Ehdottomuudesta, kohtuullisuudesta ja muusta sellaisesta

Joskus tulee mietittyä, olisiko parempi olla periaatteissaan ehdoton vai joustava. Pitäisikö esimerkiksi kiinalaisen (tai amerikkalaisen tai israelilaisen tai...) tavatessaan heti selvittää, mitä mieltä tämä on maansa politiikasta ja siellä tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista, ja päättää siltä pohjalta, ollako kyseisen henkilön kanssa lainkaan tekemisissä?

”Arkojen” aiheiden vältteleminen tai ihmisoikeusloukkauksia (välittömästi tai välillisesti) tukevan henkilön kohteleminen ystävällisesti tuntuvat älylliseltä epärehellisyydeltä ja nöyristelyltä. Jos on jotakin mieltä, tulisi olla valmis seisomaan mielipiteensä takana (etenkin jos kokee asian tärkeäksi), vaikka siitä aiheutuisikin sosiaalista epämukavuutta.

Toisaalta voi (perustellusti) sanoa, että yksittäisten ihmisten boikotoiminen (tai syrjiminen) ei johda kuin pahaan mieleen. Ottamalla ihmisoikeudet puheeksi heti ensimmäisessä keskustelussa satunnaisen kiinalaisen opiskelijan kanssa tuskin parantaa yhtään kenenkään asemaa. Hyökkäävällä lähestymisellä saa ihmiset helposti ärsyyntymään tai loukkaantumaan ja lopulta kokemaan negatiivisesti siitä asiasta, jota itse ajaa (mistä on tietysti pelkkää haittaa). On myös perusteltua suhtautua ystävällisesti niihinkin, joiden kanssa on tärkeistä asioista eri mieltä. Aikuisella suhtautumisella luo paremman kuvan itsestään ja omasta ideologiastaan, jolloin saa enemmän tuloksiakin aikaan.

Ongelmaksi tulee (kuten niin usein) rajan vetäminen. Milloin on kyse mielipide-erosta, johon tulee suhtautua aikuisesti, milloin moraalittomasta toiminnasta, jota ei tule sulattaa? Useimmat ihmiset eivät varmaankaan olisi valmiita kohtelemaan ystävällisesti ja sietämään sosiaalisessa piirissään esimerkiksi häikäilemätöntä murhaajaa. Mutta entä jos murhat tapahtuvat kaukana ja näkymättömissä (niin että ne on helppo unohtaa)? Entä jos ne tapahtuvat vain välillisesti?

Valitettavan usein tuntuu siltä, että rajanvedot ja toimintamallit harvemmin pohjautuvat rationaaliseen valintaan (niiden perusteet ovat pikemminkin rationalisaatiota kuin rationaalisia). Olympialaisista ylpeän kiinalaisen tavatessaan voi joko tuoda esille mielipiteensä tämän kotimaan politiikasta tai diskreetisti vältellä aihetta. Ensimmäinen johtuu usein kykenemättömyydestä itsehillintään, jälkimmäinen sosiaalisesta pelkuruudesta ja halusta välttää konflikteja. Itse olen syyllistynyt molempiin.

Olen kuullut sanottavan, että moraali alkaa kotoa. Luullakseni sillä tarkoitetaan, että ihmistä, joka ei suhtaudu lähimpiin kanssaihmisiinsä kunnioittavasti, ystävällisesti ja empaattisesti, ei voi pitää moraalisena, vaikka tämä kuinka lähettäisi rahaa Afrikan lapsille. Toisaalta on vaikea pitää moraalisena sellaistakaan ihmistä, joka kohtelee lähipiiriä ystävällisesti, mutta ei ulota moraaliaan sen ulkopuolelle. Ammattirikolliset tai erikoisoperaatioita suorittavat sotilaat voivat olla yksityiselämässään mukavia naapureita, luotettavia ystäviä, hyviä vanhempia ja niin poispäin. Käytännössä sitä tietysti törmää harvemmin tällaisiin ääritapauksiin – useammin on kysymys siitä, mitä ihmiset omalla toiminnallaan välillisesti aiheuttavat ja minkä koneistojen osina he ovat valmiita toimimaan.

Viime kädessä kyse lienee siitä, nostaako merkittävämpään asemaan abstraktit ideaalit vai empatian yksittäisiä ihmisiä kohtaan. Molemmissa on omat vaaransa. Historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä verilöylyistä, joihin abstraktien ideologioiden seuraaminen on johtanut. Sitä tulee ajatelleeksi, että ripaus empatiaa ja inhimillisyyden kunnioitusta ehkä saisi miettimään ennen kuin tuomitsee toisen ihmisen ja on valmis tappamaan tämän. Toisaalta puhtaasti empatiaan perustuva moraali on usein lyhytnäköistä. Useimmille lienee helpompaa tuntea empatiaa omaa lähipiiriä kuin Afrikan lapsia tai kiinalaisia kidutusuhreja (tai ylipäätäänkään mitään sellaista, mikä on jatkuvasti poissa silmistä) kohtaan.

Uskoisin, että on olemassa ihmisiä, joilla ei ole juurikaan psykologisia estoja toisen tappamista kohtaan, mutta jotka moraalisten periaatteidensa vuoksi jättäisivät sen tekemättä. Toisaalta on varmasti myös ihmisiä, jotka olisivat moraalisesti valmiita tappamaan, mutta joiden luontainen empatia estäisi sen. Varmasti sekä abstrakti moraalinen periaate että empatia voi olla riittävän voimakas estämään veriteon missä tilanteessa hyvänsä. Mutta silloin, kun niin ei ole, ensimmäisen kategorian ihmisen voinee ajaa tappamaan perustelemalla teon moraalisesti (esim. abstraktin ideologian kautta), jälkimmäisen saattamalla tämän tilanteeseen, jossa empatian vaikutus on minimoitu (luulisin, että sodassa pyritään tähän).

Täällä Japanissa ihmiset tuntuvat usein olevan kiinnostuneempia konkreettisesta kuin abstraktista. Moraali perustuu usein nimenomaan velvollisuuksiin lähipiiriä kohtaan. Niistä ihmisistä huolehditaan ja välitetään, joiden kanssa jutellaan päivittäin. On harvinaista (paljon harvinaisempaa kuin Euroopassa) miettiä, miksi tietyn liikkeen vaatteet ovat niin halpoja tai mitä roskille tapahtuu sen jälkeen, kun roska-auto hakee ne. Lähipiirin ulkopuolella oleviin ei yleensä kiinnitetä huomiota. Ei esimerkiksi siihen sillan alla sinisessä teltassa asuvaan mieheen, jonka ohi pyöräillään päivittäin.