koetehtävistä poimittua:
”Hra Hurmuri: Kuinka olisikin ihanaa kävellä Shijolla käsi kädessä tyttöystävän kanssa!
Hra Laiskuri: Totta! Taidankin mennä heti tänä iltana.
Opettaja Pelkonen: Mutta ensin on suoriuduttava loppukokeista. Siihen asti, että olette omaksuneet läpipääsyyn riittävät tiedot, minä hoidan seurustelun tyttöystävän
a) sijasta b) siasta c) sijaan d) siaan”
Jäin miettimään eilistä sanomalehtikoetta. Monet tehtävät olivat sellaisia, että niihin olisi ollut mahdoton vastata, jos ei olisi lukenut kurssilla käsiteltyä aineistoa. Riippumatta siitä kuinka hyvin osaa japania. Mutta jos valittaisin asiasta kurssin opettajalle, tämä luultavasti hämmentyisi ja kysyisi, miksi kokeesta pitäisi saada hyvä arvosana, jos siihen ei kerran ole lukenut.
Olen itse tottunut ajattelemaan, että kielikurssien kokeiden tarkoitus on mitata kielitaitoa, ei sitä miten paljon opiskelija on päntännyt edellisenä iltana. Opiskellaan elämää varten, kuten lentävä lause sanoo. Suomalaisen näkökulmasta sanomalehtikurssilla opittava oikeassa elämässä hyödyllinen (ainakin jos asuu Japanissa tai on Japanin tutkija tai muuten kiinnostunut japanilaisesta mediasta) taito on kyky lukea japaninkielistä sanomalehtitekstiä. Yksittäisten artikkelien sisällön opettelu tuntuu puhtaasti koulua varten opiskelemiselta.
Mutta toisaalta – japanilaisessa yhteiskunnassa on varmasti tärkeä elämäntaito osata osoittaa kunnioitusta toisia kohtaan noudattamalla muotoja, jotka tuntuvat länsimaisesta ihmisestä tyhjiltä ja tarpeettomilta.
*
Kävin tänään viimeistä kertaa tämän yliopiston kuntosalilla. Siellä oli lisäkseni vain kaksi japanilaista tyttöä, joilla oli korviasärkevän korkeat äänet. Toinen tytöistä kirmasi ympäri salia, pysähtyi sitten peilin eteen, nosti paitaansa ja vilautti rintsikoita (ne olivat vaaleanpunaiset).
*
Tässä olisi vielä jäljellä kaksi koepäivää, kolme koetta, muutama pakattava ja lähetettävä laatikko, sayonara paati huomenna, suuri kesäilotulitus Osakassa perjantaina, toinen sayonara paati lauantaina, loppusiivous, huonetarkastus maanantaina, sitten (toivottavasti – en ole hetkeen kuullut mitään siitä tuttavapariskunnasta) taas Osakaan ja tiistaiaamuna koneeseen. Tuntuu niin epätodelliselta.
Tuesday, 29 July 2008
Monday, 28 July 2008
Kokeiden välistä
Koti-internet lakkaa toimimasta torstain ja perjantain välisenä yönä. On sellainen olo, että pitäisi kirjoittaa niin kauan kuin kätevästi voi. Ideoitakin olisi. Mutta kaikki keskittymiskyky menee tentteihin ja ajatukseen siitä, että viikon päästä kaiken on oltava sillä mallilla että voi lähteä.
"Älä kuvittele, että huominen kanji-koe on yhtä helppo kuin tämä kielioppikoe. Pänttää läpi yön!" kuului tämän päivän ensimmäisen kokeen viimeinen tehtävälause.
Toisena kokeena oli vuorossa sanomalehtikurssin tentti. Kurssilla luetuista artikkeleista oli peitetty osia ja kysyttiin, mikä seuraavista lauseista kuuluu tähän. Tai missä järjestyksessä seuraavat virkkeet olivat tässä osiossa, numeroi.
Mutta - kuusi takana, neljä jäljellä. Enää kolme koepäivää.
"Älä kuvittele, että huominen kanji-koe on yhtä helppo kuin tämä kielioppikoe. Pänttää läpi yön!" kuului tämän päivän ensimmäisen kokeen viimeinen tehtävälause.
