Paranoiaa

Täällä Japanissa olen alkanut kärsiä paranoiasta (ehkä kärsin siitä jo Suomessa, mutta täällä se on pahentunut). Yksi tapa jolla se ilmenee on, etten enää uskalla luottaa positiivisiin kommentteihin. Tänään, kun pari kurssikaveria tuli kehumaan sosiolingvistiikan esitelmääni, ilahduin ensin, mutta aloin jälkikäteen miettiä että ehkä ne vain ajattelivat, että tarvitsin rohkaisua koska näytin siltä että jännitän hulluna (ja minähän jännitin hulluna) tai koska englantini (joka on melkein kaikkien kurssilaisten äidinkieli) voisi olla parempaakin.

Paranoia juontanee juurensa siihen, että japanilaisilta saa niin paljon ”kannustetaan vammaista lasta” –tyypin kehuja (”Kylläpä kanjisi ovat kauniita”, ”Kylläpä tuo teeseremonia sujui taitavasti”, ”Onpa mahtava kukka-asetelma” jne), jotka tunnistaa heti ne kuullessaan juuri siksi mitä ne ovat. Ja sitten yhtäkkiä huomaa olevansa epäluuloinen kaiken positiivisen palautteen suhteen. Pohdin asiaa kuntopyörää polkiessani (poltan muuten nykyään ihan järjestäni neljä sushirullaa), uskoin tiedostavani ongelman ja päätin suhtautua kurssikaverien kehuihin aitoina kehuina. Mielenterveyteni kannalta on silti ehkä ihan hyväksi etten ole täällä enää kovin kauan.

Lisäksi alan olla kurkkuani myöten täynnä Nihongo to Nihon bunka kyoiku sentaan toimistoa. Meillä on sellainen sääntö, että toimistolla on käytävä joka päivä ilmoittautumassa läsnäolevaksi (huolimatta siitä, että jokainen opettaja merkitsee poissaolot omalla tunnillaan) eli käytännössä pistämässä puumerkkinsä paperiin, jossa on ruutu jokaisen kalenteripäivän kohdalle (vapaapäivät on ruksattu yli). Joku sanoi, että käytäntö on olemassa maahanmuuttoviranomaisia varten (jotta olisi keino todistaa, että me opiskelijaviisumilla olijat todella opiskelemme), mutta en tiedä pitääkö se paikkansa.

Kun tänään menin toimistolle, yksi tädeistä pyysi minulta ikebana-raporttejani. Kysyin, eikö niiden deadline ole vasta huomenna. Kyllä, mutta täti halusi vain muistuttaa asiasta. Kaikki aikovat palauttaa ne vasta huomenna, hän lisäsi hivenen paheksuvaan sävyyn. Minun olisi tehnyt mieli alkaa raivota ja räyhätä ja huutaa että kyllä minä helvetti soikoon muistuttamattakin tiedän että dedis on huomenna ja kai minä saan ihan vapaasti kirjoittaa paperini vaikka kuudelta huomenaamuna, kunhan tuon ne määräaikaan mennessä toimistolle. Luonnollisestikin hillitsin itseni.

Meillä on periaatteessa ensi viikon torstaina vielä korvaava luento (muut luennot loppuvat tiistaina), koska yksi opettaja on ollut kerran sairaana. Opettaja kuitenkin sanoi, että korvaavalla luennolla ei käsitellä uutta asiaa eikä kirjata poissaoloja. Tämän täytyy kuitenkin jäädä meidän välillemme, sillä opettaja joutuu vaikeuksiin, jos toimistotädit saavat tietää että luentoa ei pidetty. Tuntuu ihan naurettavalta suhteutettuna siihen, että Suomessa yliopisto-opettajat voivat jättää luentoja pitämättä ihan oman mielensä mukaan.

Periaatteessa helvetillisen koeviikkomme pitäisi alkaa ensi viikon perjantaina ja loppua sitä seuraavan viikon torstaina, mutta uusimman aikataulun mukaan ensimmäinen koe on jo tämän viikon perjantaina. Ja viimeinen kahden viikon päässä siitä. Yritän olla stressaamatta liikaa. Sinänsä arvosanoilla ei ole minulle niin merkitystä, mutta olen sitä persoonallisuustyyppiä, joka kerran aloitettuaan kokeeseen lukemisen ei pysty lopettamaan ennen kuin hallitsee koko alueen. Mutta tuntuu järjettömältä käyttää viimeiset viikot Japanissa nenä kiinni opintomonisteessa...

*

Muissa huomioissa: korealainen tyttö piti sanomalehtikurssillamme esitelmän öljyn hinnasta. Hän oli käyttänyt lähteenä yhtä japanilaista ja useaa korealaista lehteä. Esitelmässään hän analysoi erilaisia mahdollisia syitä öljyn hinnan nousuun. Maailman öljyvarojen hupeneminen ei ollut niiden joukossa. Huomautin asiasta, ja opettaja totesi että sellaisiakin teorioita on olemassa. En osaa lainkaan arvioida, onko tässä enemmän kyse aidosta tietämättömyydestä vai sosiaalisesta sopivuudesta. Tiedän vain, että minun japanintaidoillani ei esitetä vakuuttavia argumentteja juuri mistään.