Onko tämä muka riisiä?

Kun ulkomailla olleet japanilaiset kertoivat kulttuurishokkikokemuksistaan, päällimmäisenä oli yleensä ruoka. Useimmat myös olettivat, että japanilaiseen ruokavalioon siirtyminen oli ollut melkoinen shokki minulle. En ymmärtänyt. Kyllähän minä olin tiennyt, että ruoka on Japanissa erilaista kuin Suomessa. Uudenlaiset ruoat eivät olleet mitään verrattuna kulttuurin ryhmäkeskeisyyteen ja jatkuvaan holhoamiseen. Varmasti ihan vastaavat kulttuurierot olivat ahdistaneet myös ulkomailla olleita japanilaisia. Ajattelin, että ruoasta puhuttiin ehkä siksi, että se oli turvallinen aihe, joka ei aiheuta kenellekään pahaa mieltä (toisin kuin syvemmät kulttuurilliset erot).

Toisaalta ruoka on Japanissa paljon keskeisemmässä asemassa kuin Suomessa. Kaverini kysyi japanilaiselta tuttavaltaan, mitä Koreassa kannattaisi tehdä ja sai vastaukseksi listan ruoista, joita oli ehdottomasti syötävä. Kulttuurikohteet tätä eivät kiinnostaneet. Myös Japanissa jokaisella paikkakunnalla on tietyt ruoat, joita sinne matkustavan on nautittava. ”Menit Kobeen, etkä edes syönyt yakinikua!” minulle päiviteltiin. Japanilaiset matkaoppaat pursuavat ruokakuvauksia. Japanilaisen lentoyhtiön lehti tyypitteli Pohjois-Amerikan ruokakulttuuria tavalla, johon en uskoisi törmääväni missään länsimaisessa mediassa.

Välillä ihmettelin, mitä ihmeellistä kaikissa niissä japanilaisten ylistämissä herkuissa muka oli. Olisin voinut helposti elää ilman mitä tahansa niistä. Huonoina hetkinä olisi tehnyt mieli alkaa psykoanalysoida ruokakeskeisyyttä ja todeta, että syöminen on aasialaisille jonkinlainen seksin korvike (sinänsä teoria olisi ollut huono, koska tiesin vallan hyvin että näennäisen tiukka seksuaalimoraali ei implikoinut erityisen siveellistä, vaan ainoastaan salailevaa elämää). Inhosin sitä, että minun oli jatkuvasti vastailtava kaikenlaisiin ruokaan liittyviin kysymyksiin ja yritettävä selittää, millaista on suomalainen ruoka. En ole koskaan kiinnittänyt suuremmin huomiota ruokaan. Yksikköympyrä on minulle todellisempi kuin ateriat (mistä olen jopa salaa hieman ylpeä).

Suomeen palattuani ymmärsin kuitenkin paremmin ruoan aiheuttamat kulttuurishokit. Aluksi jätin aterioita välistä, koska suomalainen ruoka tuntui vastenmieliseltä, eikä ruokahalu ole kunnolla palannut vieläkään (nyt tosin tiedostan, että minun täytyy syödä, ja yritän kiinnittää asiaan huomiota). Useimmat ruoat tuntuvat raskailta tai niissä on liian voimakas maku. Ensimmäisellä ravintola-ateriallani teki mieli kysyä tuohtuneesti, onko tämä muka riisiä.

Kun mietin asiaa tarkemmin, tulen ajatelleeksi että ruoka on välttämätön elämän perustarve, joten on melko luonnollista että kulttuuri keskittyy sen ympärille. Ei kai loppujen lopuksi ole mitään pahaa siinä, että pyrkii elämässään nauttimaan sellaisista pienistä, jokapäiväisistä asioista kuin vaikkapa ateriat? Aiemmin valitin, että suomalaiset ovat koko ajan ikään kuin metrin päässä omasta elämästään. Eikö funktionaalinen asenteeni ruokaan ole juuri sitä?

Minulla on ollut joskus tapana ajatella, että on pahasta pitää syömistä kovin nautinnollisena, koska sellainen asenne johtaa helposti epäterveelliseen elämään. Japanissa ruoka kuitenkin on ihmisille yleisesti ottaen tärkeämpää kuin Suomessa, mutta esim. ylipainoisuus ei ole lähellekään yhtä iso ongelma. En muista nähneeni Japanissa yhtä ainoaa ylipainoista lasta (täällä olen niistä välillä melko järkyttynyt). Ehkä ongelma on pikemminkin siinä, että suomalaiset eivät pidä ruokaa riittävän tärkeänä eivätkä siksi kiinnitä huomiota siihen, mitä syövät. Tai sitten kyse on vain siitä, että japanilainen ruokavalio on kevyempi.