Toisena kokeena oli vuorossa sanomalehtikurssin tentti. Kurssilla luetuista artikkeleista oli peitetty osia ja kysyttiin, mikä seuraavista lauseista kuuluu tähän. Tai missä järjestyksessä seuraavat virkkeet olivat tässä osiossa, numeroi.
Mutta - kuusi takana, neljä jäljellä. Enää kolme koepäivää.
Saturday, 26 July 2008
Rakkautta ja hiilihydraatteja
Oppimateriaalista poimittua:
”Kun kerran on loppukoe tulossa, laadin vaikeat tehtävät, joissa täytyy soveltaa laajasti kaikkia tähän mennessä opittuja asioita. Mitä se on, ellei rakkautta?”
Jos olen koko ajan sisällä, nuudun ja tulen mökkihöperöksi. Ilmastointilaitteen humina ja lakkaamaton kaskaiden siritys (miten jostain pienestä hyönteisestä voi lähteä niin kova ääni?) tekevät minut hulluksi. Koko ajan on sellainen olo, että pitäisi lähteä kävelylle, jotta vähän virkistyisi, mutta ulkona kuumassa vain väsyy entisestään.
Kun olin leipomon kassalla, radiosta (tai levyltä, tai mitä ne ikinä siellä soittavatkin) alkoi yhtäkkiä kuulua: ”En oo koskaan tavannut/ ketään niin kuin nyt oon sut.” Oli vähän puulla päähän lyöty olo ja piti hetken aikaa miettiä, että onko tämä nyt oikeasti suomea. Olisi tehnyt mieli jäädä liikkeeseen kuuntelemaan, mutta sosiaalinen paine pakotti ulos. En kyennyt kohtaamaan myyjätyttöjen hämmennystä siitä, että asiakas ei poistukaan heti maksettuaan. Ajatus siitä, että on kymmenen päivän päästä Suomessa, tuntuu hyvältä. Toivottavasti ei tule sellainen kauhea shokkipettymys, josta ulkomaille lähtijöitä aina varoitellaan.
Todella monet Eurooppaan palanneet ovat sanoneet, että japanilaista palvelukulttuuria tulee ikävä ja että myyjät tuntuvat aina töykeiltä. Luultavasti minullekin käy niin. Mutta tänään leipomossa tuntui siltä, että myyjät ovat kuin robotteja hymyineen ja kumarruksineen. Olisin toivonut, että jatkuvat irasshaimaset ja arigatoo gozaimashitat edes hetkeksi taukoaisivat ja saisin valita kalliit leipäni rauhassa ja hiljaisuudessa.
”Kun kerran on loppukoe tulossa, laadin vaikeat tehtävät, joissa täytyy soveltaa laajasti kaikkia tähän mennessä opittuja asioita. Mitä se on, ellei rakkautta?”
Jos olen koko ajan sisällä, nuudun ja tulen mökkihöperöksi. Ilmastointilaitteen humina ja lakkaamaton kaskaiden siritys (miten jostain pienestä hyönteisestä voi lähteä niin kova ääni?) tekevät minut hulluksi. Koko ajan on sellainen olo, että pitäisi lähteä kävelylle, jotta vähän virkistyisi, mutta ulkona kuumassa vain väsyy entisestään.
Kun olin leipomon kassalla, radiosta (tai levyltä, tai mitä ne ikinä siellä soittavatkin) alkoi yhtäkkiä kuulua: ”En oo koskaan tavannut/ ketään niin kuin nyt oon sut.” Oli vähän puulla päähän lyöty olo ja piti hetken aikaa miettiä, että onko tämä nyt oikeasti suomea. Olisi tehnyt mieli jäädä liikkeeseen kuuntelemaan, mutta sosiaalinen paine pakotti ulos. En kyennyt kohtaamaan myyjätyttöjen hämmennystä siitä, että asiakas ei poistukaan heti maksettuaan. Ajatus siitä, että on kymmenen päivän päästä Suomessa, tuntuu hyvältä. Toivottavasti ei tule sellainen kauhea shokkipettymys, josta ulkomaille lähtijöitä aina varoitellaan.
