Hellepäivä

Helsingissä on helle, kun lämpötila ylittää 25 astetta. Kiotossa on helle, kun lämpötila ylittää 35 astetta.

**

Nyt on aikaa (ainakin vähän), joten palaan taas viikon taaksepäin:

Teeseremoniaopettaja lahjoitti minulle viikko sitten teevälineistön (minun ei kai auta muu kuin yrittää ruikuttaa se läpi käsimatkatavarana). Tietysti ilahduin hirveästi. Mutta toisaalta tuli outo olo. Kai tämä kaikki kilpistyy siihen ”kannustetaan vammaista lasta” –asenteeseen, jolla japanilaiset niin usein suhtautuvat ulkomaalaisiin. Siihen että on täysin selvää, että minua kohdellaan eri tavoin kuin japanilaisia. Kaikkein oudointa on se, että japanilaiset tuntuvat kuvittelevan, etten huomaa eroa.

Viime viikon maanantainahan minulla oli se teeseremoniakoe. Se, jota varten en harjoitellut lainkaan. Heti aluksi opettaja sanoi, että saisin kaikki käyttämäni välineet lahjaksi, jos koe menee läpi. Siitä tiesin, että koe tulisi menemään läpi, vaikka miten mokailisin. Tilaisuus oli sen verran muodollinen, että olisi ollut kaikille seremoniaan osallistujille äärimmäisen noloa, jos minut olisi reputettu. Japanissa todelliset kokeet tapahtuvat verhojen takana, viralliset kokeet ovat pelkkää rituaalia. Mutta minä en ollut läpäissyt mitään todellista koetta.

Yksi minua opettaneista naisista istui vieressäni läpi koko temaen ja kuiskasi minulle mitä tehdä aina kun olin menossa hakoteille. Myöhemmin hän selitti senseille, kuinka minua oli muka jännittänyt niin paljon, että pääni oli välillä ihan tyhjä. Luultavasti kaikki tiesivät asian todellisen laidan. Silti sain teevälineistön, ja sensei luovutti minulle juhlallisesti virallisen todistuksen siitä, että olen tehnyt ensimmäisen ihan oikean temaeni. Samalla hän piti pitkän puheen, josta ymmärsin lähinnä sen että nykyään ulkomaalaiset ovat kiinnostuneempia perinnetaiteista kuin japanilaiset itse ja se on noloa kaikille japanilaisille. Ja sen että minä muka olin todella ponnistellut todistukseni eteen.

En tuntenut kuuluvani koko teehuoneeseen. Mutta en osannut kuin leikkiä mukana ja olla kuin en tajuaisi, millaista teatteria kaikki oli. Japanilaisille oli varmasti selvää, että sain todistukseni (ja astiastoni!) sata kertaa helpommalla kuin kukaan japanilainen oppilas ikinä. Mutta en tiedä, tajusivatko nämä ihmiset, että se oli selvää minullekin. En usko, että saan koskaan tietää.

*

Tein ensimmäisen temaeni lainayukatassa. Täti, joka auttoi minua pukeutumaan, solmi vyöni takaa rusetille, tavalla joka on varattu naimattomille naisille. Tiesin, mikä selittely ja hässäkkä olisi odotettavissa, jos protestoisin. Joten annoin asian olla, käyttäydyin vain kuin en tietäisi rusetin merkitystä. Huolimatta siitä, että periaatteessa kieltäydyn kantamasta aviollista statustani (joka tietysti on epäolennainen) ilmaisevia tunnusmerkkejä. En yksinkertaisesti jaksanut nostaa asiasta älämölyä. Kun kuulin saavani teekupit, tajusin myös miten hirvittävän noloa se olisi ollut. Ehkä minun pitäisi vain löytää jostakin enemmän huumorintajua.

*

Yksi teeseremoniassa käyvistä naisista kysyi, missä lukiossa olen vaihdossa. Tietysti se on näin jälkeenpäin ajateltuna huvittavaa (ja osoittaa, kuinka vaikea japanilaisten on arvioida länkkärin ikää). Mutta sillä hetkellä se närkästytti, siinä määrin etten pystynyt hillitsemään itseäni, vaan sanoin olevani 29-vuotias. Olen huomannut, että täällä Japanissa toivon yhä useammin, että minut tunnustettaisiin sen ikäiseksi kuin olen. Aikuiseksi, josta ei tarvitse huolehtia (kauhea harha tietysti, koska Japanissa kaikista huolehditaan). Ehkä se tarkoittaa, että olen viimein päässyt yli ikäkriisistä (vaikka luulenpa, että silti panikoin ensi vuoden toukokuussa).

**

Huomenna on viimeinen koulupäivä. Sitten kaksi päivää vapaata ja loppukokeet. Juuri nyt tuntuu siltä, että ellei ylihuomenna sada kaatamalla, matkustan meren rannalle ihan yksin ja rauhassa. Japani-kokemukseni ei ole täydellinen, ellen ole kertaakaan uinut meressä (Okinawalla sukeltamista ei lasketa – en kyllä itsekään ymmärrä miksi).