Runollinen oikeus

Oppimateriaalista poimittua:

Opiskelijapoika1: Sun tyttöystäväsi käy kylmästi treffeillä muiden miesten kanssa, vaikka laittaa sut ostamaan merkkilaukkuja ja tarjoamaan parhaissa ravintoloissa. Eikö se nyt ole jo vähän liian hirveää?
Opiskelijapoika2: Vaikka toiset mitä ajattelisivat, en voisi koskaan rakastaa ketään muuta naista.
Opiskelijapoika1: ...


Ei olisi pitänyt mennä kehumaan sisäistäneensä itäaasialaisia yksityisyysstrategioita. Siitä nimittäin seuraa runollista oikeutta. Jouduin tällä viikolla käymään koulun terveysasemalla (mahtava paikka – odotushuoneessa ei ollut esim. aikakauslehtiä, vaan kaikki lukemisto oli tyyppiä ”Mitä tupakka tekee keuhkoillesi” tai ”Mitä sinun tulisi tietää HIV:stä”). Ei mitään vakavaa, mutta kuitenkin sellaista mistä en mieluummin puhuisi.

Odotushuoneessa törmään korealaiseen luokkakaveriin, joka heti rynnistää luokseni kysymään, mikä minua vaivaa. Yritän piilotella lääkärin antamia papereita ja sanon että ei mitään erityistä, daijoobu, olen ihan kunnossa. Korealainen (jonka kanssa olen tätä ennen puhunut ehkä kaksi kertaa) selittää pitkällisesti omat vaivansa ja päättelee sitten että minulla on flunssa. En korjaa käsitystä, vaan pakenen paikalta.

Seuraavana päivänä koulussa korealainen kyselee minulta olenhan kunnossa ja haluaa tietää tarkemmin taudistani. Välttelevät eleeni eivät siis ole menneet perille. Teen nopean tilannearvion. Jos sanon, että minun maassani tällaisista ei ole tapana puhua, korealainen nolostuu, hämmentyy ja olettaa minun loukkaantuneen verisesti. Jos sanon, että asia on nolo enkä mieluummin puhuisi siitä, korealainen huolestuu ja tulee vielä uteliaammaksi. Sanon, että minulla on ollut vähän yskää. Teknisesti se ei ole valhe, sillä minulla on käytännössä aina vähän yskää. Tunnin jälkeen korealainen juoksee perääni ja tyrkyttää flunssalääkkeitä. Tunnen oloni typeräksi. Väitän, että minulla on niitä kotona.

Seuraavana aamuna ihmettelen, miten voin olla näin virkeä vaikka herätyskello ei ole edes vielä soinut. Katson kelloa. Se näyttää 9:20. Ensimmäinen tunti missattu, ei mahda mitään. Harmikseni se on parhaan opettajani tunti. Olisin halunnut säästää poissaolot tylsiä varten.

Opettaja tulee minua vastaan koulun portaissa ja alkaa heti kysellä, olenko kunnossa. Kuulemma korealainen luokkatoverini on ollut minusta todella huolissaan, koska olen ollut viime aikoina sairaana. Sanon, että nukuin vain pommiin, olen todella pahoillani. Ei se mitään, hyvä ettei mitään pahempaa, sanoo opettaja. Olisi varmaan pitänyt sanoa, että minulla on flunssa.

*

”Koulussa on tympeää” –valitukseni alkavat varmaan jo kypsyttää lukijoita, mutta sanotaan kuitenkin että meillä teetetään ihan liikaa ryhmätöitä, en jaksaisi. Työskentelen parhaiten yksin, mutta sitäkös on kaikkien vaikea ymmärtää.

Suullisessa ilmaisussa annettiin tehtäväksi ottaa kymmenen minuutin mittainen pätkä vapaavalintaisesta japaninkielisestä elokuvasta tai TV-sarjasta ja esittää se luokalle siten että video pyörii äänettömänä taustalla. Tätä varten pitää tietysti katsoa se kyseinen pätkä sata kertaa, jotta saa käsikirjoituksen hahmoteltua kuuntelupohjalta. Ja opetella repliikit. Tähän ei käytetä aikaa tunnilla, vaan se tehdään ”vapaa-ajalla”. Ryhmässä, tietysti.

Ehti iskeä lievä ahdistus, enhän minä katso TV-draamoja tai animea käytännössä lainkaan (välillä tuntuu, että luokkakaverit eivät muusta puhukaan – paitsi ehkä japsibändeistä). Mutta opettaja laittoi minut samaan ryhmään itsensä synkäksi luonteeksi esitelleen kiinalaisen kanssa (ryhmäjaossa käytettiin sellaisia periaatteita kuin ei kahta poikaa samaan ryhmään, ei kahta länsimaalaista samaan ryhmään jne.). Tämä sanoi pitävänsä japanilaisista kauhuleffoista. Sovimme alustavasti, että teemme esityksen Ringusta.