Todella monet Eurooppaan palanneet ovat sanoneet, että japanilaista palvelukulttuuria tulee ikävä ja että myyjät tuntuvat aina töykeiltä. Luultavasti minullekin käy niin. Mutta tänään leipomossa tuntui siltä, että myyjät ovat kuin robotteja hymyineen ja kumarruksineen. Olisin toivonut, että jatkuvat irasshaimaset ja arigatoo gozaimashitat edes hetkeksi taukoaisivat ja saisin valita kalliit leipäni rauhassa ja hiljaisuudessa.
Friday, 25 July 2008
Kohti sosialismia
Seisoimme eilen Sanjon sillalla. Jokirannalla pojat hakkasivat rumpuja ja joku tyttö lauloi. Kiinalainen kaverini sanoi, että Kiinassa katusoittajat soittavat saadakseen rahaa, eivät ilmaistakseen itseään. Monesti soittajat ovat sokeita tai rampoja kerjäläisiä. Meksikolainen tyttö kysyi, eivätkö ne saa valtiolta tukea kun Kiina kerran on sosialistinen maa. Kiinalainen vastasi, että sosialismia ei ole vielä saavutettu ja että sen saavuttamiseksi on ensin keskityttävä talouskasvuun.
Wednesday, 23 July 2008
Retkeltä
Amanohashidatessa oli kuuma. Vuokrasin punaisen polkupyörän. Pääsin uimaan. Matkustin junassa, jonka nimi oli Tango Explorer 4号.
Kaikilla japanilaisilla tuntuu olevan synnynnäinen (tai ainakin varhaisessa lapsuudessa opittu) poseeraus-skilli. Minulla menee vieläkin silmät kiinni valokuvissa. Tosin olen huomannut myös, että jos minusta otetaan jatkuvalla syötöllä valokuvia, parinkymmenen kuvan joukosta saattaa löytyä yksi hyväkin.
Kaikilla japanilaisilla tuntuu olevan synnynnäinen (tai ainakin varhaisessa lapsuudessa opittu) poseeraus-skilli. Minulla menee vieläkin silmät kiinni valokuvissa. Tosin olen huomannut myös, että jos minusta otetaan jatkuvalla syötöllä valokuvia, parinkymmenen kuvan joukosta saattaa löytyä yksi hyväkin.
Tuesday, 22 July 2008
Far more complicated
Sain tänään palautteet sosiolingvistiikan esitelmästäni. Yksi japanilainen tyttö oli kirjoittanut: ”I realized again. Japanese language is far more complicated than foreign languages.”
Monday, 21 July 2008
Hellepäivä
Helsingissä on helle, kun lämpötila ylittää 25 astetta. Kiotossa on helle, kun lämpötila ylittää 35 astetta.
**
Nyt on aikaa (ainakin vähän), joten palaan taas viikon taaksepäin:
Teeseremoniaopettaja lahjoitti minulle viikko sitten teevälineistön (minun ei kai auta muu kuin yrittää ruikuttaa se läpi käsimatkatavarana). Tietysti ilahduin hirveästi. Mutta toisaalta tuli outo olo. Kai tämä kaikki kilpistyy siihen ”kannustetaan vammaista lasta” –asenteeseen, jolla japanilaiset niin usein suhtautuvat ulkomaalaisiin. Siihen että on täysin selvää, että minua kohdellaan eri tavoin kuin japanilaisia. Kaikkein oudointa on se, että japanilaiset tuntuvat kuvittelevan, etten huomaa eroa.
Viime viikon maanantainahan minulla oli se teeseremoniakoe. Se, jota varten en harjoitellut lainkaan. Heti aluksi opettaja sanoi, että saisin kaikki käyttämäni välineet lahjaksi, jos koe menee läpi. Siitä tiesin, että koe tulisi menemään läpi, vaikka miten mokailisin. Tilaisuus oli sen verran muodollinen, että olisi ollut kaikille seremoniaan osallistujille äärimmäisen noloa, jos minut olisi reputettu. Japanissa todelliset kokeet tapahtuvat verhojen takana, viralliset kokeet ovat pelkkää rituaalia. Mutta minä en ollut läpäissyt mitään todellista koetta.
