Ihan normaalisti

Joskus Japanissa tuli sellainen olo kuin olisi taas teini-iässä ja vasta harjoittelisi sosiaalista käyttäytymistä. Tuntui, että aasialaisia oli mahdoton ymmärtää eikä koskaan tiennyt, mistä uskaltaisi puhua tai miten asiat pitäisi ilmaista (kielimuuri ei ainakaan helpottanut asiaa). Mitä hyvänsä teinkin tai sanoinkin, japanilaiset sanoivat ilahtuvansa. Usein he olivat kanssani samaa mieltä kaikesta. Kun pyysin anteeksi jotakin, sanottiin aina ettei se ollut mikään ongelma tai iso juttu. Koko ajan täytyi yrittää virittäytyä lukemaan hienovaraisia vihjeitä eikä voinut olla varma, tulkitsiko niitä oikein.

Nyt Suomessa luen toisinaan ihmisten käytökseen tai puheisiin asioita, joita niissä ei ole (on tosin sanottava, että en ollut täysin vailla taipumusta ylianalysoimiseen ennen Japaniin lähtöäkään). Minun on välillä muistutettava itseäni siitä, että olen nyt Suomessa ja että ihmiset tarkoittavat suurin piirtein mitä sanovat ja sanovat suurin piirtein mitä tarkoittavat. Mutta sitten iskee pelko, että en ehkä tajuakaan minulle pudotettuja sosiaalisia vihjeitä. Eihän täälläkään sentään ilmaista kaikkia asioita aina ihan suoraan.

Kun yritin selittää asiaa eräälle ystävälleni, tämä sanoi: ”Mikset sä voisi olla vaan ihan normaalisti?” Mutta ongelmahan on nimenomaan siinä, että en ole vielä kalibroitunut täkäläiseen sosiaaliseen ympäristööni enkä siis tiedä, mikä on normaalia! Japanissa minua pidettiin länsimaalaisena jo lähtökohtaisesti vähän eksentrisenä, missä oli omat etunsa. Jatkuva tuijotus ärsytti minua ajoittain tavattomasti, ja aina välillä toivoin, että voisin vain sulautua ja olla ihan tavallinen ihminen, kuka tahansa. Mutta kun palasin Suomeen, erikoisaseman katoaminen alkoikin harmittaa minua. Kuin olisi lakannut olemasta kuuluisa.

Niissä kirjoissa, joista opiskelin japania ennen lähtöäni, oli paljon sellaisia esimerkkilauseita kuin ”Koskaan ei voi tietää, mitä toinen todella ajattelee.” Tunnilla korostettiin, että ei saisi sanoa ”Opettaja oli iloinen”, vaan pitäisi sanoa joko ”Opettaja näytti iloiselta” tai ”Opettaja sanoi olevansa iloinen”, koska emme voi tietää, mitä opettaja todella tuntee. Minulle tämä oli lähinnä huvittava kuriositeetti. Olin kuitenkin jo selvinnyt pahimmista nuoruuden angsteistani, ja minusta oli turha tehdä suurta numeroa kommunikaation vaikeudesta ja nähdä ihmisiä erillisinä saarekkeina.

Japanissa tajusin kuitenkin hyvin omakohtaisesti, mistä oli kyse. Oli mahdoton tietää, mitä japanilaisten hymyn takana piili. Ihan yhtä lailla oli mahdoton tietää, mitä länsimaiset tuttavani pohjimmiltaan kokivat ja ajattelivat. En ole täysin päässyt pois tästä mielentilasta täällä Suomessakaan. Ihmisten motivaatioita kyseenalaistaa paljon enemmän kuin ennen. Kaikki mahdolliset väärinkäsitykset tiedostaa paljon voimakkaammin. Minusta on tullut varautuneempi ihmisten suhteen. Onneksi enää ei sentään ole teini-ikäinen olo.


*

Tänään sain viimein ostettua kiitoslahjat Japaniin. Kaipa se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Naapurissani oleva Finnish Design –puoti tuntuu suoraan japanilaisille suunnatulta, lahjapapereitaan myöten.

Helsingissä on kaunis ruska. En tiedä, johtuuko se siitä että kylmä tuli varhain ja yhtäkkiä. Ehkä olen Japanissa ollessani myös oppinut kiinnittämään enemmän huomiota väriä vaihtaviin lehtiin ja kaupungilla oleviin kukkaistutuksiin.

Lähden edelleenkin vaistonvaraisesti ajamaan pyörällä tien vasenta puolta. Tajuan siirtyä vasta kun joku tulee vastaan. Sentään olen jo tottunut korkealla olevaan satulaan ja ohjaustankoon. Pitäisi varmaan hankkia pyörään sellainen käytännöllinen kori, joka mama-charissani oli.