Kaljaa ja voileipiä

Kun meillä, tyttöjen asuntolassa, on joku tapahtuma jonka yhteydessä tarjotaan päivällistä, se tarkoittaa kuutta eri ruokalajia ja jälkiruoaksi kahta kakkua ja suklaakuorrutettuja mansikoita. Kun tuossa vastapäisessä talossa, poikien asuntolassa (siinä jossa saa polttaa parvekkeella), luvataan päivällinen illanvieton yhteydessä, se tarkoittaa lämpimiä voileipiä (joita riittää yksi kullekin syöjälle) ja kaljaa. Ja sanatonta sopimusta siitä, että joko tuodaan omat eväät tai syödään ensin kotona.

Rehellisesti sanottuna oman asuntolamme ruokaillanvietot ovat alkaneet ahdistaa minua niin paljon, että en nykyään enää käy niissä. Ideana on se että laitetaan yhdessä ruokaa. Ensimmäiseksi kysytään että mitäs sinä aiot tällä kertaa valmistaa. Sanon, että minulla ei ole mitään omaa ideaa, mutta voin kyllä auttaa kunhan kerrotte minulle, mitä tehdä. Illan päätteeksi minulta kysytään kymmenen kertaa, voisinko seuraavalla kerralla tehdä jotakin suomalaista ruokaa (ja minähän en edes tiedä, mikä olisi suomalaista). Vaikka sanoisin viisitoista kertaa, että syön mieluiten ulkona (mikä on itse asiassa täällä monesti halvempaakin) enkä koskaan laita kotona ruokaa, se ei mene perille.

Poikien talossa on tietysti ihan toinen meininki. Pöytä on hirveässä sotkussa, ja japanilainen insinööriopiskelija nyrsii avuttomasti leipäveitsellä tomaattia. Kun tytöt tulevat paikalle, he alkavat heti emännöidä. Annapa se veitsi tänne, niin minä leikkaan. Toinen tyttö hakee keittiöstä kuppeja ja kaataa kaikille teen valmiiksi. Pojat olivat suunnitelleet, että jokainen tekisi itse oman voileipänsä, mutta suunnitelma unohtuu kun tytöt kasaavat kaikkien leivät sukkelasti kokoon.

Minä en tietenkään tee mitään, eihän se minun kotini ole (kuten ei niiden tyttöjenkään). Mietin, pitävätkö tytöt minua huonotapaisena vai ainoastaan länsimaalaisena (pojat tuskin kiinnittävät koko asiaan huomiota). Ja tunnen hirveää raivoa. Niitä naisia kohtaan, jotka (automaattisesti, kenenkään käskemättä, luultavasti koko asiaa sen tarkemmin ajattelematta tai siihen huomiota kiinnittämättä) passaavat ja palvelevat.

Mietin, onko se väärin. Pohjimmiltaanhan naiset ovat vain vallitsevan järjestyksen uhreja. Eikö minun pitäisi ennemmin inhota miehiä näiden kaikessa avuttomuudessa? Mutta tuntuu aika epärealistiselta olettaa, että pojat alkaisivat tehdä yhtään mitään niin kauan kun joku muu tekee kaiken. On vaikea kuvitella, että naisten asema muuttuu, elleivät nämä tee itse mitään sen muuttamiseksi.