Takaisin kouluun

”Will you eat the flower?”
”Yes.”
”Then I will eat it too and if I get sick it’s your fault.”


Pitää yrittää muistaa kirjoittaa, vaikka koulu alkoikin. Kahdessa kuukaudessa ehti unohtaa, kuinka tylsää ja tympeää siellä enimmäkseen on. Siirtyminen kielikurssien tasolta Intermediate (mikä ihme se on suomeksi?) tasolle Advanced (se lienee suomeksi ”edistynyt”) tuntui jokseenkin samalta kuin yläasteelta lukioon siirtyminen.

Koulua on ollut vasta neljä päivää, mutta olen myöhästynyt jo kolme kertaa. Yhdellä niistä aikaa olisi ollut aamulla riittämiin, mutta ei vain huvittanut nousta sängystä (vaikka ei edes nukuttanut). Harkitsin ensin että laittaisin kellon vastedes soimaan varttia aikaisemmin, mutta sitten keksin paremman ratkaisun: ostamieni proteiinipatukoiden avulla voin jättää tästedes aamiaisen väliin.

Tämän viikon aikana olen joutunut kertomaan lyhyesti itsestäni koko luokalle ehkä kahdeksan kertaa ja alan inhota sitä yhä enemmän. Mutta yllätyin melko lailla, kun uusi taiwanilainen luokkatoveri sanoi omassa esittelyssään, että kaikkihan tietävät ettei Taiwan ole mikään itsenäinen valtio!

Lisäksi eräs kiinalainen tyttö sanoi suurin piirtein näin: ”Minulla on todella synkkä luonne, enkä tutustu helposti ihmisiin. Minussa ei ole mitään hyviä puolia, joita voisin esitellä. Harrastin aikaisemmin piirtämistä ja maalaamista, mutta Japaniin tultuani ainoa harrastukseni on ollut nukkuminen. Aikaisemmin unelmanani oli oppia japania ja etsiä täältä työpaikka, mutta tämä on niin rankkaa että haluan mieluummin vaikka sitten kotirouvaksi.”

En ole koskaan ennen kuullut itäaasialaisen (etenkään naisen) sanovan mitään noin negatiivista. Yleensä kaikki sanovat vain iloisia, positiivisia ja hauskoja asioita. Itseään kuuluu toki vähätellä (”Minulla on huono kielipää, mutta aion opiskella ahkerasti ja tehdä parhaani pysyäkseni kärryillä tällä kovin vaativalla kurssilla”), mutta omaa luonnetta ei sanota synkäksi eikä omia sosiaalisia lahjoja heikoiksi (korkeintaan voi sanoa, että olen vähän ujo mutta kun minut oppii tuntemaan paremmin, ymmärtää että olen pohjimmiltani ystävällinen ja aurinkoinen ihminen).

Muut itäaasialaiset tytöt (joista luokkamme pääasiassa koostuu ja joiden esittelyt ovat tyyppiä ”Katson mielelläni musikaaleja ja pidän matkustamisesta. Tämän vuoden aikana aion käydä katselemassa erilaisia nähtävyyksiä, olisi kiva jos voisin kiertää Kioton kauniita temppeleitä yhdessä teidän, uusien luokkatoverien, kanssa!”) ottivat sellaisen mitäänsanomattoman ilmeen, jonka uskon tarkoittavan että synkeään kiinalaiseen kiinnitetään vastedes yhtä vähän huomiota kuin siltojen alla sinisissä teltoissa asuviin ihmisiin.