Andrew Wiles vertaa matemaattisen ongelman ratkaisemista pimeässä huoneessa hapuiluun. Aluksi törmäilee huonekaluihin, mutta pikkuhiljaa alkaa ymmärtää, missä mikäkin esine on. Lopulta löytää valokatkaisijan ja painaa sitä. Yhtäkkiä kaikki on selvää ja voi edetä seuraavaan huoneeseen, joka on pilkkopimeä.
Vähän samanlainen olo minulla oli lukiessani Gene Wolfen The Book of the New Sunia. Aina kun olin tajunnut jonkin olennaisen jujun, tempaistiin seuraavaan pimeään huoneeseen. Tekisi mieli kuvailla hieman tarkemmin, mutta en halua pilata kenenkään lukukokemusta paljastamalla liikaa. Sanon vain, että kirja vaikutti aluksi tylsämieliseltä ja hajanaisesti kirjoitetulta fantasialta, mutta sitä se ei ole (aloin tosin vakuuttua tästä vasta ensimmäisen 150 sivun jälkeen – ja ei, en suosittele niiden yli hyppäämistä).
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment