quel genre de temps voulez-vous? Combien d'heures "distraites" avez-vous? De courtes vacances que j'ai trouvées. Quel genre de temps voulez-vous? Voila mon temps secret exclusif…"

Kännykkäni automaattinen tekstisyöttö (joka siis luonnollisesti toimii vain japaniksi kirjoitettaessa) ehdottaa tiettyjen sanojen jälkeen hymiöitä. Kun kirjoitin viestiin "gomen" ("sori"), puhelin ehdotti sivukuvaa tytöstä joka painaa päänsä ja liittää kädet yhteen. Usein puhelin myös ehdottaa sellaista nuottimerkkiä tiettyjen fraasien jälkeen. En tiedä miksi. Hymiöitä ja muita pikku ikoneita on puhelimen valikossa tarjolla mielin määrin - perushymynaamojen lisäksi löytyy erilaisia eläinpäitä, tähtiä, sydämiä, ruokaluvälineitä…

Suomi on jo nyt ihan ruosteessa. Välillä pitää pysähtyä miettimään, mikä on kieliopillisesti oikea muoto jossain lauseyhteydessä. Luen omaa blogitekstiäni ja näen että se on kauheaa kieltä, mutta uudelleenkirjoittaminen vaatisi tarkempaa pohtimista, ja olen siihen liian väsynyt. Ajatus kulkee osin japaniksi, osin englanniksi. Välillä tulee hetkiä, jolloin en pysty puhumaan kumpaakaan - kuin olisin unohtanut kaikki sanat tykkänään.

*

Muita satunnaisia huomioita:

Tulisen ruoan syöminen voi olla aika noloa kulttuurissa, jossa niistäminen on niin likaista että sitä ei voi tehdä julkisesti.

ma 31.9.

Selkä on kipeä. Onkohan tuo futon liian kova?

su 30.9.

Satunnaisia huomioita:

Japanin kielen ja kulttuurin opetuskeskuksen toimistotäti hämmentyi, kun en muistanut ulkoa äitini puhelinnumeroa.

Eilen yritin paistaa tofua teflonpannulla, mutta se ei onnistunut, koska pannu oli liian kevyt. Keittolevyni kuvitteli, että sen päällä ei ollut mitään, alkoi piipittää raivostuttavasti ja sammui sitten itsestään (eläköön japanilainen huipputeknologia). Pannu on kulunut ja sen pohja on epätasainen, eikä pannun painaminen levyä vasten auttanut mitään.

Huomenna on iltakymmeneltä loungessa asuntolan "general meeting". En tiedä yhtään, mitä se tarkoittaa. Joku oli jättänyt ulko-oveen lapun, jossa ilmoitti että moinen kokous pidetään. Koska se on tämän syksyn ensimmäinen, kaikkien odotetaan tulevan paikalle. Mitään allekirjoitusta lapussa ei ollut, joten en tiennyt, kuka sen oli jättänyt.

Olen yrittänyt lukea Handbook for International Studentsista ohjeita uutta asuntoa etsiville. Se on hieman hidasta, koska ainoastaan otsikot ja sairausvakuutusta (jota en tarvitse, koska minulla on jo sellainen) koskevat osiot on käännetty englanniksi eikä kanji-merkkien ääntämisohjeita ole kirjoitettu foneettisella furiganalla.

Ilmat ovat viilenneet, ja tänään sataa. En ole pitänyt ilmastointilaitetta päällä kahteen vuorokauteen.

Viime keskiviikkona kävin kaupunginvirastossa anomassa oleskelulupatodistusta. Minulle sanottiin, että sen tekemisessä menee viikko, koska hakijoita on niin paljon. Olin pettynyt. Kännykkäliittymää ja pankkitiliä avatessa nimittäin tarvitsee oleskelulupatodistuksen. Perjantaina kuulin jenkeiltä, että oleskelulupatodistuksen saa heti jos vain menee pyytämään sitä kaupunginvirastosta. Marssin sinne, täytin yhden lomakkeen ja sain oleskelulupatodistukseni ilman mitään ongelmia. Virastotäti tosin yritti myydä niitä minulle kolme kappaletta (maksavat muutaman euron kappale). Hän väitti, että pankit ja puhelinyhtiöt vaativat saada pitää todistuksen, mikä ei ole totta (paperista otetaan vain kopiot). Mutta nyt minulla on viimein kännykkäliittymä!

