An excess of reason

Olen lukenut Kim Stanley Robinsonin Forty Signs of Rainia vähän pettyneenä. Kirja on tuntunut vanhojen ideoiden (henkilöhahmoja myöten) kierrätykseltä yhdistettynä ilmastosaarnaan (ja minä olen Robinsonin kanssa ympäristöasioista samaa mieltä! – mutta kirjoista, joilla on liian selkeitä poliittisia päämääriä, on joskus vaikea saada mitään irti kirjallisessa mielessä). Eilen se yhtäkkiä kolautti kuitenkin: ”An excess of reason is itself a form of madness.” Ei ehkä mitään hirveän uutta ja omaperäistä, mutta kuitenkin se isku päähän jota olin kaivannut.

*

Kysyin vuoden Kanadassa viettäneeltä japanilaiselta tytöltä, oliko tällä paluushokkia. Tyttö sanoi että kyllä. Kun isä tuli vastaan Kioton asemalle, tyttö oli yrittänyt vahingossa mennä autoon väärältä puolelta sisään (Japanissahan on vasemmanpuoleinen liikenne). En tiedä, mieltävätkö japanilaiset sanan shock (tai paikallisella kielellä shokku) eri tavalla kuin minä vai onko tämä taas sitä, että vain kevyistä ja hauskoista asioista saa puhua. Vai olisiko minun pitänyt tulkita koko kertomus siten, että isän kanssa oli jotain konfliktia (tyttöhän palasi opiskelija-asuntolasta vanhempiensa luo)? En tiedä.

Vieläkin tulee niitä hetkiä, jolloin kulttuuriero on ylitsepääsemätön kuilu, jonka reunalla minua alkaa huimata. Ainoa mitä kykenee ymmärtämään, on se että keskustelukumppani ei tule ymmärtämään minua enkä minä häntä. Joskus tuntuu että kulttuuri on inhimillinen virhe, joka olisi jo aika korjata.

*

Yksi tällä lukukaudella jatko-opinnot aloittanut japanilainen tyttö valitti, että uusien opiskelutoverien joukossa ei ole lainkaan kiinnostavia tai hyvännäköisiä miehiä. Kaikilla niillä on silmälasit (eikä mitkään tyylikkäät silmälasit), eikä kukaan niistä käytä brändivaatteita.

*

Luettelin maanantain lyhyissä kuulumisissa asioita, joista kirjoittaa tarkemmin, kun ehtii. Palaan siis Takarazukaan.

Takarazuka on yksinomaan naisista koostuva teatteri, joka esittää länsimaisia musikaaleja. Kiinnostavan siitä tekee se, että naiset näyttelevät myös miesroolit. Minusta Takarazuka muodostaa hauskan vastaparin perinteiselle japanilaiselle teatterille (esim kabuki), jossa miehet näyttelevät naisrooleja.

Minulle kerrottiin, että tulevat Takarazuka-näyttelijät siirtyvät treenaamaan kokopäivätoimisesti tanssia ja laulua heti yläasteelta päästyään. Jokainen näyttelijä tekee yksinomaan nais- tai miesrooleja. Heti uran alussa näyttelijät valitaan joko nais- tai miesrooleihin kasvonpiirteiden, pituuden ja äänialan mukaan. Kertomuksen mukaan Takarazukan näyttelijät myös eroavat teatterista mennessään naimisiin. Miesroolien näyttelijöitä pidetään erityisen hyvänä vaimoaineksena, koska nämä ”ymmärtävät miesten ajattelua”.

Elekieli, liikehdintä ja ääni olivat niin miesmäisiä, että ilman teatterikiikareita näyttelijöitä ei luultavasti olisi tunnistanut naisiksi (istuimme huokeammilla paikoilla melko kaukana lavasta). Täytyy myös sanoa, että tuli todella outo olo, kun maskeerauksen ja puvustuksen (ja etäisyyden) ansiosta aidon länsimaalaisilta näyttävät Ranskan vallankumoukselliset (katsoimme Punaisen neilikan) huusivat japaniksi: ”Kakumei banzai!”