Yksi minua opettaneista naisista istui vieressäni läpi koko temaen ja kuiskasi minulle mitä tehdä aina kun olin menossa hakoteille. Myöhemmin hän selitti senseille, kuinka minua oli muka jännittänyt niin paljon, että pääni oli välillä ihan tyhjä. Luultavasti kaikki tiesivät asian todellisen laidan. Silti sain teevälineistön, ja sensei luovutti minulle juhlallisesti virallisen todistuksen siitä, että olen tehnyt ensimmäisen ihan oikean temaeni. Samalla hän piti pitkän puheen, josta ymmärsin lähinnä sen että nykyään ulkomaalaiset ovat kiinnostuneempia perinnetaiteista kuin japanilaiset itse ja se on noloa kaikille japanilaisille. Ja sen että minä muka olin todella ponnistellut todistukseni eteen.
En tuntenut kuuluvani koko teehuoneeseen. Mutta en osannut kuin leikkiä mukana ja olla kuin en tajuaisi, millaista teatteria kaikki oli. Japanilaisille oli varmasti selvää, että sain todistukseni (ja astiastoni!) sata kertaa helpommalla kuin kukaan japanilainen oppilas ikinä. Mutta en tiedä, tajusivatko nämä ihmiset, että se oli selvää minullekin. En usko, että saan koskaan tietää.
*
Tein ensimmäisen temaeni lainayukatassa. Täti, joka auttoi minua pukeutumaan, solmi vyöni takaa rusetille, tavalla joka on varattu naimattomille naisille. Tiesin, mikä selittely ja hässäkkä olisi odotettavissa, jos protestoisin. Joten annoin asian olla, käyttäydyin vain kuin en tietäisi rusetin merkitystä. Huolimatta siitä, että periaatteessa kieltäydyn kantamasta aviollista statustani (joka tietysti on epäolennainen) ilmaisevia tunnusmerkkejä. En yksinkertaisesti jaksanut nostaa asiasta älämölyä. Kun kuulin saavani teekupit, tajusin myös miten hirvittävän noloa se olisi ollut. Ehkä minun pitäisi vain löytää jostakin enemmän huumorintajua.
*
Yksi teeseremoniassa käyvistä naisista kysyi, missä lukiossa olen vaihdossa. Tietysti se on näin jälkeenpäin ajateltuna huvittavaa (ja osoittaa, kuinka vaikea japanilaisten on arvioida länkkärin ikää). Mutta sillä hetkellä se närkästytti, siinä määrin etten pystynyt hillitsemään itseäni, vaan sanoin olevani 29-vuotias. Olen huomannut, että täällä Japanissa toivon yhä useammin, että minut tunnustettaisiin sen ikäiseksi kuin olen. Aikuiseksi, josta ei tarvitse huolehtia (kauhea harha tietysti, koska Japanissa kaikista huolehditaan). Ehkä se tarkoittaa, että olen viimein päässyt yli ikäkriisistä (vaikka luulenpa, että silti panikoin ensi vuoden toukokuussa).
**
Huomenna on viimeinen koulupäivä. Sitten kaksi päivää vapaata ja loppukokeet. Juuri nyt tuntuu siltä, että ellei ylihuomenna sada kaatamalla, matkustan meren rannalle ihan yksin ja rauhassa. Japani-kokemukseni ei ole täydellinen, ellen ole kertaakaan uinut meressä (Okinawalla sukeltamista ei lasketa – en kyllä itsekään ymmärrä miksi).
**
Nyt on aikaa (ainakin vähän), joten palaan taas viikon taaksepäin:
Teeseremoniaopettaja lahjoitti minulle viikko sitten teevälineistön (minun ei kai auta muu kuin yrittää ruikuttaa se läpi käsimatkatavarana). Tietysti ilahduin hirveästi. Mutta toisaalta tuli outo olo. Kai tämä kaikki kilpistyy siihen ”kannustetaan vammaista lasta” –asenteeseen, jolla japanilaiset niin usein suhtautuvat ulkomaalaisiin. Siihen että on täysin selvää, että minua kohdellaan eri tavoin kuin japanilaisia. Kaikkein oudointa on se, että japanilaiset tuntuvat kuvittelevan, etten huomaa eroa.