Kävin tänään ostamassa särkylääkkeitä. Pyysin ibuprofeiinia. Saamissani tableteissa on 150 mg ibuprofeiinia (normaaliannokseni on 400-1200 mg kivusta riippuen), 60 mg ariruisopuropiruasechirunyoosoa (nyooso tarkoittaa ureaa, mutta muuta en tuosta juuri ymmärrä) ja 80 mg kofeiinia. Haluaisin syödä lääkkeitä ennen nukkumaanmenoa ja kyetä syömään riittävät määrät ibuprofeiinia ilman suunnattomia määriä kofeiinia…

Joku englantia puhuva setä tuli juttelemaan minulle kadulla ja väitti käyneensä Suomessa. Setä sanoi, että 40 vuotta sitten Suomessa kukaan ei osannut englantia (mikä lienee totta), mutta nykyään kaikki osaavat sitä (mikä lienee myös totta). Sedän mukaan tämä johtuu siitä, että Suomi oli osa Neuvostoliittoa.

pe 21.9.

pe 21.9.

Hyvä päivä tänään! Lähtötasokokeen haastattelu meni todella yllättävän hyvin. Tuli sellainen olo että kerrankin onnistun jossain ja että kyllä mä tulen täällä pärjäämään. Oli niin onnellinen olo, että tämä meno täällä nauratti enemmän kuin ahdisti.

Täällä on sellaisia parikymppisiä jenkkejä, jotka puhuvat pornosta ja kikattavat. Sitten on itäaasialaisia, jotka puhuvat keskenään kiinaa tai koreaa ja enimmäkseen eristäytyvät omiin porukoihinsa. Aina kun tapaa jonkun eurooppalaisen, tulee huojentunut olo.

Tänään koululla piti olla 9:50. Sinne kävelee 10 min. Lähdin kotoa (pyörällä) klo 9:40. Talkkaritäti tuli kauhistelemaan sitä kuinka olen myöhässä (en muuten myöhästynyt).

Orientaatiossa meille mainostettiin lokakuun alussa järjestettäviä vaihto-opiskelijoiden tervetuliaisjuhlia. Niihin pitää ilmoittautua etukäteen. Asiasta kertonut täti korosti, että juhlissa ei sitten juoda viinaa eikä polteta tupakkaa. Asuntolan alakerrassa on iso juliste, jossa varoitellaan alkoholin vaaroista. Välillä on sellainen olo kuin olisin joutunut takaisin yläasteelle.

Mutta just nyt kaikki tää lähinnä huvittaa.

kunhan kirjoittelen

ke 19.9.2007

Mitähän sitä nyt kirjoittaisi? Päivä on mennyt asioita hoitaessa. Mutta nyt mulla on pyörä! Ja astiota. Ja WC:n puhdistusainetta. Ja jos haluan, saan oman telkkarinkin (mahtaisikohan se edes mahtua tähän huoneeseen).

Tavallaan olen kateellinen niille ihmisille, joilla on yksityisempi asumisjärjestely. Esim. tänään tapaamani korealainen tyttö asui tavallisessa asuintalossa, josta yliopisto on vuokrannut huoneita vaihto-opiskelijoille (enimmäkseen miespuolisille). Toisaalta täällä on se hyvä puoli, että tulee koko ajan puhuttua japania ja tutustuu niihin japanilaisiin opiskelijoihin, joita täällä asuu. Mun seinänaapuri on kotoisin Okinawalta, lukee lakia ja vaikuttaa ihan mukavalta.

Toisaalta on vähän hassu olo kun olen vanhempi kuin kukaan muu täällä. Tänään oltiin pienellä porukalla syömässä (sekä japanilaisia että meitä vaihto-opiskelijoita), ja porukan toiseksi vanhin tyttö oli mua viisi vuotta nuorempi.

Mutta sentään japanin puhuminen on alkanut sujua vähän paremmin. Aluksi olin varma, että kaikki muut puhuu mua paremmin, mutta tänään huomasin että ei nekään aina ymmärrä mitä niille sanotaan. Lisäksi tuntuu että mä olen täällä asuntolassa asuvista länsimaalaisista ainoa, joka osaa yhtään lukea kanjeja. Jotenkin olin kuvitellut, että kaikilla tänne tulijoilla olisi japani pääaineena, mutta nää muut tuntuu opiskelleen sitä ainoastaan sivutoimisesti.

