Nostalgia

Petyit maailmaan
ja pakenit vuorille.
Entä jos siellä
synkeys valtaa sinut,
minne sitten pakenet?

- Mitsune (suom. Tuomas Anhava)


Näköjään koululla ei myydä bento-valmislounaita enää muovirasioissa. Nyt ne on pakattu pahvirasioihin, joissa on sisäpuolella ohut muovikelmu, joka estää ruokaa tahrimasta rasiaa. Puhtaan pahvirasian voi sitten laittaa tavalliseen paperinkeräykseen, kun vain poistaa kelmun. Paperinkeräyslaatikoita ei kyllä ole ilmestynyt vielä mihinkään. Olen kuullut, että joillakin asuinalueilla käy kerran kuussa paperinkeräysauto hakemassa vanhoja sanomalehtiä (mutta en tiedä tarkempia yksityiskohtia). Useimmissa talouksissa paperi (kuten melkein kaikki muukin) lajitellaan ”poltettavaksi jätteeksi”.

*

Miksi opettaja antaa viisi kanji-korttia läksyksi (yleensä niitä tulee yksi tai kaksi) juuri silloin, kun menen iltapäiväksi Osakaan ja olen unohtanut kortit kotiin niin että en voi tehdä läksyjä tunnilla?

Osakassa minulle esiteltiin Suomi-fanien Koti-kahvila. Ihan viihtyisä paikka, ei siinä mitään. Mutta kun minulta kysyttiin, muistuttaako se kotia, teki mieli sanoa että suomalaisessa keskivertokodissa kaikki esineet eivät ole Iittalaa, Arabiaa ja Marimekkoa. Ja oikeastaan sanoinkin. Ja sitten heti kaduin.

Mutta pääsin viimein käymään Umeda Sky Buildingissa. Ymmärrän, miksi Kansai Scene on mainostanut sen kattoa täydellisenä treffipaikkana (huolimatta siitä, että kerrosta alempana on hääpukuliike, korni valosydän ja ristikko johon voi kiinnittää sydämenmuotoisen lukon johon on kaiverrettu ne tietyt nimikirjaimet).

*

Paluu Helsinkiin pelottaa vietävästi. Tajuan, että olen niin tottunut tiettyihin osiin Japanin arkista ympäristöä, että ajatus niistä pois totuttelemisesta tuntuu hirvittävältä. Kyse ei ole mistään helposti lueteltavista tai selitettävistä yksittäisistä asioista, vaan tarkemmin määrittelemättömästä ”ympäristöstä”, elämän puitteista. En osaa sanoa kuin että Suomi tuntuu jossakin suhteessa ympäristönä liian kliiniseltä. Joskus tuntuu, että suomalaiset ovat koko ajan muutaman metrin etäisyydellä omasta elämästään ja sen konkretiasta. Sen tarkemmin en osaa selittää.

Kylmenevä ja pimenevä syksy pelottaa minua (kesähän menee melkein kokonaan ohi minulta). Ei vaahteranlehtiä tai temppelipuutarhoja. Minun tulee ikävä vuoria, ikävä Kamo-joen kohisevaa vettä ja niitä pieniä astinkiviä, joita pitkin veden voi ylittää. Ikävä tuoksuja, ikävä nuoria jotka soittavat yksikseen saksofonia puistossa tai jokirannassa, ikävä lehtiä haravoivaa naista joka huutaa iloisesti ”Ohayo gozaimasu!” joka aamu kun pyöräilen kouluun. Ikävä kulunutta mama-chariani jossa on kirskuvat jarrut. Ikävä sitä liikutuksen tunnetta joka tulee kun saa yhtäkkiä lahjan.