Viime viikon maanantainahan minulla oli se teeseremoniakoe. Se, jota varten en harjoitellut lainkaan. Heti aluksi opettaja sanoi, että saisin kaikki käyttämäni välineet lahjaksi, jos koe menee läpi. Siitä tiesin, että koe tulisi menemään läpi, vaikka miten mokailisin. Tilaisuus oli sen verran muodollinen, että olisi ollut kaikille seremoniaan osallistujille äärimmäisen noloa, jos minut olisi reputettu. Japanissa todelliset kokeet tapahtuvat verhojen takana, viralliset kokeet ovat pelkkää rituaalia. Mutta minä en ollut läpäissyt mitään todellista koetta.
Yksi minua opettaneista naisista istui vieressäni läpi koko temaen ja kuiskasi minulle mitä tehdä aina kun olin menossa hakoteille. Myöhemmin hän selitti senseille, kuinka minua oli muka jännittänyt niin paljon, että pääni oli välillä ihan tyhjä. Luultavasti kaikki tiesivät asian todellisen laidan. Silti sain teevälineistön, ja sensei luovutti minulle juhlallisesti virallisen todistuksen siitä, että olen tehnyt ensimmäisen ihan oikean temaeni. Samalla hän piti pitkän puheen, josta ymmärsin lähinnä sen että nykyään ulkomaalaiset ovat kiinnostuneempia perinnetaiteista kuin japanilaiset itse ja se on noloa kaikille japanilaisille. Ja sen että minä muka olin todella ponnistellut todistukseni eteen.
En tuntenut kuuluvani koko teehuoneeseen. Mutta en osannut kuin leikkiä mukana ja olla kuin en tajuaisi, millaista teatteria kaikki oli. Japanilaisille oli varmasti selvää, että sain todistukseni (ja astiastoni!) sata kertaa helpommalla kuin kukaan japanilainen oppilas ikinä. Mutta en tiedä, tajusivatko nämä ihmiset, että se oli selvää minullekin. En usko, että saan koskaan tietää.
*
Tein ensimmäisen temaeni lainayukatassa. Täti, joka auttoi minua pukeutumaan, solmi vyöni takaa rusetille, tavalla joka on varattu naimattomille naisille. Tiesin, mikä selittely ja hässäkkä olisi odotettavissa, jos protestoisin. Joten annoin asian olla, käyttäydyin vain kuin en tietäisi rusetin merkitystä. Huolimatta siitä, että periaatteessa kieltäydyn kantamasta aviollista statustani (joka tietysti on epäolennainen) ilmaisevia tunnusmerkkejä. En yksinkertaisesti jaksanut nostaa asiasta älämölyä. Kun kuulin saavani teekupit, tajusin myös miten hirvittävän noloa se olisi ollut. Ehkä minun pitäisi vain löytää jostakin enemmän huumorintajua.
*
Yksi teeseremoniassa käyvistä naisista kysyi, missä lukiossa olen vaihdossa. Tietysti se on näin jälkeenpäin ajateltuna huvittavaa (ja osoittaa, kuinka vaikea japanilaisten on arvioida länkkärin ikää). Mutta sillä hetkellä se närkästytti, siinä määrin etten pystynyt hillitsemään itseäni, vaan sanoin olevani 29-vuotias. Olen huomannut, että täällä Japanissa toivon yhä useammin, että minut tunnustettaisiin sen ikäiseksi kuin olen. Aikuiseksi, josta ei tarvitse huolehtia (kauhea harha tietysti, koska Japanissa kaikista huolehditaan). Ehkä se tarkoittaa, että olen viimein päässyt yli ikäkriisistä (vaikka luulenpa, että silti panikoin ensi vuoden toukokuussa).
**
Huomenna on viimeinen koulupäivä. Sitten kaksi päivää vapaata ja loppukokeet. Juuri nyt tuntuu siltä, että ellei ylihuomenna sada kaatamalla, matkustan meren rannalle ihan yksin ja rauhassa. Japani-kokemukseni ei ole täydellinen, ellen ole kertaakaan uinut meressä (Okinawalla sukeltamista ei lasketa – en kyllä itsekään ymmärrä miksi).
Subscribe to:
Posts (Atom)