Perillä

ti 18.9.2007

Asuntolassa. Oudoltahan tämä yhteisöllisyys täällä tuntuu. Minut haettiin Kioton rautatieasemalta (joskin jouduin soittamaan kertaalleen Doshishan kv-palveluihin ennen kuin löysin minua vastaan tulleet tytöt). Kun pääsin asuntolalle, kaikki neuvottiin kädestä pitäen. Kanrinin-talkkaritädin (joka ei puhu lainkaan englantia) toimistossa selitettiin uudestaan kaikki asuntolan säännöt (jotka olin lukenut minulle tulleesta mailista). Sitten täti vei minut huoneeseeni ja näytti suunnilleen jokaisen valokatkaisijan paikan.

Tämän jälkeen japanilaiset tytöt kuljettivat minut lähimpään ruokakauppaan ostoksille ja selittivät sellaisia käytännön asioita (kuten mikä on sadan jenin kauppa) jotka aiemmin Japanissa käyneenä jo tiesin. Siinä vaiheessa alkoi vähän ahdistaa. Olisin saanut itse kaiken selville huomattavasti nopeammin. Mutta yritän kovasti olla kärsivällinen, vaikka kädestä pitäen neuvominen ja kaikki huolehtiminen ahdistaakin. Tekisi mieli sanoa, että olen aikuinen ihminen ja käynyt ulkomailla ennenkin.

Sääntöjä täällä piisaa. Osan niistä ymmärtää, osaa ei. On ihan fiksua että sisällä ei saa tupakoida tai että iltaisin pitää olla suht hiljaa että ihmiset saa nukkua. Mutta sitten on niitä asioita joita liberaalina pohjoismaalaisena ei vain voi käsittää. Tämähän on ensinnäkin tyttöjen asuntola, eikä taloon saa tuoda miehiä (miehet eivät siis saa tulla edes ovesta sisään). Ala-aulassa on tussitaulu, jossa on kaikkien nimet ja jokaisen kohdalla magneetti joko kohdassa "paikalla" tai "poissa". Sitä on asianmukaisesti siirreltävä. Jos aikoo olla öitä poissa, se on kirjoitettava tauluun (myös syy on mainittava). Kotiintuloaikaa ei ole (mitä japanilaiset saattajatyttöni tuntuivat pitävän hämmentävänä), mutta kanrinin-täti sanoi ettei silti kannata olla ulkona myöhään, koska siellä on vaarallista (ja pah!).

Alakerran aulassa on erityinen varoituslappu, jossa sanotaan että miesten tuominen taloon on ehdottomasti kielletty. Siinä sanottiin, että tätä "most fundamental rule of Richard's house" on rikottu ja loungesta on nähty poistuvan mieshenkilöitä 29. ja 30.8. Lisäksi muistutetaan, että yhdessä elettäessä itsekäs käyttäytyminen (mitä miesten sisään päästäminen ilmeisesti on) ei sovi ja että jos jää kiinni miesten tuomisesta, saa kenkää asuntolasta. Richard's Housea vastapäätä olevassa Hawaii Housessa näyttäisi asuvan (tai ainakin hengaileva parvekkeilla) sekä miehiä että naisia. Miksi ne majoittivat mut juuri tänne? Mene ja tiedä. Ja tietysti tämä kaksinaismoraali ottaa päähän, koska toki naiset saavat tulla poikien asuntolaan.

Meillä on täällä joka kerroksessa yhteiskeittiö ja lisäksi alimmassa kerroksessa on lounge, jossa voi hengailla ja katsella telkkaria. Lisäksi jokaisessa huoneessa on kaikki tarvittavat mukavuudet - kylppäri, keittolevy, jääkaappi, pakastin, ilmastointilaite… Mutta kaikki on hirveän kliinistä (ehkä se johtuu siitä että tämä talo on upouusi, viime vuonna valmistunut). Tulee sellainen olo kuin olisi jossain hoitolaitoksessa.

Lisäksi kaikki täällä (kylppäri, keittiöt, pöytä…) on suunniteltu minua pienemmälle ihmiselle, japanilaiselle naiselle. Tuntuu todella oudolta olla yhtäkkiä keskivertoa pidempi, kun olen Suomessa tottunut olemaan pieni.

Mutta kyllä tämä tästä. On ihanaa kun on sentään oma huone, jossa saa olla rauhassa. Sitä paitsi asuntolan sijainti on käytännöllinen (10 min kävelyä koululle) ja vuokra halpa. Huone on japanilaisittain tilavakin (16 m2), ja täällä tosiaan on kaikki mukavuudet (jopa oma parveke!). Lisäksi ikkunasta on ihana näköala. Ehkä tästä saa hieman sisustamalla kodikkaamman.